Kylmyyttä on jo kestetty kuusi kuukautta. Nyt riittää, sitä valkoista ainettakin, jonka vuoksi palasin Suomeen.
On parasta kirjoittaa tämä blogi nyt, sillä KUN lämpö ja aurinko palaavat, minua ei sisätiloissa tule näkymään. Nostan takamukseni aurinkoa päin ja alan tonkia kasvulavoja ja kukkaruukkuja. Syön aamiaisen, lounaan ja illallisen ulkona puutarhapöydän ääressä ja kuuntelen lintujen kevätkonserttia.
Linnut! Piti rynnätä kauppaan uudestaan etsimään ruokaa muuttolinnuille, jotka parveilivat ällistyneinä lumisella pihallamme. Ikinä ennen en ole nähnyt järripeippoja, västäräkkejä, vihervarpusia, hippiäisiä, ties mitä eksoottisia papukaijoja ahmimassa ruokaa keittiön ikkunan alla.
Murphy's Law eli herra Murphyn todennäköisyyslain mukaan hankimme vihdoin auton ihania kevätretkiä varten. Lähiomainen onnistui vaihtamaan autoon jo kesärenkaatkin - ja sitten lumi ja jää palasikin. Pekka Pouta sanoi, ettei maanteille ole mitään asiaa kesärenkailla. Pekka Pouta on Suomen MTV:n sääennustajaukko, joka on kuuluisa siitä, että hän nauroi kesken säätiedotusta. Arvaamme miksi.
Siinäpä sitten oltiin, katseltiin autoa kinoksen alla ja muuttolintuja hangessa, kevätkukista puhumattakaan.
Joka pilvellä on hopeareunuksensa, sanoo englantilainen sananlasku, mutta Suomessa ei sellaista tunneta. Niin makaa kuin petaa ja itku pitkästä ilosta. Vaivuimme takatalven tuhnuksi kutsuttuun apatiaan ja otimme käyttöön koronavuosilta tutut elämäntavat. Syödään paljon ja usein, juodaan kahvia ja keksitään sisähommia. Ai niin, herra Murphy lisäsi vielä polveeni tulehduksen, jotta en päässyt kävelemään viikkoon.
Mitä voi tehdä istuallaan, sisällä ja päiväkausia? No taidetta tietysti. Maalasin ja kokosin mosaiikkitöitä. Lähiomainen puuhaili tietokoneensa parissa. Hän vetää kansainvälistä valokuvaajien ryhmää etäyhteyksin, mikä pitää hänet lähestulkoon henkisesti koossa Suomen talvessa. Valokuvausta voi harrastaa tietokoneella nykyään, varsinkin kun tiedostoissa on kymmeniä tuhansia valokuvia. Kesänäyttelyyn on nyt töitä molemmilla.
Lankesin toisen ex-ulkkiksen yllytyksestä myös paheeseen, josta tuskin kehtaan kirjoittaa. En usein koukutu tv-sarjoihin, mutta nyt aloin katsella YLE Areenasta 1980-90-luvun Metsolat-sarjaa. Ei, älkää lopettako lukemista. Antakaa kun selitän.
Lähdin Suomesta jo v. -78, joten en ole koskaan nähnyt k.o. sarjaa. Pikakysely Ulkosuomalaiset Seniorit-ryhmässä paljasti, ettei siitä tiedä moni muukaan. (Samaan syssyyn voin paljastaa, etten tiedä kuka on Eppu Normaali, Kummeli, Apulanta tai Dingo.) Suomen tietämyksessäni on valtava musta aukko 1990-luvun lopulle asti, kun netti saapui.
Kuulin kyllä Suomen suuresta lamasta, mutten ymmärtänyt sitä silloin. Irlannissa ei muuta kuin lamaa silloin ollutkaan ja elintaso oli alhaisempi kuin Suomessa. Siitä oli pitkä matka 2000-luvun nousubuumiin, sen romahdukseen ja Irlannin nykyiseen Roope Ankka -statukseen.
Metsolat-sarjassa seurataan kainuulaista pienviljelijätilan arkea kahden sukupolven välillä - vanha ja nuori. Kun rahaa ei ole uudistuksiin, oli pakko ottaa suuria pankkilainoja, ja lopun arvaammekin.
En tiedä, mikä sarjassa koukutti, näyttelijöiden luonnollisuus, huumori ja arkisuus, vaiko se, ettei ollut pelkoa äkillisistä seksikohtauksista tai sarjamurhaajista. Tavallisen elämän ilot ja surut riittivät. Tiedämme, että aikuiset harrastavat seksiä noin yleensä ja nuoremmat useinkin. Ei sitä tarvitse tallentaa kameroilla, hehku aamuisilla kasvoilla tai pilke silmässä riittää.
Niin suuri oli sarjan loppumisesta seurannut tyhjiö takatalven tuhnussa, että aloin addiktin tapaan etsiä seuraavaa annosta. Löytyi Rintamäkeläiset. Tarkistin sarjan valmistusajan, ja olinhan minä vielä siihen aikaan Suomessa. En muista Rintamäkeläisiä ollenkaan. Metsolat muuten näkyikin olevan päivitetty formaatti tästä; mikä pettymys!
Rintamäkeläiset kertoo 1970-luvusta, mutta kun Rintamäen vanhaan pirttiin tupsahtaa pitkätukkainen ja leveälahkeinen nuorimies, hän näyttää aivan marsilaiselta.
Tämän oivalsin sarjasta: kuilu maalaisten ja kaupunkilaisten välillä oli silloin valtava. Samoin kahden sukupolven välillä. Vanhempieni sukupolvi oli 'vanha' jo eläköityessään, sodan läpikäyneenä ja köyhyyden karaisemana. Sitä emme me nuoret silloin voineet tajuta.
Sosiologisena oppimateriaalina nämä sarjat ovat loistavaa ajanvietettä. Minulle, 1970-luvun nuorelle, Rintamäkeläiset olivat aikanaan varmaan puuduttavan tylsää. Meillä oli Interrail, Pink Floyd ja ehkäisypillerit. Maailma oli auki.
Joskus on vaan niin hyvä palata juurilleen, niin ajassa kuin paikassa. Sitten voikin rynnätä aurinkoon ja kesään.
Paistaa se aurinko risukasaankin!
Löytyihän se optimistinen suomalainen sanalasku.
Aiheeseen sopivia sananlaskuja kommentteihin, please!
