Pages

lauantai 23. tammikuuta 2016

Pakkasrakkaus

​​​​​Pakkas-Suomessa muistot palaavat kirjaimellisesti iholle. On unohtanut, miltä kaikki tuntuu.


Katsoo lämpömittaria - sellainen on aivan elintärkeä kapistus Suomessa - ja yrittää pukea useampia kerroksia päälle, purskahtaa hikeen +21C sisätiloissa, ryntää ulos kimaltelevaan kauneuteen, nuuskaisee ilmaa ja...auts! Ensimmäisellä nuuhkaisulla muistaa, miltä yhteen jäätyvät nenäkarvat tuntuvat. Jonkin ajan kuluttua leuka alkaa muuttua tunnottomaksi. Nostaa villahuivia suun eteen, ja muistaa, että uloshengitys on kosteaa höyryä, joka silmälaseille tiivistyessään myös äkkiä jäätyy. Jäätyneet rillit muistuvat mieleen. Niitä ei saa puhtaaksi kuin raaputtamalla, ja sitä varten on otettava käsi pois hanskasta. Sitä ei voi tehdä, koska kylmettynyt käsi ei enää lämpiä. Sen muistaa, kun yrittää ottaa valokuvia kaikesta kauneudesta, ja pieniä nippeleitä ei voi käsitellä mieheltä pöllityiltä Thinsulate-villahansikkailla. Ihmettelee, mitä paleltumisvammoja ammattivalokuvaajat sietävät tallentaessaan jäätyneitä koskia ja auringonnousuja.


Jo ensimmäisellä kävelyretkellä huomaa myös, että huulet alkavat heti rohtua, eikä niitä auta nuoleskella, vaan pitää suunnistaa lähimmälle R-kioskille ja investoida huulirasvaan. Sen, kuten muittenkin rasvojen, on oltava vedettömiä, koska vesi voi jäätyä. Iholle. Miksi silmät eivät jäädy, vaikka vesi vuotaa niistä solkenaan, on arvoitus. 
Tässä vaiheessa mietiskelyäni tulee vastaan karvanaamainen pyöräilijä, jonka parta, viikset, kulmakarvat ja silmäripset ovat valkean kuuran peitossa.

Muistuu mieleen, miten äiti aina käski, että pitää hieroa nenää ja poskia, kun on pakkasta. Muuten käy niin kuin naapurin sedälle talvisodassa. Mielikuva punajuurenvärisestä nenästä saa hieromaan kasvoja, vaikka se sattuukin. Reidet alkavat jostain syystä aina kylmettyä ensimmäiseksi, vaikkeivät ne koskaan tunnu oikeasti paleltuvan. Sisälle lämpöön tullessa palaa lämpö reisiin kihisten ja kuumottaen kuin parhaankin lemmenyön jälkeen.







Kuljen ohi vanhojen talojen, ja mieleen nousee ihailu ja epäusko tätä kansaa kohtaan: miten tänne on eksytty aikoinaan, miten jääty eloon? Millainen mies elättää perheensä -25C asteen pakkasessa joka talvi, millainen nainen pitää vauvansa hengissä? Ei ainakaan tyhmä. Tyhmä olisi voinut eksyä Pohjolaan kesäyönä, mutta kuollut pois ensimmäisenä pakkastalvena. Ehkä niin tapahtuikin, evoluutio jätti vain viisaat, suunnitelmalliset, sitkeät. Sisukkaat.

Kuulin että salvo, tapa veistää hirrenpäät jotta ne sopivat nurkissa yhteen, on suomalainen keksintö. Eihän se talo muuten pystyssä pysyisi.
Puuta Suomessa riittää. Siitä suoja ihmiselle. Siitä tehtiin kaikki Suomessa ennen, säilytysastiat, ruokailuvälineet, työkalut. Suomalainen oppi käyttämään sitä, mitä ympäristöstä löytyi. Irlannissa taas riittää kiviä, ja niistä on talot ja aidat rakennettu, ei puusta koskaan. Puutalo on vieläkin erikoisuus Irlannissa ja epäluulon kohde.

Irlantilainen nääntyisi nälkään Suomessa, kun karjalle ei riittäisi tuoretta ruohoa ulkona ympäri vuoden, kun ei tietäisi mitä poimia ja säilöä talven varalle, kun ei huhkisi kesällä sen eteen että liiteri on täynnä polttopuuta. Ah, sure...ei auttaisi, kun kalat kurkkivat paksun jään alla ja metsälinnut piileskelevät kinoksien takana.


Suomessa ei säätä juuri kommentoida, vaikka aihetta olisi. Tänne voisi kuolla. Ei, elämä jatkuu. Autot lämmitetään sähkötöpselillä, jotta ne lähtevät käyntiin, takaronkissa on lapio jotta auton löytää lumen alta.

Ajetaan hiljaa ja nastarenkaat pitävät. Lumiaurat pitävät tiet auki jo yöpimeästä. Päiväkodin lapset kirmaavat ulkona toppapuvuissaan, nuori äiti lykkii vauvaansa vaunuissa, vanhukset hiippailevat rollaattoreillaan kauppaan. Paluumuuttaja vetää hanskat käteen ja pipon päähän ennen kuin menee ulos ovesta. Ei lähde irlantilaisittain takki repsottaen ja puolimatkassa taskusta pipoa etsien.


Tämä maa on niin hengästyttävän kaunis ja uskomaton. Aurinko tulee esiin, kultaa huurteiset puut, soittelee kristallisilla oksilla, vaihtelee taivaankannen väriä vaaleanpunaisesta linnunmunan siniseen ja vaaleanvihreään. Askeleet narskuvat alla, lumi on kevyttä ja hattaraista kuin höyhenet. Äänet ovat kaiuttomia, tulevat kuin muhvelin sisältä. Muffled.

     


Minua alkaa väsyttää hangessa kahlaaminen. Sen sijaan, että kiertäisin järven, tajuankin, että voin vain kävellä sen poikki. Keskellä järveä alkaa pelottaa vietävästi. Päätän luottaa edellä käyneen jalanjälkiin, ja hypähdän helpottuneena laiturille toisella puolella järveä. Kannatti!

perjantai 8. tammikuuta 2016

Ällistyttävä Amsterdam


Aikoja sitten tilattu parin päivän pikamatka Amsterdamiin ei oikein innostanut kesken joululomaa. Toinen meistä poti flunssaa, toinen melankoliaa. Lentokenttien jonotus ja häly väsytti jo etukäteen. Tarjoushintainen hotelli epäilytti. Monet turistit pitävät amsterdamilaisia tylyinä. Ennakko-odotuksemme eivät olleet huikeat.

Meitä ilahdutti kuitenkin jo Schipolin lentokentällä, kun ystävällinen bussikuski neuvoi meille paikallisbussin numero 197, jolla pääsimme keskustaan vitosella. Hotellibussi olisi maksanut lähemmäs kolmekymppiä. Bussissa oli näyttö, josta tiesi missä oltiin, ja mihin aikaan milläkin pysäkillä, samoin vaihdot muihin kulkuvälineisiin. Helsinki ja Dublin saisivat ottaa mallia! Kartta kädessä etsimme sitten pientä tarjoushotelliamme. Pelkäsin saapuvamme Bates'in motelliin. Ällistyksekseni olin varannut erinomaisen, modernin hotellin parin kulman päässä Van Goghin museosta. Ylellinen sänky, maukas aamiainen. Itse itsensä puhdistava amme, totesin myös, kun nousin kylpyvaahdosta kuin Sheeban kuningatar. Emme lähteneet matkalle katsoaksemme hotellia, vaan nähtävyyksiä, mutta puhdas ja ylellinen on aina plussaa. (Kävelystä kipeytyneisiin jalkoihin paras hoito on muuten pitkä, kuuma kylpy!)  


Rekimallinen lasten kantokuomu tuunatussa fillarissa. Kuollut kuusi vieressä.
Amsterdam itsessään ällistytti, heti kun lähdimme ulos hotellista. Pällistelimme polkupyöräkolonnia kuin joulupukkeja lapsuuden jouluaattona. Hei, tuolla menee yksi, jolla on peräkärry! Kato, mikä ruumisarkku tuolla on etupyörässä? (Ok, tällaisia ei ikinä näkynyt lapsuudessa.) 

Muutakin kuin kaljakoppa. Tällä jo saisi kauppareissun tehtyä.
Amsterdamilaisille fillari on kulkuväline, jolla myös kuljetetaan. Laskin, että yhdellä huolettomalla nuorella naisella oli kahdeksan lasta kuomun alla etupyörän lavalla ja vielä yksi takaronkilla. Tarhatäti ulkoilemassa? Jotkut kuljettivat kouluikäistä lasta puisessa "etureessä". Ällistyttävintä oli, että vauhdista huolimatta en nähnyt kellään heijasteita, kypärää päässä tai valoja pyörässä. Kahden päivän aikana emme nähneet kuin kaksi vähältä-piti-onnettomuutta, molemmat meidän aiheuttamiamme, kun astuimme viilettävän pyörän eteen. Ne putkahtivat eteen täysin pimeinä ilman mitään valoja tai edes kelloa hurjalla vauhdilla. Hollantilaisia kirouksia sitten kyllä kuului. Kevyet mopedit ajoivat myös pyöräteillä, eikä kypäriä heilläkään. Sen verran pelkäsimme pyöräilijöitä, että otimme kuvia vain pysäköidyistä, vaarattomista fillareista.

Tässä fillarissa kulkee mukana pieni lapsi, jolla on mukavuutena tuulilasi.


Museumplaan iltavalaistuksessa
Lähdimme aikaisin Van Gogh-museoon, liput etukäteen netistä ostettuna, jottei tarvinnut jonottaa. Kävin jo vuosia sitten samaisessa museossa, mutta tällä välin joku oli ehtinyt sekoittaa paikat. Nyt oli Edvard Munch otettu Vincentin rinnalle vertailuksi, ja kaikki teokset oli siroteltu sekaisin Munchin ja muiden aikalaisten kanssa. Väliin törmäsi täysin moderneihin "tulkintoihin" Vincentin töistä. Oli tunne, kuin yrittäisi epätoivoisesti seurata klassikkoelokuvaa mainoskatkoista huolimatta, jotenkuten juonesta kiinni pitäen. Onneksi muilla katsojilla oli "multimediavälineet" näyttelyn ymmärtämiseen, ja he vain seisoivat kuulokkeet päässä, näyttöjään näpytellen, jättäen tilaa meille jotka tahtoivat katsoa itse maalauksia.

En tiedä miksi on niin muodikasta tehdä kaikesta "sirpaleita", hajottaa kronologia, viipaloida näkökulma, heittelehtiä teemasta toiseen. Eikö ihmisillä enää riitä keskittymiskykyä? 
Olin suunnitellut, että hölkkäämme läpi Vincentin "tumman" kauden ja keskitymme viimeisten vuosien timantteihin. Siitä ei tullut mitään. Oli pakko vertailla Van Goghia ja Munchia, kahta toisilleen vierasta taidemaalaria joilla ei nähdäkseni ollut muuta yhteistä kuin mielenterveydelliset ongelmat. Näköjään norjalaisilla niitten hoito oli paremmin hanskassa, kun Munch eli 81-vuotiaaksi ja Vincent teki itsemurhan 37-vuotiaana. Vaikka pidän myös Munchin töistä, ei hän vedä vertoja Vincentille. Ilmeisesti museoiden pitää vaihdella näyttelyitään ja keksiä uutta. 

Lempparini: "Varikset" pellolla, jolla Vincent ehkä ampui itsensä. Tämä ei kuitenkaan ollut se viimeinen teos. 

Puun juurakot
Jos haluaa mahdollisimman autenttisia jäljennöksiä Van Goghin töistä, tämän museon julistekauppa on paras. Huomasin, että kirjojen jäljennöksissä, joita olen ikäni ihaillut, Vincentin värit ovat olleet sitä sun tätä, riippuen painojäljestä. Tuhlasin pienen omaisuuden näihin julisteisiin, ja toisen mokoman niiden kehystämiseen. Rakkaus maksaa! Mutta nyt minulla on sekä Varikset että Juurakko omalla seinällä. Juurakko on muuten se todennäköisesti viimeinen työ, ei Varikset, minkä jälkeen Vincent ampui itsensä. Melkoisen abstraktiksi päätyneen maalauksen alaosassa on kesken jäänyt kohta. 


Spiegelgracht



Muuten talvinen Amsterdam oli viehättävä, varsinkin
pimeällä. Tulisin tänne jouluostoksille mieluummin kuin keinotekoisiin puuvajoista kyhättyihin "joulukyliin" Saksassa ja Belgiassa. Ruokapaikkoja oli kuitenkin vaikea löytää museoiden lähettyviltä, mikä oli hämmästyttävää, ottaen huomioon turistilaumat. Onnistuimme löytämään Spiegelgracht-antiikkikadun ja sen varrelta viehättävän pubimaisen ruokapaikan nimeltä Hans en Grietje. 




Alle 40 eurolla kahdelle hengelle muhkeat pihviruuat, salaattivuori, ranskalaiset ja ruokajuomat. Toisena päivänä söimme siellä täyttävät keitot. 

Antiikkikaupoissa oli koukuttavia posliini -ja messinkilöytöjä, puhumattakaan koruista. Onneksi meillä oli vain käsimatkatavara, muuten mukaan olisi lähtenyt ties mitä silitysrautoja ja lipastoja.




Amsterdamin vanhoilla kaduilla kävellessä tulee sama olo kuin Pariisissa ja Lontoossa: vanhan rahan läsnäolo. Tämä vauraus on todella vanhaa perua, eikä hevin katoa. Historiallinen imperialismi elää edelleen nykyihmisten vauraudessa. Sitä ei näy Dublinissa tai Helsingissä.


Luistelua voi opetella tuolin kanssa. 

Kaikkea olisi saanut torilta. Minua jännitti tullissa vain, saisinko siniset tulpaaninsipulit läpi. Sain!

Itse turistirysät taisimme kokonaan välttää, kun jalat väsyivät. Coffee shop, kiljaisi mies, mutta pysähdyimme sitten ikkunan eteen: savuisa paikka! Coffee shop Amsterdamissa tarkoittaakin ganjabaaria. Makea marin haju leijui ilmassa siellä täällä kadullakin. Kukkasipulimyymälöissä oli tarjolla cannabissiemeniä. Gluteenittomia herkkuja oli huomattavasti vaikeampi löytää kuin pilveä. Mitenköhän savutonta työympäristölakia sovellettaisiin täällä?  

En ehkä haluaisi vierailla Amsterdamissa sesonkiaikaan kesällä, mutta talvikaamosta tämä reissu piristi. Mikä tahansa kaupunki kyllästyy turistilaumoihin, ja palvelu on varmaan sen mukaista. Samasta syystä Venetsia, Pariisi ja Barcelona ovat parhaimmillaan talvella. Meille tämä oli positiivinen reissu. Opimme ylittämään polkupyörätiet molempiin suuntiin valppaasti pälyillen. Ensi kerralla mukaan periskooppi ja hämäränäkölasit.






sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Kotona, mutta missä


Kohta kaksi viikkoa takana "kotimaassa" Irlannissa. Tyttäreni näytti minulle mietelauseen, josta piti, aikoo lähettää tämän siskolleen Uuteen Seelantiin: Home is where the heart is. Koti on siellä missä sydänkin. 

 

Jäin miettimään tätä. Missä se sydän sitten on? Voiko se olla useammassa paikassa, riippuen siitä, missä kulloinkin tuntee itsensä kotoisaksi? Siellä, minne ikävöi? Ulkosuomalaisella - ja jokaisella, joka on lähtenyt pois syntymämaastaan - on aina kaiho jonnekin. Ulkomailla Suomeen, ja kun pääsee Suomeen, takaisin ulkomaille, josta on jo tullut koti. 

Mikä tekee ihmiselle kodin? Kun katselin Suomen rännässä värjötteleviä pakolaisia, voin kuvitella että ei ainakaan tämä uusi, kylmä maa ole heille koti. Koti voisi olla siellä vain, jos saisi koko suvun taas ympärilleen ja perheen kokoon. Samaa määrettä käyttäen olen ollut koditon suurimman osan elämääni. Vai onko koti vain se, minkä itse luot, missä tahansa oletkin. Onko koti se perhe, minkä itse saat aikaiseksi. Entä kun ikää tulee, lapset kasvavat aikuiseksi ja haluavat oman elämän, entä jos puoliso kuolee tai tulee ero? Monelle naiselle lasten lähtö kotoa on se hetki, jolloin kotia koetellaan. Onko puolisossa tarpeeksi luomaan kotia, odotellessa lasten kyläilyä, lastenlasten ilmaantumista, äitiyden kertautumista kun saa taas hoitaa pikkuisia. 

Irlannissa suuret sukujoulut ovat mainosten ja tarinoiden ydin. Perhe saapuu vaikka toiselta puolen maapalloa vanhaan kotitaloon jouluksi, tai vuokraa isommat tilat, jotta kaikki mahtuvat. On istuttava entisen keittiönpöydän ääreen, käytävä jouluaattona tutussa pubissa moikkamassa lapsuuden kavereita. Aamulla on odoteltava kun Mammy paistaa irlantilaisen aamiaisen, jonka jälkeen mennään messuun. Sitten lahjoja, syömistä, ähkyä ja lisää juomista, hassuja hattuja paukkukarkeista ja tyhmiä vitsejä, telkasta samat vanhat elokuvat, nuokkumista kuumottavan takkatulen ääressä. Vierailuja sukulaisten luona, lisää keksilaatikoita, viinipulloja, suklaata. 

Sain joululahjaksi Anne Enright'in The Green Road, joka kertoo aivan mainioon tapaan tyypillisestä irlantilaisesta perheestä, joka kirjan lopussa kokoontuu vanhan leskiäidin luo viimeistä joulua viettämään, kun äiti on uhannut myydä vanhan kotipaikan. Tsehovilaisissa tunnelmissa perhesiteitä koetellaan. Tätä ennen ollaan seurattu kunkin perheenjäsenen elämää ympäri maapalloa ja muistijälkiä perheen elämästä - jokaisella niin erilaisia. Tässä kirjassa minusta on pähkinänkuoressa perheen ydin: ihmisiä, joita emme ole valinneet elämäämme, mutta joihin meillä kuitenkin on syvät ja ainutlaatuiset siteet. (Kirjaa ei tietääkseni ole vielä suomennettu, mutta tämä on ehdottomasti parempi kuin Enright'in aiempi Unohdettu valssi)


Suomalaiset joulut ovat vaisuja ja hartaita irlantilaiseen ilonpitoon ja pubikulttuuriin verrattuna. Suomessa jouluvaloja on vain nimeksi ja vain yhtä väriä: valkoista. Kaupoissa korvat eivät mene lukkoon joulumusiikista, koristeet ovat käsintehtyjä ja hyvän maun mukaisia, ja joululaulut...ahh, niin melankolisia. Jouluaattona jonotetaan hautausmaalle sytyttämään kynttilä vainajien muistoksi, kun taas Irlannissa pubit ovat ääriään myöten täynnä.

Huomaan, etten oikein osaa nauttia enää kummastakaan kulttuurista. Oikeastaan ainoa hyvä puoli joulussa on se, että ihmiset todella yrittävät nähdä toisiaan, niitäkin joita ei muuten tule tavanneeksi. Joulu ei kuitenkaan poista sukuriitoja ja vanhoja kaunoja, päinvastoin. Joulu asettaa kaiken kuin suurennuslasin alle. Itse olen vihdoin tajunnut, että oman perheeni kohdalla tuskin enää koskaan kokoonnumme kaikki saman katon alle. Edes jouluna. Ja näinhän se meni omien vanhempieni kohdallakin, vaikka minä ulkomaille karanneena aina haaveilin perhejouluista kotona Suomessa. Sisarukseni menivät naimisiin, muuttivat muualle, perustivat perheen, saivat omia lapsia, ja halusivat viettää joulut omassa kodissaan. Minäkään en päässyt koskaan enää vanhempieni luo jouluksi. 


Kotimaa-ajatusta olen miettinyt perhettä enemmän. Sillä se, että perhe hajoaa kun lapset kasvavat, on selvää. Mutta kotimaa on valinnan asia ulkosuomalaiselle. Minä olen kuin kotonani Irlannissa, mutta silti kaipaan Suomeen. Ehkä juurruin tänne vain lasten avulla, ja kun he ovat jatkaneet omia polkujaan, ei enää ole mitään siteitä tänne. Jos muuttaisin Suomeen, voisimme kyläillä puolin ja toisin, lentokoneet kulkevat kyllä molempiin suuntiin. 




Ajatuskin siitä, että jäisin Irlantiin loppuiäkseni kauhistuttaa. Olenko vain ollut pitkällä matkalla koko aikuisikäni? Ja nyt haluan ympyrän sulkeutuvan. Haluan kotikaupunkiini, ainoaan paikkaan maailmassa, jossa osaan kulkea vaikka silmät kiinni. Jossa voin katsoa vastaantulijoita: tunnetaanko me? Jossa olen jonkun tytär, luokkakaveri, naapurin likka, nuoruuden heila, pikkusisko, täti, serkku, käly...ennen kuin meistä kaikista tulee niin vanhoja että emme enää muista edes toisiamme. Ja sitten on ihan sama, missä koti on.















Joka tapauksessa, uusi vuosi 2016 houkuttelee aloittamaan jotain uutta ja jännittävää. Joku sanoi, että onnellisuus on kiitollisuutta. Että on päässyt tänne asti, näitten mutkien kautta, että on onnellinen tässä vanhassa nahassa, jossa vielä eloa on. Cheers!