Pages

sunnuntai 28. helmikuuta 2021

Kaikkeen tottuu. Suomeenkin on tulossa sulkutila, mikä ei meikäläisten elämää juuri hetkauta — mitä nyt satunnaiset lounastamiset jäävät pois. Lähiomainen saa harmaita hiuksia, kun autottomina joudumme päiväretkille ja minua täytyy ruokkia, kuten hän sen ilmaisee. Näillä näkymin sekin ilo nyt sitten loppuu. Irlannin ’oikeaan’ sulkutilaan eli lock-downiin verrattuna tämä ei ole vielä mitään. Siellä pahimmillaan ei saa ulkoilla 2km sädettä kauemmaksi ja kaikki on kiinni, mukaanluettuna koulut ja liikkeet, paitsi ruokakaupat.

Mikä muu muuttuu? Johan tätä introvertin unelmaa on eletty vuosi. Molemmat olemme  edistyneet huikeasti taiteen tekemisen saralla, kun turhat seuranhaut on jätetty. Toisaalta eläminen ruudun äärellä on lisääntynyt valtavasti.

Viestittely tuntuu jakautuvan nykyään ikäryhmittäin. Kirjeitä tuskin kukaan enää kirjoittaa. Muistatteko ilon, kun tunnisti jo kuoresta, kuka on kirjeen lähettäjä? Minulla on iso laatikollinen vanhoja kirjeitä neljänkymmenen vuoden ajalta, joita olen palautellut vastahakoisille ystäville, kun en niitä voi hävittääkään. Monille kirjeet ovat ainoa primääridokumentti nuoruudesta ja omien kirjoitusten lukeminen voi olla noloa ja paljastavaa. Minäkin olen hämmästynyt naivista luottamuksesta, jolla jaoimme syvimpiä kokemuksia ja ajatuksia nuorena, mustaa valkoisella. Emmekö koskaan ajatelleet, että kirjeet voisivat päätyä vääriin käsiin?

Lähiomainen on löytänyt sähköpostilla kirjoittelun, mikä sopii harkitumpaan ajatustenvaihtoon. Vähän kuin kirjeen kirjoitus, mutta ei niin sotkuista, eikä tarvitse nuolla postimerkkejä. Päihittää myös lumenluonnin, mikä ei ole hänen lempihommiaan, edes kolalla.

Puhelimessa jaarittelu tuntuu olevan myös vanhemman sukupolven juttu. Nuoremmat kuulemma säikähtävät, jos puhelin soittaa (tai näyttää) hälytysääntä. Useimmat asiathan voi hoitaa tekstareilla, chätillä, ääniviesteillä. Me vanhukset kaipaamme joskus oikea-aikaista viestintää.

 Puhelinryhmää vähän nuoremmilla tuntuu Facebook olevan se sosiaalisen median muoto, johon jää koukkuun. Minä olen siihen tykästynyt, kunhan opin, että ryhmiin voi liittyä ja ryhmistä voi myös nopeasti poistua, jos se koettelee verenpainetta. Ärsyttävät ihmiset voi blokata ja poistaa kavereistaan. Vielä parempi on harkita, kenet siihen luottamuksen piiriin ottaa alun perinkään. Olen saanut paljon ryhmistä, puutarhakerhoista lukupiireihin ja Roskalavoihin. Ulkosuomalaisten ryhmät ovat antoisia, kun toinen henkinen jalka kuitenkin on tiukasti ulkomailla. Paluumuuttaja-ryhmästä sain korvaamatonta tukea alkuaikojen shokissa.

Olen joutunut vastoin pelkojani osallistumaan Whatsapp-ryhmiin, Zoomiin ja Teams-kokouksiin. Nyt niistä jo nauttii! Toissa viikolla vietimme kolme tuntia tytärten kanssa Whatsapissa, ja sen päälle tuli vielä yksi tunti keskimmäisen tyttären kanssa kahdenkeskistä juttelua. Kyllä se korvaa tapaamisia, varsinkin kun näkee toisten arkea ja kasvot. Olen näyttänyt kännykällä kotipihalla Suomen lunta ja jäätä, seurannut yhtä tytärtä Dublinin ruuhkissa, nuuhkinut merta toisen kanssa länsirannikolla ja kuunnellut miten tuuli edelleen pauhaa siellä. Lapsenlapset vilkuttavat ja juttelevat kännykkään samalla luontevuudella kuin me lapsena naapureille aidan yli. Hehän käyvät kouluaankin nykyään etänä.

Myös maalaus-- ja kirjoittajaryhmäni viestittävät tätä nykyä vain somen kautta. Olen oppinut maalaamisesta, sommittelusta ja piirtämisestä tosi paljon, ja opettajan palaute jää muistiin kun se on kirjoitettua. Facebook toimii opetusalustana suljetussa ryhmässä. Kirjoittajaryhmäni pitää pitkän käsikirjoitukseni haastetta elossa, ja olemme saanneet kokoon tänä korona-aikana toisen antologian, tällä kertaa novelleja liittyen Katajanokan entiseen vankilaan. Lisää ensi kuussa!


Siinä minulle ihan tarpeeksi sosiaalisuutta. En jaksaisi enää Twitteriä, Instagrammia, Snapchättiä tai mitään muutakaan härpäkettä. Youtuben Bermudan kolmio on sellainen aikasyöppö, että kun kuuntelee yhden nostalgisen biisin tai katsoo trailerin, sinne katoaa ja huomaa vasta kelloa vilkaistessa että taas meni yksi ilta.

Viestintä on muuttunut valtavasti, oikeastaan kaikkein eniten kaikista arjen teknologioista elämäni aikana. Pesukone, pölynimuri, jääkaappi ja hella eivät ole perusteknologialtaan muuttuneet; ajamme edelleen autoilla ja junilla, laitamme ruokaa ja napsautamme valon päälle. Lapsena haaveilin lentävistä lautasista ja ruokapillereistä, mutta dronea isompia lautasia ei vieläkään ole, eikä ravintoa saa yhdestä pilleristä. Ei edes vuonna 2021, mikä oli todellinen avaruusaika lapsuudessani. (Millaista maailmaa kuvittelisit itse vuoden 2070 tienoille?)

Mutta viestintä: hitaasta ja vastavuoroisesta kirjeen kirjoittamisesta pääsimme ensin lankapuhelimeen, joka oli sidottu yhteen paikkaan. Jos et ollut puhelimen kantamoisissa, kun HÄN soitti, meni tilaisuus ohi. Jos Hän ei puolestaan ollut tavoitettavissa, minkäs teet. Elämän suuret ratkaisut ja valinnat olivat joskus ihmisen löytämisestä kiinni. Tämä on käsittämätöntä nykyajalla, kun kaikki ovat langoilla lähestulkoon koko ajan, samoin googletettavina.

Salaliittoteoriaa levittävät väittävät, että saamme mikrosirun rokotteen mukana. Mitä turhia, kannamme jäljitintä jo taskussamme koko ajan. Kävelin tänään 5,4km, ja varmaan laite kertoisi myös missä, jos sallisin paikannuksen. Käyttäytymistäni somessa seurataan algoritmein (ei, en minäkään tiedä mitä ne ovat, mutta haiskahtavat epäilyttävästi matikalta joten eivät voi tietää  mitään hyvää).

Kaikkein paras ja rakkain viestintä ei koskaan muutu: puhuminen ja nauraminen kasvokkain, halaaminen ja käden kosketus. Juuri se on nyt kaikkein vaarallisinta. Ehkä sitä arvostaa aina enemmän, mitä etäisemmäksi se käy. Onneksi on tuo lähiomainen, jonka kanssa ei puhe ja nauru lopu, eikä kosketus. Sitä ei mikään sulkutila voi viedä pois, ja tiedän, että olen onnekas.

Jaetaan elämää ja puhetta, pidetään yhteyttä ja pysytään terveinä. Kyllä se voittaa lentävät lautasetkin.