Vihreä saari

Vuotuinen Irlannin-matka takanapäin.  Vaikka asuin siellä 35 vuotta, nyt tuntuu kuin olisin turisti joka ihmettelee kaikkea. Paluumuutosta on kohta kymmenen vuotta ja näköjään olen jo integroitunut Suomeen. 

Irlanti kauhisti taas ihmisvilinällään, metelillä, kaiken nopealla tempolla - ja sitten hämmästytti, kun kaikki kuitenkin toimii ja leppoisuudella pärjätään. Kukaan ei nillitä vapaana omistajansa kanssa kuljeskelevia koiria, sumeilematta punaisia valoja päin kulkevia jalankulkijoita ja pyöräilijöitä, parkkipaikkojen ahtautta tai roskia kaduilla. Vitsailulla, hymyllä ja kohteliaisuudella mennään. Hoksasin joskus, miksi irkut viljelevät niin paljon huumoria kanssakäymisessään: se on sosiaalista konerasvaa, jolla helpotetaan hankauskohtia. Sen nyansseja oppii vasta vuosikymmenien kuluessa, jos koskaan. 

Mutta parasta, ihan parasta reissulla oli tavata perhettä: lapsia, lapsenlapsia ja muita sukulaisia. Eräs sukulainen sanoi, että on vihdoin vanhetessaan oppinut pysähtymään välillä, hengähtämään ja kiittämään siitä, että kaikki on hyvin. Niin minäkin tein.

En tiedä, miten paljon suomalaisuutta lapsissani enää on, mutta ihania ihmisiä heistä on tullut. Pitävät yhteyttä keskenään, auttavat kysymättä, tukevat - ja pitävät hauskaa. Jotain olen näköjään tehnyt oikein, kun heistä on tullut sellaisia. Minua kuljetettiin kuin kuningatarta paikasta toiseen, hoidettiin lippuja, aterioita ja piknikkejä. 

Minulta kysyttiin, mitä haluaisin tehdä. Olen kaivannut merta, joten halusin rannalle. Brittas Bayssä oli tyypillinen irlantilainen kesäpäivä, ukkosta ja rankkasadetta, joka poistui onneksi ulapalle ja tilalle tuli aurinkoa ja tuulta. Uimisesta ei juuri tule meressä mitään aallokon takia. Rannalla aika häviää ja alkaa keskittyä kiviin ja simpukankuoriin, haahuiluun hiekassa, horisontin tuijotteluun.

Toisekseen halusin vuorille, ja vuokrasimme pariksi päiväksi Air B&B-majoituksen Dublinin vuorilta. Ajomatka oli hirveä, yksikaistainen, jyrkkä, mutkitteleva tie joka kyllä päätyi vanhaan viehättävään mökkiin. Maasto oli niin jyrkkää, etten oikein voinut tehdä kävelylenkkejä. Yksi kiipeäminen kanervaniityille riitti, olin kuolla rasitukseen! Lapsukaiset taas lähtivät juoksulenkeille montakin kertaa. 

Yhdessä asuminen lomalla aikuisten lasten kanssa on aika jännää: en enää ole heistä huolehtiva äiti, vaan jotenkin tasavertainen muumimamma, joka sekin asetelma näkyy kallistuvan minusta huolehtimisen suuntaan. Kun valitsin olohuoneen sohvan nukkumapaikakseni, minulle tuotiin useita ylimääräisiä villahuopia, etten jäätyisi. Irlannissa voi olla kesälläkin kylmä sisätiloissa! Ruuanlaitto oli helppoa ja hauskaa, kukin teki mitä osasi. 

Eniten nautin ihan vain oleilusta, rentoutumisesta, herjanheitosta, muistelemisesta, perheen sisäpiirin legendoista, hervottomasta nauramisesta. 

Hiljaisuus, jota ei koeta kiusalliseksi, näyttää olevan se suomalaisin piirre osassa jälkikasvustani. Irlantilaisille tauot keskustelussa ovat piinallisia, ne pitää heti täyttää jollakin, ja päälle puhuminen on normi, ei poikkeus. Se alkoi loppuaikoina todella väsyttää, kun asuin Irlannissa. 

Lastenlasten kanssa parasta oli mennä kävelyreissuille luontoon, katsella kasveja ja hyönteisiä ja vastailla ainaisiin kysymyksiin, onko Suomessa oikeasti karhuja, susia ja ilveksiä. Isoäiti pisti parastaan. 

Ilmastonmuutos näkyi myös ennätyskuivuudessa, joka on koetellut ennen niin vetistä Irlantia. Sadetta ei ole saatu kahteen kuukauteen ja vesivarannot olivat kuivuneet kymmenien metrien syvyydeltä. Dublinin vedensaantia varten padotusta Bohernabreenan vuoristojärvestä oli jäljellä vain kuivunut muta-aavikko kuin Afrikassa. Surullisen näköiset kaksi joutsenta ja harmaahaikara tuijottivat apaattisena jäljelle jäänyttä lammikkoa.

Kävimme myös Glendaloughin vuoristolaaksossa, jossa on jääkauden muovaamia syviä järviä, ja minä ja poikani jopa pulahdimme uimaan, muiden turistien pällistellessä rannalla. Kylmäähän se oli, muttei tuskallisen jäätävää, ja oli ihanaa kellua maisemia katsellen. 

Irlanti on satujen saari, uskomattoman kaunis, aina yllättävä ja haastava. Sinne on ihana palata, mutta en tiedä jaksaisinko enää asua siellä. Toinen jalkani on kuitenkin aina vihreällä saarella, ja sydämeni halkeaa kahtia lähtiessä. 

Nyt olen jo saanut kiinni elämästäni Suomessa: kirjoittajaryhmäni alkaa kokoontua, samoin taideryhmät ja lukupiirit, olen tehnyt omenahilloa ja kerännyt sieniä. Näyttely kirjastossa on otettu alas ja odotan uusia kursseja malttamattomana. Mitään näistä en olisi voinut harrastaa Irlannissa, en omalla kielelläni, en tässä mittakaavassa. 

Elämäni on nyt täällä.

Kuvia tuli otettua sadoittain, tässä lisää. Blogger ei näköjään halua asetella kuvia siihen järjestykseen kuin haluan, joten riittäköön nämä. 

Suuren nälän muistomerkki ajalta, kun kansa vaelsi maalta Dublinin satamaan, pelastuakseen nälänhädältä. Kanaalinvarsi oli oikopolku.

Lough Tay on hienoimpia näköaloja Wicklowin vuorilta.

Howthin niemi, viimeinen pilkahdus Irlantia kotimatkalla.