Tippalukko

 Tippalukko oli minulle jännä uusiosana, kun asuin ulkomailla. Irlannissa ei suodatinkahvia saanut joskus 80-luvulla kun saavuin Irlantiin, koska kansallisjuoma oli maitotee. Sitä juotiin aina ja joka paikassa, aina maidon kanssa. Kahvi tarkoitti pikakahvia joka sekoitettiin kuumaan veteen mukissa ja sitä ei juotu kovin paljon. Anoppini teki minulle kammottavaa kahvinkorviketta nimeltä Irel, jotain mustaa siirappia, kun valitin kahvinnälkääni. Sitten tuli matkailu, euro ja eurooppalainen meininki Irlantiin. Kahvilat alkoivat myydä espressoa, cappucinoa, mokkaa, ties mitä. Ihmiset ostivat mukaan pahvikahvia ja alkoivat haluta suodatinkahvia myös kotioloissa. 

Instant-kahvi yritti pitkään kilpailla suodatinkahvin kanssa markkinoista. Muistan ikuisesti mainoksen, jossa nuorimies on saanut haaviinsa nuoren neidon, laittanut hienon illallisen ja menee keittiöön tekemään jälkkärikahvia. Neito huikkaa perään, että toivottavasti sulholla on kunnon kahvia eikä mitään instantlitkua. Sulho kauhistuu, punnitsee pikakahvitölkkiä kädessään ja päättää fuskata: hän alkaa pulista ja pulputtaa uskottavasti kuin kahvinkeitin. Neito kuuntelee tyytyväisenä. Mies tarjoilee deittineidolle kahvit olohuoneen sohvapöydälle toiveikkain elkein. Neito siemaisee, huoahtaa, katsoo syvälle silmiin ja toteaa: Kunnon suodatinkahvin kyllä aina tunnistaa! 

Mainos jäi mieleen, se oli kuin pienoisnovelli. 

En muista, milloin tippalukot tulivat kahvikeittimiin, mutta sana oli minulle aivan uusi ja löytyi Suomessa käydessäni. Sen funktion tarpeellisuuden huomaa vasta kun se on rikki!

Pitkä alustus aasinsiltaan, jolla haluaisin kuvata oloani tällä hetkellä. Juuri nyt kaipaan kovasti tippalukkoa, jolla nuhaflunssan voisi katkaista, mutta sellaisen tuo vain aika. Emme ole olleet sairaita pitkään aikaan, joten ei pitäisi purnata, mutta tämäkin tuntuu ajanhaaskaukselta, kun ei oikein jaksa mitään kaikelta tältä valumiselta. 

Tänä aamuna, juotuamme tavalliseen tapaan pikakahvia sängyssä aamupuuron jälkeen, tiedot Lähi-idästä kauhistivat uutisvirrasta. Ei tämä maailma rauhoitu. Vanhat miehet mittelevät valtaa ja surmauttavat ihmisiä napin painalluksilla. Heidän perspektiivinsä on lyhyt, elämä loppusuoralla. Nuoret haluaisivat vain elää ja jonkinlaisen tulevaisuuden.

Aika näyttää, minkä alku tämäkin päivä oli. 

Sitten: jokin on alkanut muuttua taiteen tekemisessäni. Osaksi vaihtelunhalu, osaksi syventymiseni uuteen tekniikkaan: pastellipigmentti murusina märälle akvarellipaperille. Aihe tulee jostain alitajunnasta, värien ja muotojen mukana. Tätä en ole koskaan ennen tehnyt. Aikamoisen nautittavaa ja leikkimielistä.

Alla otoksia parhaimmista kokeiluista, lisäksi aivan upean Hämeen Taidearttelin kollaasipajan tuotoksia. Älkää kysykö mistä ja miksi, ne vain syntyivät. Kaikenlaista tulee mieleen kun saa kasan papereita, lehtiä ja sakset. Muitten töitä katsellessa hämmästyin, mitä kaikkea mielikuvitus teettää. Ihan päältä päin tavallisen oloisilla ihmisillä. Minulle tuli kollaaseista olo kuin olisin kuvittanut omia uniani. Niistä voisi kirjoittaa toisen blogin, mutta sitä ei kukaan jaksaisi lukea. 

Viime yönä pakenin suurperhettäni ja pieniä lapsiani nuoruuteen jonkun kanssa, mutta mies oli viemässä minua Jugoslaviaan. Unessa älysin tivata, että eihän  Jugoslaviaa ole enää olemassakaan. Pahuksen järki, aina pilaa hyvät orgiat!

Kollaaseja.

Madonna. Pastelli.