Pages
keskiviikko 30. joulukuuta 2020
Neljä kiloa kakkosnelosta
maanantai 30. marraskuuta 2020
Luovuuden siunattu hulluus
Marraskuu, pimeän aika, kun lapsetkin syntyvät nyrkit silmillä... Kuka sen sanoi? Etsin runoa tai lausetta, jonka tiedän lukeneeni jostain. Saattaa olla Eeva Kilpeä, mutta en löydä. Minulla on likimain kaikki hänen teoksensa, joten etsimistä riittää. Ehkä pääasia on, että lause on jäänyt mieleeni vuosikymmeniksi. Usein käy mielessäni jokin hänen runonsa tai lause jostain hänen teoksestaan.
Olen kirjoittanut Eeva Kilvelle kahdesti, ensin nuorena teini-ikäisenä, sitten myöhemmin, keski-iässä. Molemmilla kerroilla kiitin häntä. Kiitin, että hän puki sanoiksi tunteeni ja ajatukset, jotka ovat seuranneet läpi elämän. Silloinkin, kun asuin ulkomailla, enkä kuullut tai lukenut sanaakaan suomea mistään ja kieli eli vain päässäni, muistissani. Silloin se antoi voimaa, äidinkieli oli salakieli, jota ei tarvinnut jakaa kenenkään kanssa vaikeassa elämäntilanteessa. Jotain olin ilmeisesti kuitenkin tullut paljastaneeksi lempiromaanini Tamaran juonesta, kun yksi Kilven runokirjoista revittiin kappaleiksi. Se oli punakantinen pokkari, lehdet repeytyivät helposti. Silloin se oli katastrofi, mistä olisin saanut runot takaisin? Muistiani ja mieltäni vaan ei voinut kukaan tuhota, vaikka kehoani revittiin. Se taitaa olla äärimmäinen pettymys sadisteille: uhrin mieltä ei voi lopullisesti rikkoa, vuosikymmenienkin jälkeen ihminen voi onnistua pelastumaan ja pakenemaan.
Tästä minun ei ollenkaan pitänyt kirjoittaa, mutta mieli tekee tepposiaan kun sormet asettuvat näppäimistölle. Halusin kertoa taiteen voimasta, ja miten tärkeää palaute on jokaiselle taiteilijalle. Alkaen lapsuuden hentoisista piirtelyistä ja kirjoituksista, lauluista ja musisoinneista. Itse muistan aina kirjoittaa jotain näyttelyjen vieraskirjaan, ja muusikoille yritän päästä kertomaan, jos pidin kuulemastani. Yleensä he ovat noloja ja kuittaavat kiitokset nöyrästi. Silti tiedän, miten paljon palaute merkitsee.
The Madonna of Letterfrack Industrial School
Lähiomaisen Irlannin valokuvanäyttely päättyi juuri, ja lueskelin ilolla (ja käänsin) kehuja ja kiitoksia vieraskirjasta. Paikan päällä myös muutama tuli juttelemaan, mikä Suomessa ei ole ollenkaan niin tavanomaista. Moni kommentoi, että matkakuvien näkeminen Irlannista on mannaa, kun koronan takia ei pääse matkustamaan. Suoritimme lopuksi yleisöarvonnan, laatikkoon pudotettujen 'lempparikuvien' numeroiden joukosta, palkintona teostöitä. Arpalippuja oli toista sataa!
Joskus taiteilijaan iskee epäusko: mitä järkeä? Varsinkin kuvataiteessa ja kirjallisuudessa. Näyttelyihin menee kuukausien, vuosienkin työ, yöunet, paljon rahaa ja silkkaa fyysistä uurastusta. Voi olla, että mitkään tahot eivät noteeraa, kävijät eivät kommentoi, saldo on pahasti miinuksella. Varasto täyttyy vanhoista töistä. Kirjailijoiden käsikirjoitukset palaavat hylsyinä kustantamoista. Jos onnistuu julkaisemaan, arvioita ei tipu hyvään eikä pahaan, ja kirja löytyy kohta alennuslaarista. Miksi tehdä tällaista työtä?
Aavistin jo nuorena, ettei taidemaailma, niin kuvataide kuin kirjallisuuskaan ole minua varten. Näin miten vaikeaa sillä oli elää ja miten riippuvaisia taitelijat olivat suosiosta, apurahoista, kritiikeistä. Vaistomaisesti tajusin, että itsetunnon syntyminen toisten arvioista on tuhoisaa. Kilpailua on paljon, kaikki eivät voi menestyä. Vielä pahempi näytti kohtaavan näyttelijöitä, muusikoita ja laulajia: aplodit ja täydet katsomot olivat se unelma. Niille, jotka menestyivät, se oli varmasti upeaa. Miten kävi niille, jotka tajusivat, ettei luovuus tuota edes elantoa, saati hyväksyntää muitten silmissä. Jotkut siirtyivät tienaamaan elantonsa opetustyöllä, vaikkei se aina ruokkinut omaa luovaa työtä. Nuorten ja lasten kanssa työskenteleminen tietty voi olla antoisaa sinällään.
Monet taiteilijat, jotka säilyvät eläkeikään jonkinmoisissa ruumiin ja sielun voimissa, ovat hippusen katkeria ja kyynisiä. Tekevät työtään, koska luovuus pakottaa, vaikkei siinä oikein ole enää mitään järkeä. Sen takia palaute yleisöltä on niin tärkeää. Se ei maksa mitään, mutta voi pelastaa jonkun päivän. En tarkoita sellaista ylenpalttista ylitsevuotavaisuutta, jota joissain nimeltämainitsemattomissa kulttuureissa harrastetaan, ilman sen painavampaa aihetta, vaan ihan rehellistä kiitosta, jos työt liikuttivat. Muutama sanakin, hienoa tai jänniä töitä riittää. Itse olen sen verran rehellinen, etten voi kehua, jos ei ole kehumista, mutta useimmiten näyttely, konsertti tai kirja on antoisa.
Näinä rajoitusten, sulkemisten ja peruutusten aikoina arvostaa todella kaikkea livenä. Juuri nyt Kanta-Hämeessäkin voidaan taas alkaa sulkea kaikkea, joten on selvittävä kirjojen, netin ja radion avulla mitä tulee kulttuuriin. Miettikääpä, mitä tekisimme ilman satoja ja tuhansia taiteen alan työntekijöitä, jotka pitävät mielenterveyttämme yllä!
Lopuksi kirjailijoiden Grand Maman, Eeva Kilven pisteliäs runo, kun häntä oli - taas kerran - käyty haastattelemassa kirjailijuutensa takia. Kilpi myöntää inhoavansa esiintymisiä, kirjailijapaneeleita, haastatteluja ja julkisia tilaisuuksia, vaikka tietää että se on tärkeä osa kirjailijan ammattia. Mieluiten hän olisi kai vain kirjoittanut kirjojaan ja runojaan yksinäisyydessä. Monet kirjoittavat ihmiset ovat introvertteja, elävät päänsä sisällä, eivät kestä esiintymisiä ja puhumista, allekirjoittanut mukaanlukien. Silti kirjoittaminen on kuin hengittämistä: ilman on tukalaa. Näin Eeva Kilpi v. 1976:
Reportterin mentyä
haastattelen pihassa kuminaa:
"Miten päätitte olla mauste?"
perjantai 30. lokakuuta 2020
Suppilovahverot ja parisuhde
Mitä muut ihmiset oikein tekevät päivittäin, tarkoitan ne, joiden ei tarvi enää käydä töissä?
Kysyin tätä lähiomaiselta lähtiessämme päivän lenkille. Olimme juuri jutelleet taiteesta, politiikasta, sukupuolittuneista sanoista, arvioineet hänen valokuviaan näyttelyä varten ja minun viimeisintä räpellystäni hiilellä ja paperilla. Olin suomentanut lähiomaiselle muutamia meilejä, joita Google-käännös oli runnellut. Väittelimme kello yhdentoista kahvin äärellä Mozartista ja hänen neroudestaan, kuunnellen kierrätyksestä ostettua cd-levyä. Olimme ehtineet aamun mittaan kirota ja jahdata pihaoravaa, joka syö linnuille tarkoitetut pähkinät, riemuita 50% alennuksesta, joka saatiin kalentereiden painattamisesta, laittaa pesukoneen päälle ja käydä läpi sukulaisten kuulumiset. Nykyään kaikki yhteydenpito suvun kanssa käy ruudulla tai puhelimessa, joten jakamista riittää.
Aika paljon puhumista ja yhdessä tekemistä, ottaen huomioon, että olemme tunteneet toisemme jo yli kaksikymmentä vuotta. Ja lenkille lähtiessä alkoivat uudet jutut.
Lähiomainen vastasi kysymykseeni, että muut katsovat päivä-teeveetä. Se olisi vihonviimeinen, johon ryhtyisin. Ehkä jos olisin liikuntakyvytön. Kaikkein kamalinta olisi joutua pakolla kuuntelemaan - jos ei katsomaan - päiväteeveetä sairaalassa maatessa. Lähiomainen oli tulla hulluksi siitä, kun päätyi edellisen koronan takia vuodehoitoon Irlannissa. Joskus tuntui, että televisio oli auki vain hoitajia varten, jotka seurasivat sarjoja kierrellessään osastoilla.
Kumppanin valinta on ehkä elämän tärkein asia. Siitä riippuu niin paljon, millaiseksi elämä muodostuu. Mihin ryhtyy tai minkä jättää, kehen tutustuu ja missä päätyy asumaan. Onnistuuko tekemään niitä asioita, jotka ovat rakkaita ja jotka innostavat loppuiän, vai joutuuko jättämään ne tyyliin sitten joskus. Lapset vaativat ja vievät oman aikansa, se on selvää, mutta kumppani voi olla vierellä vaatimassa eläkepäivilläkin. Hyvä puoliso kannustaa kaikessa, mikä on tärkeää toiselle, vaikkei aina käsittäisi miksi. Rakkautta on se, että toinen saa vapaasti tehdä taidetta, tuunata autoja, pelata pasianssia, tanssia flamencoa, kerätä koiraposliinia tai matkustella.
Vaikka olemme koronamaailmassa nyt yhdessä lähes 24/7, ei ole ollut tylsää hetkeä. Eikä riitoja. Tänään mietin ääneen, miten kiva olisi omistaa isompi tila maalaamiselle, jotta voisi askeltaa kauemmas katsomaan töitään. Lähiomainen ponkaisi siltä istumalta katsomaan vierashuone-studiooni, miten sen voisi toteuttaa. Kirjahyllyjäni hän ei suostunut ottamaan omaan työnurkkaansa (irlantilainen ilmaisu feck off riitti), mutta sängyn voisi nostaa pystyyn tai viedä pois. Ei kai meille nyt yövieraita voi tulla ennen kuin koronan jälkeisellä ajanlaskulla.
Oikeastaan sekin, että aikomus oli mennä ripeälle metsälenkille, ja päädyimmekin poimimaan suppilovahveroja - joista minä pidän, hän ei - oli kompromissi. Hänelle riittivät säihkyvät silmäni ja huokailuni, kun suppikset viimein löytyvät. Jos hän olisi löytänyt mielenkiintoista kuvattavaa, olisin minä odottanut jossain kannonnokassa.Tiedän, että elämässä moni asia on sattumaa ja säkää. Joskus se aurinko vaan paistaa risukasaankin! Ja lenkillä löytyy suppiksia.
Olen nyt vihdoinkin Suomessa, ja aion mennä muistelemaan vainajia viemällä kynttilöitä vanhalle hautausmaalle kotikaupunkiini. Siinä ihan tarpeeksi kekriä.
maanantai 28. syyskuuta 2020
Kolmivuotiskatsaus
Kolme vuotta tismalleen siitä, kun pakattiin Irlannissa tärkein irtaimisto myydystä talosta ja lennettiin Suomeen - yhdensuuntaisilla lipuilla.
Miltäkö tuntuu nyt?
Hyvältä. Voi sanoa, että alun euforia ja kauhu siitä, mitä oikein tuli tehdyksi, on hävinnyt. Rehellisesti uskallan myös myöntää, että väliin tuli kammottavia hetkiä, kun tiesi olevansa synnyinmaassaan ja silti olo oli niin perin vieras. Ymmärsi, mitä ihmiset puhuivat, mutta kuin etäältä, lasiseinän takaa. Se lasiseinä oli tietysti neljänkymmenen vuoden poissaolo ja elämä ihan muualla. Ei mitenkään voinut jakaa kokemuksia Suomen lamasta tai ilmaisten ämpärien jaosta, ei hallituskriiseistä tai urheilujuhlista.
Kolmessa vuodessa seuraa jo sen verran kotimaan uutisia, että on jo ajan tasalla. Vähän sama kuin uudessa työpaikassa, kun vihdoin alkaa ymmärtää 'sisäpiirin vitsejä'. Se vaan vie aikaa, ja ulkopuolisuuden ja vierauden tunteet pitää kestää. Lopulta huomaa juttelevansa ihan lunkisti paikallisten kanssa ja päivittelevänsä kotimaan ongelmia kuin ei olisi koskaan ollutkaan poissa. Se, ettei juuri mikään ole kuin ennen, ei hievauta eikä järkytä. Maailma on muutenkin nytkähtänyt pois radaltaan viime aikojen pandemian ja ympäristöuhkien kanssa, kaikki muuttuu ja on epävarmaa. Yhden yksilön järjetön suru, kun puut tukkivat näkymän tai joku talo on hävinnyt tuntuu, niin juuri, järjettömältä.
Usein häpeän näitä surkutteluja, kun ajattelen ihmisiä, jotka ovat joutuneet jättämään kotiseutunsa ehkä iäksi, eikä siellä enää ole mitään, mihin palata. Heidän kotitalossaan ei asu joku toinen onnellinen perhe, vaan se on raunioina, palanut tuhkaksi tai tulvan alla. Eikä heitä oteta tervetulleina muuttajina vastaan missään, he ovat ongelma.
Parasta vanhenemisessa omalla kohdallani on kiitollisuuden oppiminen. Osaa olla iloinen niin pienistä, pysähtyy ja nauttii hetkistä. Ei koko ajan etsi jotain, havittele, osta, matkusta, valita, tuskaile.
Oma hiilityöni. |
Joku kysyi hiljan, mistä unelmoit. Piti ihan pysähtyä. Mitä minulta vielä puuttuu?
Ennen oli näitä aarrekarttoja, joihin liimattiin kuvia asioista, joista unelmoi ja joita haluaisi elämäänsä. Se piti sitten laittaa seinälle ja kohdistaa energiansa niin, että tavoite tulee saavutetuksi. Tunnustan, että läppärini taustana oli nykyisen kotini myyntikuva pitkään ennen muuttoa. SE oli unelma ja päämäärä silloin. Nyt, kun asustan tätä An teach dearg, punaista taloa, on unelmakiintiö täynnä.
Tasapuolisen journalismin nimessä, aamiaispuuroa popsiessa (sängyssä, koska saan aamiaisen aina vuoteeseen tarjoiltuna!) kysyin myös lähiomaiselta, miltä nyt tuntuu, kun kolme vuotta on kulunut muutosta. Ei kuulemma sen erilaiselta kuin Irlannissakaan.
Tässä kohdin tasapuolinen journalisti nielaisi kokonaisena kotimaisen karviaisen, jota pyöritti puurolusikassaan. Mitä? Entäs kaikki valitukset mykistä ja hitaista suomalaisista, kaameista iskelmistä, loppumattomasta kaamoksesta, liukkaista teistä joilla ei voi kävellä kun kaatuu heti, liian innokkaista moottorisahan surruttajista naapuristossa, mauttomasta lohisopasta, kondomikuorisista makkaroista (minun adjektiivini, tasapuolinen journalisti huom.), käsittämättömästä kielestä, kuolemaa uhmaavista pyöräilijöistä jotka eivät katsele ympärilleen eivätkä koskaan pirauta kelloa...? Pieniä harmituksia, hän totesi lojaalisti.
Jos jotakin saa toivoa, ja tämä on unelma joka koristaa seiniäni kuvien muodossa, on päästä tapaamaan aikuisia lapsiani, joskus kun matkustaminen tulee taas turvalliseksi. Sen eteen ei voi tehdä yhtään mitään, vain toivoa. Tätä en osannut odottaa kun lähdin, vaan nimenomaan sanoin, että ainahan lentäen pääsee puolin ja toisin tapaamaan. Näin ei nyt ole, ehkä pitkään aikaan. Turvallisuus ja terveenä pysyminen on tämän hetken pääasia. Siinä unelmaa kerrakseen.
Mitkä unelmat koristavat sinun seiniäsi?
tiistai 25. elokuuta 2020
Aika ja paikka
Ystävä kertoi minulle ajatuksesta, että kuten aika, myös paikka on muuttuva määre.
Emme kuvittele ajan pysähtyvän missään, koskaan, vaikka se miten tuntuisi siltä. Mittaamme aikaa kelloilla ja kalentereilla, tiedämme että jokainen sekunti on ohimenevä. Kliseet ajan kääntämisestä takaisin ja aikamatkailusta ovat fantasiaa. Aika kulkee ja kuluu, vääjäämättä.
Ajatus, että myös paikoilla on oma kaarensa ja paralleeli muuttumisensa on uusi, ainakin minulle. Paikka tuntuu olevan pysyvä, se sijaitsee jossakin maantieteellisesti, koordinaattoreilla kirjattuna. Sinne luulisi aina voivan palata, toisin kuin aikaan.
Paluumuuttajana olen kokenut monet entiset paikat väkevästi. Vain aniharva maisema on enää se sama kuin nelisenkymmentä vuotta sitten, kun lähdin Suomesta. Haen ja haen näkymiä, kun puut ovat kasvaneet ja peittäneet kaiken, taloja on purettu, uusia noussut tilalle. Teitä on oikaistu ja siirretty toiseen paikkaan. Tuijotan maata ja hoen, että tässä se nyt on. Ei ihme, että ensimmäiset kuukaudet vanhassa kotikaupungissa kuluivat omituisessa sumussa, kun tiesi, että jokin oli vinossa, mutta ei osannut selittää mikä. Hämmennys on tasaantunut, kun olen hyväksynyt, että kaupunki on elänyt ja muuttanut muotoaan, aivan kuten minäkin.
Itse asiassa on vaikeampi enää uskoa, että mikään paikka on se sama, kun lapsuuden isot mäet näyttävät pieniltä kohoumilta ja polku jota etsin, on joutunut kerrostalojen alle. Talo, joka merkitsi niin paljon joskus, elää enää vain muistoissani ja ehkä valokuvissa. Ohikulkeva uusasukas ei edes tietäisi, että siinä kohdin joskus oli ihana vanha talo täynnä nuorta elämää.
Olen huomannut, että sama todistelun tarve on muillakin. Menneen ajan kuvien Facebook-ryhmissä kinataan loputtomiin jonkun lippakioskin paikasta ja omistajuudesta, ja mikä baari oli auki milläkin vuosikymmenellä. Ymmärrän nuorempien silmienpyörityksen: mitä väliä? Kohta ei meitäkään ole täällä kinastelemassa mistään. Minua ilahduttaa kuitenkin suuresti, kun joku julkaisee kuvan lapsuuteni kauppareissujen E-osuusliikkeestä, siitä missä oli peräti kaksi sisäänkäyntiä ja palvelu tiskin takana. Se ei siis ollut vain mielikuvituksieni ja unieni tuotetta. Muutkin ovat nähneet sen ja joku älynnyt ottaa kuvankin. Muistojen vertaistuki toimii.
En ole varma, mihin tämä filosofinen oivallus paikan muuntumisesta johtaa. Ehkä se vain tukee hämäriä pohdiskelujani, miksi paluu vanhoihin maisemiin aina jotenkin nyrjäyttää perusteellisesti.
Tiedän, että kaukaiset paikat, joissa olen joskus asunut, ovat edelleen olemassa, sillä nykyään on ihme nimeltä Google-kartta, jonka Streetview-toiminnolla voi kulkea kolmiulotteisena ja virtuaalisesti missä tahansa maailmassa, ainakin urbaaneilla seuduilla. Hytkäytti tosissaan, kun löysin sen talokompleksin Keniassa, jossa asuimme vuoden verran kolmen pienen lapsen kanssa. Torikaupat olivat entisellään, paitsi että joka toisella kulkijalla oli kännykkä kädessä tai korvalla. Elämä jatkaa sielläkin kulkuaan, meidän ex-pat kokemuksemme oli vain ohut viiru ajanlaskussa. Olen myös liitänyt kuin haamu Lontoon asuntojemme kaduilla, eipä paljon ole muuttunut sielläkään, muistot palaavat niistä ankeista ajoista. Toki pitää huomioida, että nämäkin virtuaaliset maisemat ovat kuvakaappauksia tietyltä päivältä ja vuodelta, teknologian pysäyttämiä otoksia ajasta, joka on jo takana päin.
Vain unissamme kuljemme vapaina maisemissa, joita kukaan ei enää näe. Haistan siankärsämön kulkiessani uimaan kesällä, kuulen ohimennessäni muuntajakopin surinan kun paljaat jalat läpsyvät kuivalla savisella oikopolulla, jota suuret nukkaiset leskenlehdet reunustavat. Käsi silittää vanhaa valkoista puusiltaa Kutala-joen yli, kiirehdin soratietä pitkin Katumajärveä kohti. Oikaisen lehmihaan poikki ja astun liukumiinaan. Pesen jalat heti kun pääsen rantaan. Uinnin jälkeen istun polvet koukussa ja tärisen kylmästä pyyhkeeseen kääriytyneenä, isolla laakealla kivellä. En tiedä vielä, että tulen näkemään tästä unta lopun elämääni.
Siinä se on, ajan ja paikan vapaus, unissamme!
Aika ei pysähdy, ennen kuin oma aikamme päättyy. Läheisen kuoltua on aina vaikea taas jatkaa, tuntuu että pitäisi itsekin pysähtyä. Aika on kuitenkin armoton, on jatkettava eteenpäin. On elettävä ja koettava heidänkin edestään, niin sen ajattelen. Vanheneminen ei ole surullista, se on lahja.
Lähetän hyviä ajatuksia ja kiitoksia juttuhetkistä sukuhistorian äärellä serkulleni, joka nukkui pois aivan liian aikaisin.
torstai 30. heinäkuuta 2020
Ystävä tositarkoituksella
Joskus tunsin syyllisyyttä, etten jaksanut pulista ja heittää herjaa irlantilaisten tapaan, että olin synkkä ja totinen korpisuomalainen, että eristyin. Sitten taas piti rehellisesti todeta, että pulina ei vaan ole se antoisin kommunikointitapa minulle. Rakastan miettimistä ja pohtimista, asian tarkastelua eri kanteilta, syiden ja seurauksien etsimistä, laajempia yhteyksiä.
Muistan irlantilaisten katseen kesken keskustelua, kun puuskahdin: mutta miksiköhän näin on? Voin kuvitella niitä katseita myös selkäni takana. Miksi miksi, ketä kiinnostaa, kuka tietää, mitä väliä. Kerro joku hauska juttu. Keskustelu lentää jo seuraavaan aiheeseen, kun minä vielä kynnän syvällä miettien edellistä lausetta. Oh, that's too deep for me, he kuittaavat, tippaakaan häpeämättä.
Onhan minussakin se hulluttelupuoli, herjanheittäjä, sutkauttelija, se ei vain toiminut sillä nopeudella ja keveydellä jota Irlannissa vaadittiin. Gift of the gab eli puhelahjat ovatkin irlantilaisten erityisominaisuus. Joskus kaipaan sitä helppoutta, millä voi Irlannissa rupatella täysin tuntemattomien kanssa, laskea leikkiä ja kertoa tarinoita. Huumori on kuin sosiaalista konerasvaa, joka tekee ihmisten kommunikoinnista sutjakampaa. Sen varjolla voi myös huomauttaa jostain, mikä muuten saattaa aiheuttaa konfliktia.
Ongelmaksi tuleekin se seuraava aste, small talkista seuraava Big Talk (lainaan keskustelijaa facebookissa). Suomessa ystävyys tarkoittaa avautumista, luottamista ja kaiken jakamista. Myös niitten surujen ja vaikeiden asioiden jakamista. Irlantilaisten on ehkä vaikea käsitellä isoja suruja, ikävistä asioista mieluummin vaietaan. Vaitonaisuus taas on se kaikkein suurin sosiaalinen peikko: tauot pitää täyttää pulinalla. Kun suomalainen tuijottaa maahan hississä tai kassajonossa, irkku alkaa vähintään viheltää tai höpöttää joutavia. Lähiomainen mukaanluettuna. Saan vaivoin pidettyä sisälläni torumisen: älä nyt taas viheltele ja hyräile! Ihmiset tuijottaa!
Kasvoin hämäläisessä pikkukaupungissa ja kaupungin reunamilla, joita nykyään kai sanottaisiin lähiöiksi. Kaikki tunsivat toisensa, naapureille piti tiellä sanoa päivää. Naapureitten kanssa oltiin hyvissä väleissä, mutta pidettiin julkisivua yllä. Oli monia asioita, joitten takia piti pitää pienempää ääntä tai vetää verhot ikkunaan. Tieltä näkyy tai naapurikki kuulee oli niukkasanainen toru, jos innostui tanssimaan tai peilailemaan itseään. Tämä sisäinen toppuuttelija kai tukkii suuni tai jähmettää käyntini edelleenkin.
Ystäviä en irlantilaisista saanut. Siis sydänystäviä kuten vanhat suomalaiset kaverini, joihin pidin aina yhteyttä. Mietin, onko tämä kuitenkin vain maahanmuuttajien yleismaailmallinen ongelma: asetut maahan, jossa kaikilla jo on omat ystäväpiirinsä ja lapsuudenkaverinsa. On kulttuurierot, ehkä kielimuuri, erilaiset tavat ja asenteet. Vanhemmiten, kun menneisyys alkaa kiinnostaa ja omat juuret alkavat syyhytä, ei olekaan ketään, jonka kanssa muistella ja nauraa menneitä aikoja.
Jäin aikoinaan kiinni irlantilaisen pikkukyläni historiasivuille facebookiin. Sitten tajusin, etten koskaan voisi samastua mihinkään. Halusin tietää omasta menneisyydestäni ja oman maani historiasta.
Ahti Isomäki: Ehdotus kansalaissodan muistomerkiksi |
Akseli Gallen-Kallela: Mäntymaisema n. 1895 |
Olen tänä kesänä, koronaeristyksen jälkeen viettänyt useammankin päivän ystävien kanssa. Puheesta ei ole tullut loppua. Kun eroamme, olen läkähtymisen partaalla ja lähiomainen vitsailee leukojen kangistumisesta, mutta saan hengenravintoa pitkäksi aikaa. Nautin suuresti myös yksinolosta, mutta tarvitsen näitä kiinnittymisiä toisiin ihmsiiin. Olen kuin avaruusalus, joka kiinnittyy toiseen ja saa tankatuksi ja jatkaa sitten omalla radallaan. Joka kerran, kun avaruus ei tunnukaan enää niin yksinäiseltä, tiedän, että paluumuutto oli oikea ratkaisu minulle.
maanantai 29. kesäkuuta 2020
Jälki jonka jätät
Osallistuin viitisen vuotta sitten dystopia-seminaariin, joka kesti viikonlopun verran. Kirjailijat ja tutkijat esittelivät mitä ihmeellisempiä fiktionaalisia dystopioita. Alkoi itse asiassa olla jo pulaa uusista tavoista tuhota maailma, ja ikävästä toistosta varoitettiin. Kuuntelin näitä ilmeettömiä tai väliin humoristisia esityksiä erilaisista malleista, joilla ihmiskunta tulee tuhoutumaan. Sehän oli pelkkää fiktiota, mukava genre jossa rellestää. Dystopioilla oli sitäpaitsi paremmat mahdollisuudet myydä elokuvaoikeuksia kuin ihmissuhdedraamoilla. Äksöniä nyt halutaan. On vain yhä vaikeampi shokeerata ihmisiä, kun väkivalta on niin tavallista viihdettä, ettei siihen kukaan enää reagoi.
Tunsin kasvavaa pahoinvointia ja turhautumista seminaarin aikana, ja päätin yrittää kirjoittaa jotain ihan muuta, termi jota käytetään luovan kirjoituksen kurssilla kun joku väistää tahallaan ohjeistuksen ja kirjoittaa ihan omiaan. Ajattelin, että täytyy olla mahdollista kirjoittaa utopiasta, maailmasta jossa on ongelmia ja ristiriitoja mutta ne voidaan ratkaista ei-väkivaltaisesti, demokraattisesti.
En ole koskaan ollut sci-fin fanittaja, ja kun sci-fi jakso tuli eteen kirjoittajakurssilla, lupasin kyllä tulla kuuntelemaan, mutta en osallistuisi, ei ole minun juttuni. Oppitunnin päätteeksi tuli kotitehtävä: Tulevaisuuden kaupunki. Kun pääsin huoneeseeni, kaikki jotenkin purskahti yli laidan ja aloin vain kirjoittaa. Paikka, aika ja henkilöt tulivat kuin annettuna, ja mitä enemmän kirjoitin, sitä enemmän halusin elää siinä maailmassa. Kirjailijat kutsuvat kai tilaa sanalla flow, virta. Kuljin pitkin kylää muistikirja taskussa ja pysähtelin vähän väliä kirjoittamaan, kun henkilöhahmot alkoivat puhua. Voisin vannoa, että koko teksti tuli saneltuna jostain ylempää, kirjoitin sitä vain muistiin. Viikonlopun tuomat mietteet lennättivät minut utopiaan, josta olen aina haaveillut. Jonkin aikaa mietin, ketä siellä voisi asustaa, minkälaisia ihmisiä, ja mitä enemmän ajattelin valtaapitävien miesten pelejä ja asenteita, sitä varmemmin tajusin, ettei maailmassani voisi olla yhtä ainutta miestä. Utopiasta tulikin dystopia, maailmaani tuli idästä virus joka tuhosi miessukupuolen ja jätti naiset selviytymään pieninä saarekkeina, toisistaan tietämättä. Muistan ajatelleeni, että hengittämällä leviävä virus oli täysin yliampuvaa, mutta tarvitsi vain googlata biologisia aseita ja dystopiasta tuli melko realistista. Vähänpä tiesin!
Käsikirjoitus jatkoi kasvamistaan, henkilökirjo vakiintui, yhteisöstä tuli toimiva ja hengittävä, ja aloin vuoden alussa jo työstää romaanin loppua, kun....varmaan arvaattekin. Syyllisyys ja pahoinvointi valitsemastani aiheesta lamautti kaiken kirjoittamisen. Seurasin pakkomielteenomaisesti uutisia koronaviruksen leviämisestä ja kauhistuin: minäkö tämän kuvittelin ja kuvitin sitä jo viisi vuotta sitten? Miten kevyesti sivuutin koko pandemian ja siirryin kauniiseen utopiaan, virus oli vain sivujuonne itse aiheeseen pääsemiseksi. Miten vähän tiesin sellaisesta taudista ja miten siihen kuollaan, oikeasti.
Tiedämme paljon enemmän korronaviruksesta nyt kuin helmi-maaliskuussa, kun taivas tuntui pimenevän ja henkeä ahdisti nähdäkin muita ihmisiä. Suomessa ollaan toimittu vastuullisesti ja viisaasti ja tilannne on normalisoitumassa, mutta ainoastaan sen takia, että pidämme rajat suht kiinni. Pandemia jatkaa kiertokulkuaan maailmassa ja on vaikea nähdä sen katoavan koskaan kokonaan. En tiedä, pystynkö jatkamaan käsikirjoitustani.
Kun kirjoittaminen uupuu, maalaaminen herää. Innostuin taas maalaamaan uudella etäkurssilla. |
Kontrollin käsite on kirjoittajalle mielenkiintoinen, varsinkin kun kontrolli katoaa. Irlantilainen Sally Rooney, menestysromaanin Normal People kirjoittaja ja siitä tehdyn vielä menestyksekkäämmän tv-sarjan yksi käsikirjoittaja, keskusteli kontrollin menettämisestä eräässä haastattelussaan. Hän ei usko yksilön autonomiaan ja pitää mukavana myyttinä ajatusta siitä, että ohjaamme omaa kohtaloamme. Pienet ja isot asiat elämässä saattavat muuttaa sen suuntaa perinpohjaisesti. Sairaudet, taloudellinen ahdinko tai vammat vetävät maton jalkojen alta. Elämäämme voi ilmaantua ihmisiä, jotka ovat tuhoisia ja muuttavat kaiken.
Yksilön kaikkivoipaisuus on self-help-oppaiden perusta; kaikki on mahdollista kun vain tahtoo tarpeeksi paljon. Kukaan ei kuitenkaan elä eristyksissä muista, muilla ihmisillä on suuri vaikutus, JÄLKI elämämme valintoihin. Ei tarvitse kuin ajatella opettajien koskaan unohtumattomia kommentteja, lannistavia vanhempia, epäluotettavia ystäviä, pettäviä rakastettuja.
Tätä voi myös katsoa postitiiviselta kantilta. Tarvitaan vain yksi kannustava ope, hyvä sisarus, uskollinen ystävä, maailmaasyleilevä rakkaus. Ne pienet säikeet, jotka pitävät meidän itsetuntomme kiinni elämässä pimeinä hetkinä.
Syy, miksi Normal People on ollut niin suosittu ympäri maailmaa, on upeiden näyttelijöiden ja ohjauksen lisäksi varmaan se, että niin moni muistaa SEN ihmisen, joka jätti pysyvän jäljen. Usein nimenomaan nuoruudessa, kun oli vielä orvaskesi ja kaikki sattui. Pienet tapaukset, sattumat, väärinkäsitykset ja virhevalinnat aiheuttivat jotain peruuttamatonta.
Normal People-sarjassa oli henkeäsalpaavaa seurata kuin kärpäsenä katossa kahden nuoren kipuilua, tajuta laajemmat syyt ja seuraukset, elää pieni matka toisten ihmisten suurta draamaa. Harvoin olen koukuttunut mihinkään tv-sarjaan yhtä paljon. Se vei myös aivan toiseen maailmaan, unohdukseen tästä epävarmuudesta ja kaaoksesta, johon meidät sysättiin. Oli myös ihanaa nähdä upeita Irlannin maisemia ja kuulla rakasta aksenttia.
Mikä outo kevät tämä on ollut! Kesä tuntuu taas tutulta ja turvalliselta ja antaa tilaa hengittää ja miettiä, mikä elämässä on tärkeää. Meillä on vain tämä päivä. Minkälaisen jäljen jätät tänään?
Sama maisema, kokeilin pystysuoraa muotoa. Armollisempi valo. |
lauantai 16. toukokuuta 2020
Ikä ei ole vain numero
En ole koskaan vielä tuntenut itseäni vanhaksi. Se on ilmeisesti suhteellinen käsite muillekin ja määritellään yleensä ulkopuolelta, muitten toimesta. Yli kahdeksankymppinen äitini kertoi aikoinaan toisesta hoivakodin asukista sanoin 'se oikein vanha nainen'. Vanhuuden identiteettiä näköjään tuuppii edellään.
Tämä pandemia on asettanut vanhat omaksi kategoriakseen. Korkea ikä ei olekaan enää vain numero, vaan tulkitsijasta riippuen kotiarestiin asettava määre, suojelun kohde, resurssien tuhlaaja tai laumasuojan takia uhrattava turhake. 60 vuotta on se ensimmäinen riskiryhmä, mutta koska niin monet vielä pakertavat työelämässä, heitä ei voida suojella. 70 vuotta ja siitä ylöspäin on sitten virallinen riskiryhmä monessa maassa.
Biologinen kello tarkoitti aikoinaan jotain ihan muuta, hedelmällistä aikaa, kutsu jota itse tottelin jo ennen kuin hälytys tuli edes ajankohtaiseksi. Ikkuna lasten tekemiseen on väistämätön biologinen tosiasia, ja ikä on siinäkin muuta kuin numero, tilastot hedelmällisyyden häviämiseen ovat faktoja. Nyt on tullut uusi biologinen kello, elämän luomisen sijaan elämän päättyminen. Sen todennäköisyyttä on alettu pandemian takia arvioida sellaisella kylmyydellä, etten uskonut sen olevan mahdollista meidän yhteiskunnassamme.
Puhun tässä ehkä enemmän Suomesta kuin Irlannista, koska en enää ole siellä nuuskimassa ilmapiiriä. Epäilen, että siellä ikäihmisillä on edelleen korkea arvo, riippumatta siitä, missä terveydentilassa he ovat henkisesti ja fyysisesti. Yli seitsemänkymppisten suojelua kutsutaan siellä nimellä hellästi cocooning, mikä toi minulle ensimmäiseksi mieleen koteloidut toukat, joista sitten kuoriutuu perhosia. Mediassa kerrotut, omaisten lähettämät tarinat covid-19 viruksen uhreista ovat kuin sotasankarikronikoita.
Toki Irlannissa kuolleitten lukumäärä on paljon korkeampi kuin Suomessa. Suurin suru tuntuu koskevan sitä, ettei voida järjestää kunniallisia hautajaisia ihmisjoukkoineen, vaan omainen haudataan pienen lähipiirin seurassa, kokemus jota kuvattiin surrealistiseksi, julmaksi. Suomessa sellaiset hautajaiset ovat normaalia tavallisina aikoinakin: 'siunattu hiljaisuudessa' on tavallinen kuolinilmoituksen fraasi. Ei tehrä tästä ny numeroa. Niin irlantilaisia hautajaisia kuin vierastinkin, noita nopeasti järjestettyjä, meluisia joukkotapaamisia, joissa jotkut vieraat eivät edes tunne vainajaa, ei minua viehätä tämä suomalainen minimalismikaan. Kyllä ihmisen elämää pitäisi päästä juhlimaan ja siitä kertomaan muutkin kuin aivan lähiomaiset. Jokaisella ihmisellä on tarina. Usein hän on koskettanut työtovereita, mahdollisia asiakkaita tai oppilaita, naapureita, harrastuskamuja, entisiä rakastettuja, nuoruudenystäviä...heitä varten hautajaisia pidetään. Hekin haluavat vielä kerran muistella.
Pandemia on pakottanut meidät arvioimaan elämän pituutta aivan eri tavalla. Onko suurempi suru, jos kuuskymppinen työssäkäyvä kuolee kuin osastolla makaava dementikko? Entä virkeä yhdeksänkymppinen kuin nelikymppinen alkoholisti? Sanotaan, että sairaanhoidossa on aina tehty valintoja. Uskon sen, mutta näin räikeitä valintoja ei lääkäreillä ole varmaan ollut koskaan tehtävänään. Onneksi Suomessa ei jouduttu valitsemaan, kenelle tehohoitopaikka annetaan ja kuka ansaitsee elvytyksen. Tehohoitajan lähiomaisena en haluaisi kenenkään luhistuvan työvuoron jälkeen, kun ei resurssien puutteessa kyennyt pelastamaan kaikkia, joita olisi pitänyt.
Räikeimpänä koen tässä ajassa sen, että minua arvotetaan ikäni perusteella. Ymmärrän toki suojautua ja eristyä jo riskiryhmäläisen kanssa elävänä, mutta se, että nuorten, terveempien elämä jotenkin koetaan mielekkäämpänä ja tärkeämpänä, ahdistaa. Kokonaan toisella tasolla ovat arpomiset talouden ja ihmishenkien säästämisen välillä. 'Kuolema on luonnollista, vanheneminen altistaa hauraudelle, pitää hyväksyä tosiasiat, ei tältä nyt voi välttyä, vanhat tulevat kuolemaan kun virus kulkee'. Ikään kuin tässä iässä tuo olisi jokin uutinen! Totta kai vanheneminen vähentää selviytymisprosentteja. Kuka silti on valmis kuolemaan pandemiaan? Käsi ylös vaan.
Haluaisin nähdä sen yli kuuskymppisen, joka ei ole tietoinen terveytensä hitaasta rapistumisesta ja siitä miten pitää ponnistella kunnon ylläpitämiseksi. Elämä näkyy ja tuntuu kehossa. Kipeä selkä ja rypyt naamalla eivät tule siloisesta, helposta elämästä. Mieli sen sijaan pysyy ajattomana, se kasvattaa kerroksia, se laajenee ja syvenee, kun turhat ahdistukset elämän tarkoituksesta, urasta, riittävyydestä ja ulkonäöstä karisevat. Nuoria katselee joskus kadehtien, mutta päällimmäisenä on ärsytys siitä, miten turhia he usein murehtivat.
Sitten muistaa, miten sekaisin ja eksynyt itsekin oli, silloin kun terveyttä ei edes ajatellut ja energiatasot aina palautuivat. Elämä oli jatkumo, vanhuus jotain naurettavaa jossain kaukana. Kuuskymppinen oli ikäloppu, oikeastaan kaikki vanhat ajatteli samaan laariin, eikä heidän kuolemaansa hämmästellyt. Omanikäisten kuolema oli järkyttävä poikkeus. Nyt luen äitini tapaan kuolinilmoituksia, ja rauhoitun kun huomaan, että viikate käy vielä edellä: jokunen 1920-luvulla syntynyt, enemmistö 30-luvulla syntyneitä, sitten jo lähelle hiipimässä tuttuja 40-lukulaisia, jokunen omanikäinen. Biologinen kello käy, putouksen kohina alkaa kuulua.
Se tässä vanhenemisessa on hyvää, että kaikki turha karisee. Osaa nauttia hetkistä, kun kaikki on hyvin, mikään ei kolota, nukkuu sikeästi, ruoka maistuu ja ajoittain vielä luovuuskin purskahtaa valloilleen. Tietää, mistä pitää eikä tuhlaa aikaansa siihen, mistä ‘pitäisi’ tykätä. On ihanaa nähdä jälkikasvun kypsyvän ja kukoistavan, lastenlasten varttuvan. Se, että on elossa, tuntuu käsinkosketeltavan hyvältä, eikä se koskaan ole tuntunut niin uhanlaiselta kuin nyt.
Jos selviämme tästä korona-ajasta, ehkä meillä on vielä aikaa muuttaa suuntaa niin, että nuoremmatkin sukupolvet kokisivat tämän eloonjäämisen ilon. Ikä kun ei ole vain numero.
P.S. Kuvat tällä kertaa lähiomaisen, suurin osa Irlannista. Lisää löytyy os. www.joetullyphotography.com.
keskiviikko 29. huhtikuuta 2020
Luovuuden poikkeustila
Elina Vänttisen ulkoilmataidetta |
Tämä löytyi ihan kotimetsästä. |
Luonto tulee kylään. |
Elina Vänttisen neulottu rouva |