Pages

tiistai 31. joulukuuta 2019

Ollako jotain vai eikö olla

Kuva pilailupuoti-sivustolta.
Vuoden viimeinen päivä, jopa vuosikymmenen, ellemme ala riitelemään siitä, alkaako seuraava kymmenluku huomenna vai vuoden päästä 1.1.2021. 

Minusta 20-luku alkaa huomisesta. Kummallista, että minun mielessäni siihen yhdistyy Charlie Chaplin, jazz, pottahatut ja sääriä viskelevä tanssityyli. Ai niin, sehän oli sata vuotta sitten. Kylläpä olen vanha.


Edellinen vuosi meni v. 1918 sisällissodan traumoissa: niitä lukiessa, muistellessa, katsoessa. Lähiomainen taisi saada kyllikseen kirjapinoistani ja puheistani. Lintukoto-Suomeni paljastuikin keskitysleirien ja lasten vainoamisen maaksi. Jopa oma rakas kotikaupunkini, sen kauniit maisemat. Vankileirien aika on täällä unohdettu ja vaiettu kuoliaaksi. Ehkä sadan vuoden kuluttua jo uskalletaan? Kun ketään ei enää henkilökohtaisesti kosketa?

Tänä vuonna ovat pimeyden voimat taas nostaneet päätään. Mitään, yhtään mitään eivät jotkut suomalaisiksi itseään kutsuvat ole oppineet menneistä kauheuksista. On kuin katselisi elokuvaa fasismin noususta: ai, näinkö se tapahtuu. Paitsi että elämme onneksi vielä maassa, jossa on perustuslait ja hitaat, mutta omantunnon omaavat ihmiset, jotka älähtävät kun liika on liikaa. Joukkovoima liikehtii ja protestoi äärimmäisiä voimia vastaan. Demokratiassa joukolla on merkitystä, vielä on enemmistöä puuttumaan vainoon ja valehteluun. Uskon tämän maan oikeudentuntoon, olen sen nähnyt. 

Paljon kauneuttakin olen tänä vuonna nähnyt, niin Suomen luonnossa kuin taiteessa. Muutamia kirjahelmiäkin löytyi, eivätkä ne välttämättä ole uusia. Epäröin innostua uudesta, joka on pinnalla, sytyn hitaasti, annan muhia. Vain harvoin enää innostun uusista ilmiöistä, taidesuunnista, kokeilevasta kirjallisuudesta. Ehkä ikä painaa, tai järki. 

Olen myös miettinyt autofiktiota, jossa kirjailija esiintyy päähenkilönä ja kertojana, yleensä paljastaen omaa elämäänsä. Se on nyt niin muotia. Olen todennut, etteivät paljastukset kiinnosta minua, lukijana tai kirjoittajana. Harvalla meistä on todella mielenkiintoisia tositarinoita omasta elämästä, ja entäs sitten, kun ne on kerrottu? Mieluummin luen fiktiota, tai edes totuutta, joka on verhottu fiktioon niin ettei tarvitse yhdistää oikeita ihmisiä ja luettua. Paljastukset koskevat yleensä myös suojatonta lähipiiriä. Julkisuus voi olla julmaa. Lukijana on vaikea välttää tirkistelyn makua. 

Päivi Koivisto lainaa mainiossa analyysissään Helmet-sivuilla mm. Nuorten Voiman kirjoitusta, jossa termiä kärjistetään: 
autofiktio on selfie-ajan identiteettiprojekti, joka muistuttaa terapiaa.

Koivisto jatkaa:

Autofiktio ei kuitenkaan ole selfie-ajan ilmiö, vaan sitä varhaisempi, ja liittyi alun perin itsen kuvaamisen fiktisyyden paljastamiseen. Nopeasti se siirtyi parodioimaan kirjailijoiden brändäämistä ja yksityisyyden käyttämistä markkinoinnin ja myynnin välineenä. Molemmat autofiktion tehtävät tuntuvat täysin vastakkaisilta verrattuna kritiikittömään itsen brändäämiseen selfie-, blogi- ja vlogikulttuurissa. 

Hmm. Siinäpä sulateltavaa jokaiselle bloggarille, vloggarille ja somevaikuttajalle. Tässäkö me brändäämme omaa identiteettiämme, ollaksemme jotain?

Lähiomaisen kanssa meillä on perhevitsinä Marlon Brandonin kuolematon lause elokuvassa On the Waterfront
I could have had class, I could have been a contender, 
I could have been somebody, instead of a bum. 

Pyllyiksihän meistä useimmat päätyvät, kummiskin. Ehkä parasta, jota voimme saada aikaan on jättää jälki johonkin tai  johonkuhun. Mitä positiivisempi, sen parempi. Vaikka silakkana tai sardiinina parvessa, kuuntelevana korvana, hymyn nostattajana, hellänä kätenä. En ole hyvä ihmisten kanssa, en useinkaan jaksa ihmisiä, joten kirjoitan heille. Lähiomainen valokuvaa samasta syystä. Sovimme toisillemme. Voisi sanoa, että elämme kahden pyllyn kuplassa.

Tuntuu, että minuus rakentuu pala palata vanhetessa, turha putoaa pois, aito jää. Ja juuri kun tuntuu, että on valmiimpi kuin koskaan, tuleekin esirippu. 

Lainatakseni Taija Tuomisen Kuningaskobran loppusanoja: Sinulla on kaksi tärkeää päivää elämässä. Päivä kun synnyt ja päivä, kun ymmärrät miksi. 
Näin totesi White Eagle. 

Sitä päivää odotellessa, toivotan rauhan vuotta 2020!

Lopuksi kuvia pysäyttävän kauniista Kaapelitehtaan akvarellinäyttelystä kesäkuussa, kaikki teoskuvat löytyvät tästä

Helena Karhumäki: Hiljaisuus

Irma Oikarinen: Ilta

Kristiina Kostia: Joku meni tästä

Ritva Lahtinen: Kotikolo

Ritva Viitiö: Notre Damen pääsiäinen

Valentina Näsi: Juhannuspäivänä

Vuoden aikana luettuja kirjahelmiä:

Barbara Kingsolver: Myrkkypuun siemen (1998)
Urula LeGuin: Osattomien planeetta (1974)
Olli Jalonen: Merenpeitto (2019)
Emma Puikkonen: Lupaus (2019)
(Useat kirjoittajat), toim. Catani ja Mäkelä: Toinen tuntematon (2017)
(Valokuvateos) Taneli Eskola: Blue Monograph (2019)

Omia tekstejä julkaistu tänä vuonna näissä:

Yksinäinen imuri ja muita henkilöitä, kirjoittajaryhmäni novelliantologia, BoD (2019)

Kuntta - Ulkosuomalaisten antologia, toim. Anu Heiskanen, OK-kirja (2020)



maanantai 18. marraskuuta 2019

Irkkukomediaa suomalaisittain



Päivä ei alkanut hyvin. Ensin aivan liian pitkään venynyt nettisurffailu tabletilla sängyssä, vaikka lohdutinkin itseäni, että ennen vanhaan olisin rapistellut sanomalehtiä ja käännellyt kunniallisesti kirjojen sivuja. Lisäksi väittelin, vitsailin ja viestittelin tuttujen ja tuntemattomien kanssa ympäri maailmaa. Nautin internetin maailmasta niin paljon, että muu usein unohtuu. Lähiomainen hermostui pätkivään nettiin ja kaatuviin sivuihin nopeammin kuin minä ja pukeutui, istuakseen kunniallisesti pöytätietokoneen ääreen ja jatkaakseen samaa sillä. Sitä sanotaan työksi. 

Ovikello soi. Jähmetyimme kauhusta. 
Keskipäivä, ja joku –tana jo ovella! Nyt myytiin sukitusta maanalaisiin jätevesiputkiin. Hypin paljaalta jalalta toiselle ulko-ovella ja yritin pitää aamutakin vyötä solmussa, ettei vaan paljastuisi, että sen alla ei ollut mitään. Kaksi yläasteikäisen näköistä poikaa seisoi miehekkäästi tanassa ja yritti selittää vakavalla naamalla, että tutkimus on ilmainen ja erittäin aiheellinen, jos viemärit ovat sanotaan vaikka seiskytluvulta. En paljastanut talon ikää (ainakin vuosikymmen lisää). Sanoin, että tiedän tutkimusten tarpeeellisuudesta, mutta nyt ei mitenkään varat riitä remonttiin. Talon alla vellovat jätevesitulvat aiheuttavat pahoinvointia jo mielikuvana, joten blokkasin erittäin miehekkäästi koko ajatuksen ja toivotin pojille hyvää päivänjatkoa. Ennen olis sanottu vaan näkemiin. Kuka se oli, kysyi lähiomainen, johon minä että ne möi sukitusta, socking. Korjasin sitten että sleeving, hihatusta. Miten vaikeaa rakennustermistö voi olla. 

Seuraavaksi sain vauhdissa vaatteet ylleni ja aloin syyllisyydentuntoisena tyhjentää kellaria tyhjistä pulloista ja lasipurkeista. Että jouluruuat sitten mahtuu. Silloin huomasin vesilammikon eteisen lattialla. Ei, ei voinut olla eilisen sateenvarjon jäljiltä. Nostin katseeni hitaasti katonrajaan, ja siellä oli se. Viinipullonkorkki. Katossa. Ja se oli ihan märkä. Erittäin varovasti kutsuin lähiomaisen paikalle. Eteisen katto vuotaa kaatosateitten takia. Eihän se tietty poudalla yleensä vaivaakaan. En tiedä, miksi sisäkatossa on reikä ja siinä viinipullonkorkki. Emme uskaltaneet avata sitä, koska. 

Kyseiseen vinttiin pääsee vain autotallin puolelta, kun ensin kiipeää tikkaille, nostaa tonninpainoisen kattoluukun, kiipeää autotallin vintille ja konttaa sitten siitä eteenpäin. Viikinki-Helgana hain käsiini työrukkaset, raahasin tikkaat, nostin luukun ja näin, ettei vuototilaan oikeastaan pääse kuin kiemurtelemalla siinä ihmeellisessä purussa, jolla vanhat talot on eristetty. Lähiomainen tuli puhisten paikalle. Nyt oltiin jo siinä syttymisherkässä vaiheessa kun repliikit alkavat sisältää pelottavia määreitä kuten aina, Suomessa, koskaan, Irlannissa, kukaan ja mikään. Lähiomainen alkoi kiivetä taskulampun kanssa ylös tikkaita vinttiin. Ennen kuin ehdin hakea hänelle hanskat, hän ulvahti ja putosi tikkailta. Syliini, onneksi, eikä betonilattialle. Ei hätää, paitsi että sormista suihkusi verta. Hiomaton kattohirsi oli veistänyt kielekkeet sormenpäistä ja nyt jouduttiin sidontapaikalle keittiöön.

Vinttiin kuitenkin lopulta kurkkasimme, enkä löytänyt mitään merkkejä mistään vuodoista, mitä nyt vähän verta tipoittain. Onnistuimme kiipeämään enemmittä vammoitta sekä ylös tikkaita, että alas. Nuoremmat, odottakaa vain,  aikanne tulee, jos ette ymmärrä. Päätimme palata asiaan kuivemmalla kelillä ja kiivetä katolle. Esimerkiksi ensi kesänä. Kaatosade oli loppunut, eikä katto vuotanut enää. Me sen sijaan olimme purun peitossa, ja piti käynnistää pesukone vaatteille.  Nyt kuitenkin tuli jo kiire, sillä olimme molemmat menossa ulos, piti ehtiä syödä ja laittautua. Lähiomainen ihmetteli, miten ei ennen ole huomannut, kuinka paljon nimetöntä ja pikkusormea tarviikaan kaikkeen. Nyt ne olivat kääreissä kuin lepratautisella. 

 Viime keväänä onnistuin varaamaan ja maksamaan niin kalliin lipun teatteriin, etten ikinä kerro kenellekään, mitä se maksoi. Nettisivulla mollottava iso kello kertoi montako minuuttia ja sekuntia oli jäljellä ennen kuin tilaus menee umpeen. Siitä hermostuneena onnistuin maksamaan sekä teatterilipun että illallisen. Yhdelle, kun piti tilata kaksi ilman syömisiä. Kun tajusin virheeni ja yritin soittaa peruakseni, se ei enää onnistunutkaan. Sen sijaan puhelu maksoi kymmenen euroa, vaikka mielestäni olin aika lyhytsanainen. 

En siis mitenkään voinut myöhästyä bussista ja teatterista. Sutaisin eläkeläisen pikameikin naamalle, katsoin peilistä töyhtöistä kuontaloani ja päätin tainnuttaa sen moussevaahdolla. Vaahtopullo ei toiminut. Hei, tiedätkö mikä tässä on vikana, huusin lähiomaiselle, joka hyppi lattialla yksi mono jalassa katsoakseen. Juuri silloin vaahto päättikin toimia, ympäri huonetta, kun sitä oli ravisteltu niin. Lähiomainen mutisi, ettei istu samaan bussiin ja varoitti, ettei tule onkimaan sähköhammasharjan päätä kurkustani jos se sattuu irtoamaan. 

Joinakin päivinä onnistun rikkomaan lähes kaiken, mihin kosken. En ole löytänyt siihen mitään loogista syytä, kenties poltergeist? 

Ennätimme bussiin, pääsimme kommelluksitta perille ja lähiomainen meni helpottuneena omille teilleen.  Minä lähestyin voitonriemuisena teatteria. Se oli kuitenkin kummallisen hiljainen, eikä aulassakaan ollut ketään. Apua, missä kaikki ihmiset ovat, kysyin lipunmyyjältä. No, ei täällä tähän aikaan käy kukaan. Ei voi olla totta! Päivänäytöskin oli jo ohi, eikä illalla ollut toista. Onneksi älysin änkyttää esityksen nimen: Kiviä taskussa. Ahaa, väärä teatteri!  Siinä vaiheessa olin vain huojentunut, että löysin lopulta oikeaan paikkaan ja vielä ajoissa. 

Illallinen oli erinomainen ja miesnutturainen – nutturapäinen mies? - tarjoilija teititteli, mikä loi arvokkuutta sitä kovasti kaipaavaan olemukseeni. En päätynyt yksin samaan pöytään äänekkään pikkujouluseurueen kanssa. En liukastunut, tukehtunut kalanruotoon, tai loiskinut drinkkiä lattialle. Liikuin kyllä erityisen hitaasti ja huolellisesti varmistaakseni, etten mokaa. 

Mikä vielä parempi, komedia oli paras koskaan näkemäni. Kaksi miestä lavalla kaksi tuntia, esittäen kymmeniä eri roolihahmoja vain takkia vaihtamalla. Siinä olisi poliitikoillakin oppimista. Nauroin niin kippurassa välillä, että olin pudota tuolilta. 

Kyseinen komedia on irlantilaista perää, Marie Jonesin kirjoittama, mutta kaksikko Martti Suosalo (Charlie Conlon) ja Mika Nuojua (Jake Quinn) Pentti Kotkaniemen ohjaamana ovat kyllä muokanneet siitä ihan oman ja uuden shown. Kerry-aksentin sijaan he käyttivät Savon ja Turun murretta ja ilmeisesti matkivat joitain tunnettuja staroja Suomessa, koska yleisö hörähteli. Yksi roolihahmoista oli kaksiosainen lehmä (etu- ja takapää tietysti, hölmö), toinen taas esitti solakkaa naisnäyttelijää jonka venyttelevä diktio eli ääntämys oli vertaansa vailla. Entäs sitten se henkivartija! Uh huh, ihan mahaa koski nauramisesta. Huippukoomikon tunnistaa siitä, ettei hänen enää tarvitse kuin niiskahtaa, ja katsomo ulvoo. 

Kiviä taskussa -komedian keskiössä on itse asiassa tragedia autioituvalla maaseudulla, ja koko tarina parodioi amerikkalaisten tapaa esittää Irlantia ja filmimaailman hulluutta yleensäkin. En tiedä, menivätkö kaikki vitsit perille suomalaisyleisöön, minä ainakin tunnuin hihittelevän välillä eri paikoissa kuin muut. Ainoa kritisismi ehkä vitsien roisiudesta: Irlannissa ei kaksimielisiä vitsejä ihan niin revitellä vieläkään teatterissa. Epäilen kauhiasti, ettei miehen erektiota myöskään voisi esitellä irlantilaisella näyttämöllä, mutta mistäs sitä tietää nykyään. Mieleni tekisi nähdä näytelmä irkkujen esittämänä! Trailereista päätellen se on enemmän draamaa kuin komediaa, ja  näyttelijät ovat liian nuoria näyttelemään pettymistä elämään, liian siloisia. Kirkkorituaalit messussa eivät myöskään sanoisi mitään suomalaisyleisölle, joten se kohtaus oli muunnettu ruumiinvalvojaisiksi. 

Suomalaiset siis voittivat kerrankin irkut huumorin lajissa! Näytteleminen oli ehkä slapstick-tyyliä ja farssia, mutta minä en ole nähnyt sen vertaista ilottelua ja ilmeilyä missään. Aivan loistosuoritus molemmilta! Pelkästään autoajelu turvesuolle kuoppaisella tiellä – Irlanninkävijät tunnistavat lajin – oli surrealistinen. Kaksi näyttelijää esitti sekä etupenkillä istuvia vanhoja äijiä että takapenkin nuorempia filmiavustajia, jotka siis juttelivat keskenään. 

Illan päätteeksi katsomo nousi jaloilleen ja antoi raikuvat aplodit kaikille hahmoille, joiden tietysti piti palata pokkaamaan, saman kahden näyttelijän pyörähtäessä vain ympäri. Myös lehmä ja koira tulivat kumartamaan. En tiedä, mitä tuollainen suoritus ihmiseltä vaatii, vaikka – tai varsinkin – kun show on pyörinyt loppuunmyytynä jo 17 vuotta! Riemullista se oli katsojan kannalta, enkä lopulta harmitellut lainkaan ostamaani lippua. Suosittelen! 

Olisin vain niin mielelläni jakanut illan jonkun kanssa. Lähiomainen olisi turhautunut, kun ei olisi ymmärtänyt sanaakaan repliikeistä, eikä niitä olisi ehtinyt tulkata. Päädyin juomaan vakiosiiderini yksin karaokeluolassa, mikä oli vähän surkea loppu illalle. Sanotaanko, että minä ja karaoke emme ole ystäviä. Kotimatkalle yöjunalle lähdin kuitenkin edelleen hymysuin, välilllä hihitellen. Sitä se komedia tekee! 

Linkki kuusi vuotta sitten kirjoitettuun arvosteluun (pahoittelen mainosten paljoutta): https://www.apu.fi/artikkelit/taalta-ikuisuuteen 

Trailereita löytyy Youtubesta, mm tämä: https://www.youtube.com/watch?v=fNIdMusFEdI

torstai 31. lokakuuta 2019

Korvalle kirjoitettu

Olen käynyt Helsingin kirjamessuilla varmaan jo 15 vuoden ajan. Myös silloin, kun asuin Irlannissa: syysloma alkoi juuri sopivasti messujen aikaan. Täytyy myöntää, että senaikainen euforia on visiiteistä kadonnut. Silloin olin ällistynyt kävijämäärästä, kirjapinoista, kirjailijoiden aiheista jo koko ilmapiiristä, mikä tuntui viisimiljoonaisen kansan piskuisen  kielen juhlalta. Kun maailmalla niin vähän noteerataan minun maatani ja sen kulttuuria, se samaan aikaan otetaan haudanvakavasti Suomessa. Ja mikseipä otettaisi?

Nyt kun olen asunut Suomessa kaksi vuotta, kirjamaailma on tullut tutuksi, erotan suuret tähdet ja olen lukenut kymmeniä suomalaisia kirjoja. Tunnistan kirjailijoita, näen kaupallisuuden läpi, tajuan, miten pienet piirit kirjankustantamisessa on. Kilpailu on kovaa. 


Sitten näkee sattumalta kahvilan parvelta valtavasti ihmisiä kirja kädessä jonottamassa signeerausta, ja jono kulkee pitkin osastoa loppumattomiin. Mikä on tämä kirjallisuuden helmi, jonka niin moni haluaa? Tervo näkyy juuri ja juuri jonon päässä, Loiri on myös itse paikalla signeeraamassa omaelämäkertaansa. Hmm.

Kävijöitä oli nelipäiväisillä messuilla yli 90 000. Kahvilan yläilmoista koko messut näyttivät hullunmyllyltä, meluisilta ja kaupallisilta. Kirjailijatähtien suuret potretit kiertävät katossa, kustantamojen valokyltit häikäisevät. 
Kaukana siitä kahden ihmisen yhteydestä, joka ääneti muodostuu kirjailijan ja lukijan välille. Se on kuitenkin kirjallisuuden tarkoitus. Kaikki muu on ylimääräistä.

Keskustelua äänikirjoista. Mari Wärre haastatteli Juha Vuorista, Paula Norosta, Elina Kilkkua ja Miklua (Mike Bäck). (Kuvakulmaa vaihtamalla myös lentävä lautanen olisi ehkä hävinnyt. Päivä oli kuitenkin tässä vaiheessa jo ylipitkä.)

Äänettömyydestä puheen ollen, tällä kertaa löysin uuden ulottuvuuden kirjoista, jota en koskaan ennen ole ajatellut. Äänikirjat! Seurasin paneelikeskustelua äänikirjoista, ja tajusin, että kirjailijoilla voi nykyään myös olla ääni, oikea ääni - toisinaan heidän oma äänensä - lukijan kuulokkeissa. Se, että voi kirjoittaa korvaa varten oli minulle järisyttävä oivallus. En ole koskaan mieltänyt kirjaa äänen muodossa. 

Tiedän, että omia tekstejä on hyvä lukea ääneen. Mutta että kirjoittaisi vasta vasten puhuttua, ääneen luettua, jopa näyteltyä tekstiä? Mieleeni tulivat lapsuuteni radiokuunnelmat, jotka veivät aivan toisiin maailmoihin kuin itse luetut kirjat. Taisin kuunnella lapsille täysin sopimattomiakin kuunnelmia, hiljaa kun osasin istua kotona. Linnan Tuntematon sotilas ja Orwellin Eläinten vallankumous jäivät traumoina ikiajoiksi mieleen. 

Nykyään kuulokkeista varmaan kuunnellaan podcasteja ja äänikirjoja juna- ja bussimatkoilla, autoa ajaessa, lenkkeillessä ja siivotessa. Äänikirjat pelastavat arjen, sanottiin paneelissa.  Vanhat kirjat saavat uuden elämän äänikirjaksi luettuna, ja lukemista inhoavat teinipojatkin saadaan houkutelluksi korvanappien avulla kirjojen maailmaan. Porttiteoria toimii. Kuulemma kriteerinä äänikirjoja kirjoittaessa on se, että jaksot ovat suunnilleen samanmittaisia ja jakson lopussa pitää olla cliffhanger, jotta kuuntelija koukuttuu. Tarinatyyppiset tekstit toimivat parhaiten äänikirjoina, samoin elämänkerrat ja huumori. Hätäisille suunnattu uusi toiminto on kertojaäänen nopeuden säätely. Ehkä jonakin päivänä tätä toimintoa voi myös käyttää ärsyttävän hitaiden suomalaisten juontajien suhteen?

En ole vielä itse kokeillut äänikirjoja, etsin tilaisuutta jossa se tuntuisi palkitsevalta. Ilmeisesti en siivoa tai puuhaile tarpeeksi, ja luonnossa kuuntelen mieluummin puun suhinaa ja tiaisen säksätystä. Olen varma, että unohtuisin junaan, jos alkaisin kuunnella jännittävää äänikirjaa. Ruokaa laittaessa on pakko keskittyä itse ruuanlaittoon, niin kuin sitä inhoankin. Olen joutunut heittämään liian monta kattilaa ja paistinpannua menemään, kun olen unohtunut lukemisen maailmaan. Ehkä en vain voi keskittyä kahteen asiaan yhtaikaa. Tai jos pitää valita, vie kirja aina voiton, surullisin tuloksin. Mielisin tietää, olenko ainoa ihminen maailmassa, joka on onnistunut polttamaan keitetyt kananmunatkin pohjaan. Älkää kokeilko tätä kotona, haju on hirveä eikä lähde päivienkään tuuletuksella.

Kirjamessuilla tulee aina vähän ähky olo, vaikken mennytkään sinne ostomielessä, vaan kuuntelemaan mielenkiintoisia kirjailijoita ja keskusteluja. Uusissa kirjoissa on niin paljon ihmissuhdedraamaa, elämäkertoja, historiaa. Tuntui, että tarvitsin jotain säväyttävää, räväyttävää. Säröä. Jotain, mikä järkyttäisi. 

Päädyin pienen Sammakko-kustantamon hyllyille, ja mukaani tarttui kaksi todellista ääripäätä. Armahtakaa oi.






sunnuntai 29. syyskuuta 2019

Kielimuurien yli ja ali

Mistä tietää, että on oikeasti kaksikielinen? Kun näkee unta suomalaisesta, edesmenneestä isäukostaan, ja juttelee niitä näitä hänen kanssaan, eikä herättyään pysty sanomaan, millä kielellä keskustelu unessa käytiin. Vai käytimmeko vain sanojen käsitteitä ja abstraktioita? Katselimme unessa vanhaa valokuva-albumia, jossa oli mustavalkoisia kuvia vanhasta kotitalosta. Hämmästelin yhtä, jossa oman vinttihuoneeni ikkunan alle, omenapuiden väliin oli kaivettu uima-allas, en sellaista muistanut ollenkaan! Isä huokasi ja myönsi, että kyllä sellainen kaivettiin, se oli kova homma. Muistin serkuillani olleen altaan, joka oli vuorattu muovilla, ja sanoin, että heillähän sitä muovia varmaan oli, kun oli iso kauppapuutarhakin. Isä huokasi taas ja sanoi, että hän yritti säästää kaikki muovit mitä vaan oli, mutta vaikeaa se oli. Uima-altaaseen liittyi jotain murheellista, ja kun kysyin, miksei allasta enää ole, isä huoahti ja sanoi, että tuli vaikeuksia sen kanssa. Arvasin ja kysyin, että ei kai vaan naapurit! Isä nyökkäsi. Unessa siunailin altaan kohtaloa, ja samalla kuumeisesti mietin, miten olin voinut totaalisesti missata tämän tapahtuman.

Mutta niinhän minulta jäi kokematta ja näkemättä monia asioita Suomessa, kun elin aikuiselämäni ulkomailla. Jossain, vauvojen ja köyhyyden valloittamassa ajanjaksossa on ammottava ja kipeä kymmenen vuoden aukko, kun en edes päässyt käymään Suomessa. Kirjeissä lähetetyistä valokuvista katselin sisarusten lapsien kasvamista, uusia taloja, vanhempieni kesäretkiä, moottorivenettä, joka oli isän ylpeys. Ajokorttia tai autoa hän ei koskaan omistanut. Sukujuhlia pidettiin, näin jopa videon, jolla isäni liikuttuneena mainitsee myös minut, poissaolevana. Kuvista puutuin aina.


Äiti kulki vanhassa puutarhassa ja tallensi minulle kesäkukkia ja ruskaa, nietoksia kotipihalla, naapurien taloja, jotka vielä muistin. Se kaikki tuntui epätodelliselta vieraassa maassa ja sai aikaan hillittömän koti-ikävän. Kotivideot, jotka tulivat muotiin joskus 1980-luvun lopulla, ja joita sain Suomesta, olen katsellut kyyneleitten läpi. 


Ulkosuomalaisille tämä ikävä on tuttua, vuosien aikana siihen tottuu. Nykyään useimmat pääsevät helposti visiiteille, on skypet ja netti. Visiitit helpottavat suvun ja ystävien ikävää, ja silti oma elämä on tiukasti muualla. Vanhempien kuoltua useimpien siteet viimeistään höltyvät kotimaahan, kun ei enää ole tukikohtaa, jonne palata. Paluumuutto tuntuu yhä vieraammalta ajatukselta. 

Minulle kävi toisin, siteet pitivät niin tiukasti kiinni, etten voinut juurtua Irlantiin. Kun tulee tähän ikään, että omat juuret alkavat kiinnostaa, ei jaksa enää innostua vieraan maan historiasta, saati vieraitten ihmisten nuoruus- ja lapsuudenmuistoista. Tuli kova hinku palata kotiin. Nyt olemme asuneet Suomessa tasan kaksi vuotta.



Ehkä yritän ottaa mennyttä aikaa takaisin. Elämäni, Take 2.

Mummonmökki, joita himoitsin, ennen kuin tulin järkiini.


Halusin joskus vanhan talon lammen rannalla. No, lampea odotellaan vielä (katsoo toiveikkaasti lähiomaiseen).

Talokaan ei ole niin vanha kuin halusin. Se on kuitenkin ihanan lämmin ja kodikas, meidän näköisemme. 





Omenien ja sienten kuivaamisen autuus!



Jälleensynnyn isäukoksi, joka tarkastelee omenapuita ja tallustelee puutarhassa, ja äidiksi, joka puhisee mehu-maijan ja hillopurkkien kanssa.


Ilahdun vanhan tutun, kehnäsienen tunnistamisesta, se oli nuoruuden sienireissujen tähti. 

Palaan teini-ikään, jolloin harrastin piirtämistä. Ensimmäisenä iltana, kun kuljin sinisessä hämärässä piirustusrullan kanssa kotiin, likipitäen samoissa maisemissa kuin joskus 45 vuotta sitten, koin täydellisen deja-vun: olen ollut tässä ennenkin. 


Vaikka kirjoitan nykyään sormella ruudulle (kuten nyt) tai koneella, on tunne päässäni sama: sanoitan itseäni, selvitän sykkyräistä maailmaa, pääsen jotenkin eteenpäin. Samanlaista pohdiskelua ja kohkaamista minulla on paperimuodossa, nuoruuden päiväkirjoissani vihkokaupalla. 

Vieras kieli tukahdutti minuuteni ja ilmaisuni vuosikymmeniksi, mutta ei kokonaan. En ole sama ihminen toisella kielellä, niin kaksikielinen kuin olenkin. Päivittäin puhun enemmän englantia kuin suomea, äänimaailma kodissamme on paljolti englanninkielisten viestimien luomaa, luen maailmanuutisia ja artikkeleita sillä kielellä. 

Joskus tuntuu, että suussani on tulppa, kun lähden yksin ulos: pitää muistaa puhua taas suomea.  Toisinaan kompastun, aivot eivät ehdi mukaan tilanteen vaihtumiseen, puhun puolikkaita suomen sanoja lähiomaiselle tai änkytän jotain outoa suomeksi, kun oikeat sanat eivät löydy. Kauppalistat kirjoitan englanniksi ja hillopurkkien kyltit molemmilla, varmuuden vuoksi: damson - kriikuna. 

Unissani irroittaudun kielten kahleista ja ilmeisesti vain kommunikoin. Ehkä olen saavuttanut jonkin uuden tason uskoontulemisen mystiikassa: kielillä puhumisen unissa! Uskon ihmisten väliseen ymmärrykseen ja empatiaan. Baabelin tornit voidaan rakentaa uudelleen, on olemassa ihmisyyden kieli. Musiikki ja taide ovat sukua tälle, kommunikointia yli kielimuurien. 

Anselm Kiefer: Hedelmällinen puolikuu, 2010.   Minä näen Baabelin tornien raunioissa kirjoja!

Kansoilla on niin paljon yhteistä - ja silti omaa. Kunpa ihmiskunnat ymmärtäisivät tämän: maailmankansalaisuus ja kansallisylpeys eivät sulje pois toisiaan, vaan rikastuttavat meitä! Sen sijaan, että riitelisimme eroista, voisimme keskittyä siihen, mikä meitä yhdistää. Jos ei muu, niin tämän planeetan tulevaisuus. 


Kaksikielisyydestä huolimatta suomen kieli on kuitenkin ensimmäinen rakkauteni. Kaunein ja sykähdyttävin. Kiehtovin ja oikukkain. Aina uusi ja joskus pohjattoman hauska, synkkyydessäänkin. Jään miettimään nyansseja ja assosiaatioita, jotka englannissa olisin takuuvarmasti ohittanut huomaamatta. En osaisi kirjoittaa yhtä hyvin englanniksi. Se ei tulisi selkäytimestä, vaan muitten matkimisesta; vieraalla kielellä ei ole lapsuuden tunnejuuria. 

Yhdessä ryhmässä kyseltiin hauskimpia suomen kielen sanoja, joita tiedämme. Tiesin heti kaksi, ensimmäinen omani ja jälkimmäinen lähiomaisen: etunenässä ja sulanapitokaapeli
Oi että!


sunnuntai 11. elokuuta 2019

Lomalla Irlannissa

Palasin juuri viikon Irlannin-matkalta. Jälkikasvu voi hyvin, maa on entisellään niin hyvässä kuin pahassa, mutta täytyy sanoa että olin suunnattoman huojentunut päästessäni taas kotiin. Kotiin! Suomesta on nyt tullut kotini ja Irlannissa käydään lomamatkalla. Samanlainen ähky kuitenkin tulee kuin ennen Suomi-lomilla, kun yrittää ängetä mahdollisimman monta tapaamista ja elämystä mahdottoman pieneen aikaan. Joutuu kysymään, kerroinko jo tämän, kun tuntuu, että vaan toistaa samoja kuulumisia. Ja miettii, milloin viimeksi nähtiin, joko ennätin kertoa tästä. 

Kuten edellisellä visiitilläkin, Dublin tuntui järkyttävän meluiselta ja kaoottiselta. Suljin silmäni seuratessani kaksikerroksisen bussin yläikkunasta alhaalla puikkelehtivia pyöräilijöitä. Ei tietoakaan pyöräilyteistä, ja jos niitä hetkittäin palanen näkyi, ne loppuivat kuin seinään jossain vaiheessa.

Kevyen liikenteen väylä on kyllä paras suomalainen keksintö (liekö suomalainen?)! Sitä ei osata Suomessa edes arvostaa, että pyöräilijöille ja jalankulkijoille on pyhitetty ihan oma, suojattu, talvisin aurattu verkostonsa jota ei tarvitse jakaa muun liikenteen kanssa. Irlannissa otat todellisen hengenmenon tai loukkaantumisen riskin, jos haluat pyöräillä. Toisaalta fillaroijat myös ajavat surutta päin punaisia tai väärään suuntaan yksisuuntaisella kadulla. 

Irlannin sateinen sää tuskin innostaa pyöräilyyn muutenkaan. Koululaisilla ei pyöriä juuri näy, ja lasten kuljettaminen kouluun ja hakeminen muodostuu logistiseksi painajaiseksi, kun lapsi tulee 5-vuotiaana kouluikään.  Ei voisi kuvitellakaan, että edes 6-7-vuotiasta päästettäisiin yksin koulumatkalle. Lastensuojelu kyllä puuttuisi siihen! Toisaalta kun katsoo kaupunkiliikennettä, ymmärtää miksi. En todellakaan tiedä, miten nuoret, työssäkäyvät äidit tämän ratkaisevat. Tuskin kaikilla on vapaana olevia isovanhempia tai tätejä? Koulut alkavat vasta klo 9, kun vanhempien pitää jo olla töissä. Jonkun pitää siis viedä lapsi kouluun ja hakea sieltä, kun koulu loppuu nuoremmilla klo 14 tai 15. Työpäivä on useimmiten 9-17. Oma esikoiseni luopui kokopäivätyöstään ja sumplii työpäiviä miehensä kanssa. Sen verran kaukana ovat koulut, että tarvitaan kahta autoa, sillä julkista liikennettä ei isompien kaupunkien ulkopuolella ole. Toinen auto työssäkäyntiin, toinen lasten koulukuljetuksiin. Maaseudulla asuville sentään on koulubussit, vaikka niiden matkat venyvät joskus pitkiksi kun kierretään joka kylännyppylä.  

Länsi-Irlannin valkeita simpukkarantoja, tuulta, Atlantilta vyöryvää saderintamaa. En ehtinyt ottaa kuvia yksinäisistä lehmäparoista ruoholänteillä, kun sade tiivistyi melkein raekuuroksi.



Irlannin sää näytti pirullisimmat kasvonsa juuri sillä viikolla, kun kävin. Ensimmäiset päivät hikisen kosteita ja lämpimiä, loput kaatosadetta. Sateenvarjolla ei juuri tee mitään, kun sade tulee vaakatasossa! 

Connemaran lohdutonta, kivistä, puutonta maisemaa. Gaeltacht-alueilla koululaisten iirinkielen kesäleirit ovat tärkeä tulolähde paikallisille. Paljon muuta ei taida ollakaan.

Maisemat sen sijaan olivat henkeäsalpaavia, varsinkin Länsi-Irlannissa. Olin myös äimänä Spiddalin upeiden ja hinnoiltaan edullisien käsityökauppojen tarjonnasta. Mielelläni tuen paikallisia artisteja ja käsityöläisiä! Myös pokkareita tarttui mukaan ihanista kirjakaupoista, ne ovat paljon halvempia kuin vastaavat Suomessa. 

Katusoittaja ja -tanssija Galwayssä. Aamulla paikalliset vaan kävelivät ohi (tuttu näky, kommentoi tytär), iltapäivällä saman esiintyjäparin ohi tuskin pääsi kävelemään, niin sankka turistijoukko heitä kuvasi.

Galwayssä oli Race Week (esteratsastuskisat?) lopuillaan, ja kaupunki täynnä iloisia juhlijoita. Oikeat ravivieraat tunnisti muodollisista juhlavaatteista, muuten vain juomaan tulleet kansoittivat terasseja. Galway taitaa olla sopivan pieni, jotta tutustuu ihmisiin, mutta tarpeeksi iso jotta ei ahdistu. Miksen aikoinani löytänyt sinne?

Irlannin rehevyys ja kukkailo todella pisti silmään. Vehreys tunkee joka paikasta, Dublinin eläintarhasta oli tullut trooppinen viidakko sitten viime näkemän. No, tiedämme, miksi maisemat ovat niin vihreitä...







Irlannin meri oli  kuin nestemäistä jäätä. 

Jälkikasvu huolehti minusta, vanhasta äidistä, liikuttavalla tavalla: osti muutamalla klikkauksella bussiliput, kokkasi muhevia aterioita, vei kävelylle, kyseli miten olin nukkunut yöni, pihvasi (käyttääkö kukaan enää tuota sanaa?) leivoskahvit. Melkein talutti bussipysäkille ja hoputti, että ehtisin, kun ethän sinä sinne kuitenkaan löydä ajoissa. Tuntui oikein mukavalta, vaikka jossain vaiheessa ihmettelin, miten tämä näin päin on kääntynyt. 

Ah, poached eggs, black pudding, rashers...

Galwayn bussin ovella varmistin vielä kuopukselta, missä minun pitää jäädä pois Dublinissa, ja kuski huikkasi kuopukselle NIIN irlantilaiseen tapaan, jaysus, onko joku häntä vastassa? Kun hieman loukkaannuin, kuski vain virnisti ja tajusin, että tämähän oli slagging, vitsailua. En ikinä opi. Enkä tiedä, tarkoittiko hän kuitenkin, että olen vanhus. Ota noista nyt selvää. Irlantilaisenglanti on oma lukunsa, jota ei ikinä hallitse. Vähän samaan tapaan kuin suomen painotus sanoihin no niin (Ismo Leikolan sketsi oli paras!). Juuri ja juuri ymmärrän näidenkin eron: Ah, sure! ja: ah, here!

Summa summarum: ihana, kaunis, hurja maa, jossa mikään ei toimi, ongelmat ovat ikuisia ja vakavia, mutta huumorin avulla kaikki kuitenkin jotenkin toimii. Ilmastoahdistuksesta ei sanaakaan, ellei siihen lueta pitkän viikonlopun pilannutta saderintamaa. Aamuseitsemältä yksityisautojen virta Dubliniin on lakkaamaton, lentokenttä on ratkeamassa liitoksistaan, take-away-ruokaloita on enemmän kuin koskaan muovituotteineen. 

Pelkään oikeasti, miten tämän pienen, velkaisen, maatalousvaltaisen maan käy, jos Brexit toteutuu ilman sopimusta. Toivotaan, että EU pitää lupauksensa ja tukee kriisissä. Irlantilaisilla ei ehkä ole sisua, mutta huoleton tapa suhtautua ongelmiin: Ah, sure! Mitä se sitten tarkoittaakaan. Kyllä se siitä. Tai: ei kai.

keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Kun olin pieni

Kun olin pieni, minulla oli vilkas mielikuvitus. Ympärilläni oli muille näkymättömiä ystäviä ja eläimiä, joille jupisin, enkä koskaan tuntenut itseäni yksinäiseksi. Muut sisarukset tietysti huomasivat supinani, ja pelleilivät kustannuksillani. Joskus he istuivat tahallaan tovereideni päälle, vaikka olin juuri tarjonnut istumapaikkaa MINUN ystävilleni. Se sattui. Vessaankin piti mennä yhdessä, ja pidin ovea maltillisesti ja joskus kiireellä auki, jotta maailmani ehti mukaan. 

En muista, milloin mielikuvitushahmot katosivat elämästäni, mutta kun opin 4-vuotiaana lukemaan mummuni avustuksella, alkoi päässäni toisenlainen kuhina. Nyt sinne liihotteli muiden ihmisten mielikuvitusolentoja, joskus kuvien kanssa. 

Hyppy lasten kuvakirjoista pelkän tekstin varaan oli sekin yhdenlainen aikuistumisriitti. Nyt kuvittivat pelkät sanat maailmojani. Toki se poiki halun kirjoittaa itse tarinoita, joita keksin. Nyt luettuna irvistelen juttujeni opettavaisuutta ja moralismia, ja tajuan, että koulun lukukirjojen Topelius-saduilla oli vaikutusta siihen, miten kuvittelin oikeiden kirjailijoiden kirjoittavan. Silloin piti lasten olla tottelevaisia ja tuhmuudesta seurasi rangaistus. Piti olla kiltti tai ainakin reipas.

Teini-iässä elin jo hurjempaa 1970-lukua, jolloin konservatiiviset arvot kaatuivat rymisten. Päiväkirjoihin saattoi kirjoittaa villeimmätkin tuntemukset. En ehkä olisi selviytynyt murrosiästä hengissä ilman kirjoittamista. Kun en osannut puhua, kirjoitin. Jos Internetin äärettömyys ja sensuroimattomuus olisi silloin ollut olemassa, olisin ehkä retkahtanut todella outoihin maailmoihin. Kirjekavereihini kuului mm. linnakundeja. Siis miksi linnakundi halusi kirjoitella koulutytön kanssa? Vieläkin puistattaa. Silloin se oli jännää. Liftatessa saattoi tutustua ihan kaikenlaisiin ihmisiin, uteliaisuuteni oli rajaton. Kirjailijoitten piti elää! Nyt seuraan uutisista, mitä tapahtuu tällaisille uteliaille, naiveille, ihmisyyteen uskoville nuorille naisille päivittäin. Oliko minulla vain onnea, vai ovatko ihmiset muuttuneet hävyttömämmiksi. Korjaan: miehet

Kun olin pieni, äiti varoitteli namusedistä ja juopoista. Muutamaa hämmentävää itsensäpaljastajaa lukuunottamatta elin turvassa. Kerran isäni sai kiinni tällaisen miehen itse teosta, kun seurasi meitä kauempaa. Toiste ei mies enää koskaan näyttäytynyt niillä kulmilla! Tuntui niin hyvältä, kun meitä oli uskottu, meitä puolustettiin, ja meidän reviirimme oli suojattu. 



En tiedä, millaista on olla isä nykymaailmassa. Voisin kuvitella että sanomattoman ahdistavaa, kun netissä luuraavat koko maailman pervertit ja kaupungeissakin on turvatonta. Tuntuu vaikealta opettaa tyttöjä (ja poikia) varomaan, kun paha tuntuu vaanivan kaikkialla. Maskuliinisuus on jotenkin muuttanut muotoaan, hyväksikäyttäminen ei ole vähentynyt kaikesta valistuksesta ja rangaistuksista huolimatta. Luulen, että tässä eivät enää auta naisten voimaantumiset ja yhdistykset, vaan tarvitaan miesten johtamaa joukkovoimaa ja liikettä. Sitä odotellessa...

Lukukokemukseni on muuttunut iän ja elämän mukana. Nykyään suojelen itseäni raaoilta dekkareilta, dystopioilta, kidutusmässäilyiltä, raiskauskohtauksilta. En ymmärrä, miksi niitä pitää enää lisätä maailmaan, tuleehan niistä tiedotusvälineistä tuutin täydeltä ja värikuvina, jos haluaa tietää. Puuttuuko ihmisiltä samastumiskyky? Haetaanko extreemikokemuksia, kun ne puuttuvat tylsästä arjesta? Eikö mikään enää hätkäytä?

Kun olin pieni ja ensi kertaa luin kärsimyksestä, epäoikeudenmukaisuudesta ja kuolemasta, se järkytti minua perinpohjin. Sanotaan, että lukeminen lisää empatiakykyä, kun voi samastua toisen, täysin erilaisen ihmisen tuntemuksiin ja kokemuksiin. Jos lukeminen ja sanojen kuvittaminen häviää maailmasta, miten käy empatian? Olisi mielenkiintoista tutkia, miten empatiakyky toimii vaikka nuorten pelimaailmassa. Ehkä se on häviävä voimavara, tarpeeton lajiominaisuus, naivi taito, jolle ei enää ole käyttöä. 


Siinä dystopiaa ihan tarpeeksi. Suljen silmät ja korvat maailman pahuudelta aina välillä, kutistun pieneen kuplaani karviashillopuuhissa, saunan lauteilla, uimassa lämpimässä järvessä, pyöräillessä rapisevalla hiekkatiellä. 

Kaipaan lapsuuteni kesäaamuihin, kun kaikki oli vielä edessä ja ystäväni kulkivat taskussa. 

keskiviikko 26. kesäkuuta 2019

Identiteettiä etsimässä



Näin filosofisesti ei pitäisi rasittaa kesäaivoja. Nyt relataan, vapaudutaan, vaihdetaan maisemia, päästään irti arjesta. Mutta kun se on kiertänyt mielessä jo vuosia. Missä selkkaukset, kiistat ja sodat kulminoituvat? Sekä suvaitsemattomuudessa että identiteetin etsimisessä. Kun ihminen alkaa kysyä, kuka minä olen, alkaa tapahtua. Yksilötasolla se ravisuttaa arvoja ja minäkuvaa.

Ulkosuomalaisen identiteetti on aina poikkeava. Kotimaassa kehkeytynyt identiteetti ei säily uudessa kulttuurissa: kukaan ei tiedä kuka olet, harvoin myöskään mistä tulet. Kun käy lomilla Suomessa, tajuaa, että identiteetti on jo aikoja sitten vaihtunut vastaamaan toista kulttuuria. Pyytää anteeksi kun joku tönäisee, huomaamattaan puhuttelee ja tervehtii tuntemattomia, töppäilee julkisissa liikennevälineissä, ihastelee ruokakaupan tuotevalikoimaa ja unohtaa punnita vihannekset. Suomalainen jurous, jähmeys ja säännönmukaisuus tuntuu oudolta, small talkia ei löydy. Suomalaisten ärsytyksen aiheet naurattavat. Lentokentällä suomalaiset tunnistaa aina kilteistä ja hiljaisista jonoista, jotka muodostuvat jo kauan ennen kuin tiskillä on edes vastaanottovirkailijoita. Identiteetti on yhtaikaa tuttu ja vieras. Kuulun tänne enkä kuitenkaan kuulu.

Tämä ei ole juurikaan muuttunut sen jälkeen kun olen palannut Suomeen, kohta jo kaksi vuotta sitten. Tunnen itseni erilaiseksi. Ehkä se on ollut identiteettini aina, paikasta ja ajasta riippumatta: en kuulu mihinkään. Silti ulkomailla suurin suruni oli juuri muukalaisuuden tunne. Ei ollut ketään, kenen kanssa jakaa muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta. Kaipasin kotiseutuni ja sukuni historiaa ja maisemia. Liityin jokaikiseen kotiseutuni Facebook-ryhmään ja pohdin muiden mukana, missä olikaan se lippakioski joskus 1970-luvulla. Älytöntä. Soitin yksin ollessani suomalaista iskelmämusiikkia ja kyynelehdin. Naurettavaa. 


Heli Laaksonen: Toivomuslavuaari

Identiteetti pohdituttaa edelleen, kun olen nyt juuri täällä minne olen aina kaivannut. Koti-ikävä on helpottanut, vaikka osittain tajuan sen johtuneen menneen kaipuusta, menneen, jota ei saa takaisin. Paluumuuttajana huomaa aina uudestaan, miten erilaista elämää on viettänyt. Eikä se edes kiinnosta ketään! Ehkä en itsekään olisi niin kiinnostunut jostain maasta, jossa en ole koskaan käynyt ja josta en tiedä mitään. Näin se vain on. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Suvun ikävä on myös asettunut luonnolliseen kokoonsa, kun saa tavata useammin sukulaisia ja suvaitsevaisuus joutuu koetukselle. Sukulaiset ovat niitä ihmisiä, joita emme ole valinneet elämäämme, mutta joihin meillä on vahva side lapsuudesta. Lapsuuden roolit perheessä loksahtavat ääneti paikoilleen, kun olemme yhdessä. Ihmisen perusluonne ei niin vain muutu. Minä olin siskossarjan viides, ja opin, että jos vain istuu hiljaa nurkassa ja seuraa tapahtumia, asiat yleensä järjestyvät. Johtajahahmoksi ei sisarussarjan häntäpäästä nousta. Tästä lienee tieteellistä näyttöäkin, vain esikoisista on vastuuseen. Se on minun selitykseni, ja siitä pidän lujasti kiinni. Sitäpaitsi jos kaikki olisivat vastuullisia johtohahmoja, kuka heitä kuuntelisi?

Nuorena 1970-luvulla etsin eri ryhmistä kiihkeästi identiteettiä, samastumista. Silloin sanottiin epämääräisesti, että etsittiin Totuutta. Poliittisesti olisi ollut tarjolla taistolaisuutta tai kokoomusnuoria, hippiaatteesta oli vielä laimeita maininkeja jäljellä, luonnonsuojelu nosti päätään. Oli kulttia ja uskontoa jos jonkinlaista. Nyt on vaikea edes käsittää, miten rajoittunut maailma nuorella kuitenkin oli silloin. Internetistä ja sen suomista ryhmistä ja kontakteista ei voinut edes haaveilla. Minä keräsin ulkomaalaisia kirjekavereita avartaakseni maailmaani, opettelin kieliä. Kirjastosta saattoi bongata suttuisesti painettuja lehtiä, joista löysi vaihtoehtoisia elämäntapoja ja kansalaisopiston kursseja. Olen aina ollut hyvä informaation etsijä ja jakaja, kirjastonhoitaja minusta piti tullakin. Pääsykokeen kirjat olivat kuitenkin niin puuduttavia, että hylkäsin tämän uran, vaikka se olisi sopinut minulle mainiosti. Havittelin sitten kirjoittajan identiteettiä, osallistuin kilpailuihin, hain palautetta.


Nuoruuden omakuva


Mihinkään joukkoon en kuitenkaan voinut liittyä, en uskonut minkään ryhmän antavan vapautta ajatella omin aivoin. Vapaus oli liian kallis hinta yhteenkuuluvaisuuden lämmöstä ja aatteen hehkutuksesta. Ehkä olin liian jyrkkä suvaitsija? Aina piti olla varaa muuttaa ajatuksiaan ja asenteitaan. Sivustakatsojan vapaus. Takaovi Totuudesta.


Ulkomaille lähtö katkaisi kaiken kuin veitsellä leikaten. Olin ei-kukaan ei-mistään, ulkomaalainen. Juurettomuus koski ja podin kovaa koti-ikävää kaikkien seikkailujen keskelläkin. Asuin välillä tropiikissa ja etsin osoitekirjastani vielä jotakuta, jolle en olisi jo kirjoittanut pitkiä kirjeitä. Kotimaasta tulleet kirjeet luin kyynelverhon läpi, sietämättömän ikävän vallassa. Juhannus ja jouluaatto olivat pahimmat. Nyt tajuan, että olin aivan liian nuori ja epäitsenäinen sellaiseen maailman mullistukseen. Kaipa havittelin jotain maailmanmatkaajan identiteettiäkin, kokeneemman puolison vanavedessä. Siinä se oma identiteetti sitten hukkuikin.


Petra Heikkilä: Lady Lumi
Long story short, kuten Irlannissa sanottaisiin. Identiteetti pienten lasten äitinä vaihtui ajan kanssa aikuiseksi ihmiseksi, kun hormonimyrsky laantui. Muistin vähitellen, kuka olin joskus ollut. Tuijotin epäuskoisena kandin papereita, jotka löytyivät pahvilaatikosta. Löysin vanhat harrastukset ja palasin työelämään. Internet räjäytti eristyneisyyden. 

Heli Laaksonen: Ruusu-Marian bouduaarissa

Kirjoittaminen äidinkielellä auttoi palauttamaan minuuden. Tiedän, että on ulkosuomalaisia, joille tämä ei ole tärkeää, toinen kieli on nyt se jolla voi ilmaista kaiken. Minulle englanti ei koskaan ei ole tullut selkäytimestä, vaikka se on edelleen päivittäinen puhekieleni lähiomaisen kanssa. Englanniksi koen matkivani ilmaisuja, kun taas suomeksi ne tulevat vaivoitta. Olen myös epävarmempi oikeinkirjoituksen suhteen vieraalla kielellä.

Jos minulla jokin lisäidentiteetti on, niin kyllä se on irlantilaisuus. Se on tuttua ja rakasta. Ei Irlantiin ole ikävä, mutta se on toinen kotimaani aina. Seuraan Irlannin uutisia netistä ja blogeista. Se on ainoa kulttuuri, jonka voin sanoa tuntevani. Irlannin ongelmat ja koettelemukset koskettavat, ja aikuisten lasteni elämää seuraan äidin sydämellä. Kun Irlannista kuuluu hyvää, paisun ylpeydestä.

Suvaitsevaisuus lienee erilaisuuden sietämistä. Jos kuulumme vain yhteen, tarkasti rajattuun ryhmään ja omaamme vain yhden identiteetin, sen vaikeampi meidän on sietää erilaisuutta. Meillä kameleonteilla on tapana sulautua ympäristöömme.


Eino Viikilä: Karattiin hoitokodista

P.S. Jutun kuvat (paitsi Omakuva) Iittalan Naivistisesta näyttelystä, Uskalla iloita! 25.8. 2019 asti. 

Elina Vessosen innoittava essee identiteetin ja suvaisevaisuuden vastavoimista yhteiskunnassa löytyy tästä.