Kuusi asiaa minusta

Elokuun lopun uhatessa nappaan kiinni Nadinen heittämästä blogihaasteesta: Kuusi asiaa, joita lukijat eivät tiedä minusta. 

Nyt alkoikin arveluttaa: mistä en ole jo kirjoittanut, kun aloitin blogini jo vuonna 2013? Henkilökohtaista elämää ei myöskään pidä revitellä julkisuudessa. Siihen ei tarvita edes vihollisia, kun on epäluotettavia tuttavia ja typerä media, kuten eräs nimeltämainitsematon nuori poliitikko on viimeaikoina saanut tuskallisesti kokea. Mutta SIITÄ ei sen enempää.

Hypätään siis menneisyyteen. Läheisillä ystävilläni saattaa olla aavistus näistä, mutta osa on ennen julkaisematonta skandaalimateriaalia. Ehkä hiven autofiktiotakin mukana sopassa. 

1.    Olen elämässäni ollut vain yhden kerran potilaana sairaalassa, jos synnytyslaitoksia ei oteta lukuun. (Kop, kop puuta!) Sairastuin vakavaan munuaistulehdukseen 20-vuotiaana Beninissä, Länsi-Afrikassa, jonne eksyin lyhyeksi jääneen au pair-kesän jälkeen, satunnaisesti tapaamani miehen matkassa. Tulehdus aiheutui varmaan juomavedestä, jota join raakana suoraan hanasta. Sen piti karaista kehoani, mutta jouduinkin tiputukseen pääkaupungin sairaalaan. Toivuin, mutta kovien kipujen kautta. 

2.    Olen selvästi ollut aina enemmän riski- kuin turvallisuushakuinen. (Ks. edellistä.) Olen useimmiten toiminut sydämen, en järjen ääntä kuunnellen. Uraputken sijaan valitsin kiehtovamman koiranputken, monihaaraisen ja nopeasti kukkivan. Arjen turvallisuus tylsistyttää, en jaksa tasapaksuutta ja ennalta arvattavuutta. Aina välillä pitää tehdä jotain vähän villiä, vaikkei aina niin järkevää. Vanhemmiten villi on suhteellisuuskysymys. Pulkkamäki?

3.    Ammatinvalinta tuotti lukioiässä valtavaa ahdistusta, kun en halunnut seurata sitä, mitä muut tekivät. (Ks. edellistä.) Kävin uunituore ällän yo-todistus kädessä  Luovan toiminnan linjan Kymenlaakson Kansanopistossa aikaa voittaakseni ja sain elinikäisiä ystäviä, sitten karkasin edellämainitulle välivuodelle au pairiksi Brittein saarille. Sieltä sitten reissaamaan seuraavaksi pariksi vuodeksi erinäisiin maihin satunnaisen miehen matkaan. Olin jo esiteini-iässä innostunut piirtämään pohjapiirustuksia taloihin, niitä on vihot täynnä ja muutama voipaperirullakin, kun yritin matkia oikeita piirustuksia. Tästä harrastuksesta tuli sitten elinkeino Lontoossa, kun pääsin kopioijaksi insinööritoimistoihin. Viitisen vuotta kopioin musteella sähkö- ja LVI-asennuspiirustuksia ja elätin itseni opiskellessani Open Universityssä psykologian kandin paperit. Sekin ammatti on nyt muinaismuisto, kaikki teetetään tietokoneilla nykyään, napin painalluksella. Eikä minusta koskaan tullut ammattipsykologia, alaa seuraan silti edelleen.

4.     Ainoa palkinto, jonka koskaan olen saanut, on hopeoitu lautanen: Henkisten kilpailujen eka palkinto, runonlausunnassa. Kokemus oli seitsenvuotiaana niin traumaattinen, että olen kärsinyt julkisen esiintymisen fobiasta koko ikäni ja se on todella rajoittanut elämänvalintojani. Nykyään ilmoitan fobiasta jos joudun esiintymään, ensiaputaitoiset kuulijat pysyvät siten valppaampina, jos pyörryn  kesken kaiken. Kirjoittajakursseilla ääneen oman tekstin lukeminen oli niin kammottavaa, että opin nopeasti rajoittamaan tekstini vajaaseen A4 liuskaan, koska tiesin, että saan happea ainakin sen lukemisen ajan. Fobia on kuulemma yksi yleisimmistä, pahempi kuin kuolemanpelko - siitä siinä itse asiassa on kysekin. 

5.    Lakkasin silittämästä vaatteita jo 19-vuotiaana. Esimerkkinä eräs walesilainen nainen, joka tuhahti, että se on ajanhukkaa. Olen oppinut kaikki mahdolliset kepulikonstit vaatehuoltoon liittyen ja onnistunut säästämään kokonaisia vuosia elämästäni kehittäviin harrastuksiin, mm. lukemiseen ja nukkumiseen. Pahempaa elämän haaskausta en tiedä kuin tekstiilien silitys. Tropiikissa sitä suositellaan toukkien ja munien hävitykseen vaatteista, se lienee ollut ainoa syy, miksi ehkä olen silittänyt joskus. Hyönteiskammoni nimittäin vie voiton tästäkin, en kestä toukkia, lieroja, etanoita, torakoita, muurahaisia, mitään kiemurtelevaa ja ryömivää. 

6.    En ole mielestäni nuuka, mutta kierrätän kaiken mahdollisen. Ennen Roskalava-Facebookryhmiä kurkistin aina oikeisiin roskalavoihin. Okei, kurkistan vieläkin, vaikka tiedän, etten todellakaan jaksa kantaa hyväkuntoista toimistopöytää enää kotiin. Ostan suurimman osan käyttötavaroista ja vaatteista kirpputoreilta, enkä heitä mitään hukkaan. Kimmokkeen sain lukiessani tyttäreni esseetä kerskakulutuksen kapitalistisista tavoitteista, siitä miten kaikkeen emotionaaliseen on onnistuttu liittämään ostotapahtuma. Lapsen syntymä, koulun aloitus, uusi työpaikka, uusi asunto, joulu, pääsiäinen, syntymäpäiväjuhlat, äitien- ja isienpäivät, hautajaiset, häät, nimiäiset, depressiot ja ilot. Kulutuskrääsä saa minut epätoivoiseksi: mihin tämä kaikki joutaa, minkä näkee ostoskeskuksen liukuportaissa seistessään? Miksi ostovoiman uupuminen järkyttää kansantalouden, vaikka pitäisi säästää ja kierrättää?  Itse tehty ja kierrätetty pitäisi olla oikea suunta, jos mielimme elää tällä planeetalla.

Taiteilijana mietin tietenkin joskus, onko taide ongelmajätettä. Toisaalta, jos se on itse tehtyä ja tuottaa saajalleen iloa, ehkä sen voi myös kierrättää joskus. Kirjoittaminen ei enää käytä nippukaupalla paperia, kun kaikki on digitaalista, paperijulkaisuja lukuunottamatta. Pitkää käsikirjoitusta työstäessani mietin yhä useammin, onko tärkeämpää se, että sain tarinan kirjoitetuksi kuin se, että saisin sen julkaistuksi. Jos niin pitkälle joskus pääsen, ehkä julkaisenkin vain e- kirjana tai audiokirjana?

Loppuun yksi ongelmajätetuote, jota vähän kadun. Teetätin tauluistani kortteja lähinnä mainosmielessä, mutta myyntituotteina ne eivät menestyneet. Ihmiset eivät enää osta kortteja! Nyt minulla on sitten laatikollinen kortteja joka tilaisuuteen. Lapsen syntymä, koulun aloitus, uusi työpaikka, uusi asunto, joulu, pääsiäinen, syntymäpäiväjuhlat... 

Urbaanipuutarha

Viime yö meni piehtaroinniksi unettomana. Joskus tulee näitä öitä, kun nukahtaa ihan hyvin, ja sitten jokin ihastuttava yölintu lurittelee avoimesta ikkunasta samaa, lyhyttä merkkiääntä aina uudestaan. Epäilen, että ne oppivat kännyköiden soittoääniä, niin mekaaninen oli tämäkin pätkä. Oli kuulemma punakylkirastas, selvisi somessa. Suomen kolmanneksi yleisin lintu. Yhtenä kesänä räkättirastas päätti julistaa reviiriään joka  yö ikkunan alla olevasta omenapuusta. Ajoin sen pois heiluttamalla verhoja ja rymistämällä ikkunoita, mutta juuri kun olin nukahtamaisillani, se aloitti taas. 

Aloin miettiä, miten luontorakas oikeastaan olenkaan.  Niin kauan kun linnut laulavat mielestäni kauniisti - kevään ensimmäinen peipon luritus pysäyttää kulkuni, kuten myös pääskysten sirinä - ne ovat ihania. Kuuntelemme rauhoittavaa linnunlaulua äänitteeltä joka ilta nukahtaaksemme. Ärsyttävät laulajat taas toivoo pimeimpään helvettiin unettomana yönä, kun on liian kuumaa sulkea ikkuna!

Olen uurastanut puutarhassa tanskalaisen tv-ohjelman maajussin innoittamana: olen kylvänyt ketokukkia mehiläisiä varten. Perhoset ja mehiläiset ovat söpöjä ja sitäpaitsi elintärkeitä. Silti otan esiin hyttyskarkoitteen, kun pääskysten rakastamat hyttyset päättävät imeä vertani mahdollisimman ohuelta ihonkohdalta. Ihastelen koppakuoriaisia, mutta eteiseen pesivät muurahaiset saavat kyytiä. En suostu jakamaan asuintilojani myöskään ampiaisten, torakoiden, kärpästen, toukkien, etanoiden tai matojen kanssa, koiperhosista ja täistä puhumattakaan (kaikista paitsi täistä on kokemuksia maailmalta!). Kuitenkin nekin ovat vain luontokappaleita. Ne yrittävät löytää rauhallisia, elinkelpoisia tiloja lisääntyäkseen, kun me taas lisäämme omiamme niiden kustannuksella ja valtaamme niiden elintilaa koko ajan. 

Mikään hyönteinen tai muu eläin ei elä asvaltilla tai betonilla. Golf-kentät ja parturoidut kaupunkinurmet ovat hyönteisten aavikoita, joissa ne turhaan yrittävät etsiä apilaa tai kukkaa. Joillakin puutarhanomistajilla on käsittämätön tarve hakata pois kaikki puut kantoineen tontiltaan, ja perustaa geometrisiä, muurein ja kivin eroteltuja kuolleita kenttiä, joihin sitten rakennetaan grillipaikkoja ja istuskelualueita, joista ihastella hävityksensä jälkeä. Hedelmäpuut, varsinkin omenapuut, ovat Suomessa nykyään paljolti haittakasvistoa, kun seuraa, miten sadon annetaan pudota nurmelle ja mädäntyä. Ei ihme, että tekee mieli kaataa koko puu. 

Palatakseni maajussin käännytykseen: oli jännää, miten nyrpeästi ihmiset suhtautuivat nurmikon jättämiseen kedoksi. Aihe oli suorastaan vallankumouksellinen. Yleisin vastaväite oli: mutta ketohan on ruma! Naapurit luulevat, että en välitä pihastani. Asiakkaat kysyvät, olenko tehnyt konkurssin, kun liikkeen edustalla kasvaa takiaista ja nokkosta. Kedossa on niin vähän ja mitättömiä kukkia! Rikkaruohot ovat epäsiistin näköisiä!

Kyseessä oli vain osan jättäminen luonnontilaan, urbaanien nurmikenttien tai pienen nurkan jättäminen pihasta kedolle, jolle aikanaan nousisi luonnonkukkia.

Jännittävää, mitä kukkia noista ketosiemenistä tulee!

Luonnonkukat ovat todella kauniita.

Lähiomaisen kanssa käymme hivutustaistelua: hän haluaa siistin urbaaninurmikon, minä pieniä polkuja apilapälvien ja heinäketojen lävitse. Kolmessa vuodessa olen istuttanut ainakin seitsemän puuta ja marjapensaita, pensaita ja kukkia. Nyt viimeiseksi pieniä tilkkuja kedon luonnonkukille. 

Emme ostaessa tienneet, mitä puutarhassa oli, kun muutimme joulun alla. Keväällä paljastui, että meillä oli karviais- punaherukka- ja vattupuskia, omenoita, kriikunoita ja  raparperia! Talo ja piha olivat hyvin hoidettuja, ja iloitsin 'valmiista' puutarhasta, kun Irlannissa olin jo tehnyt sellaisen katajapuskista ja rakennusjätteestä. Maa on myös käsittämättömän muhevaa: kuulemma entinen perunapelto.

Illalla yhdeksän aikaan, lämpöä vielä 18c. Alueella on ihania vanhoja puita.

Lähiomainen sai vihdoin kaipaamansa kunnon aidan tontin ympärille - seikka joka erottaa irlantilaiset täysin suomalaisista: jokaisella on Irlannissa korkea pensasaita tai muuri näkösuojaa ja turvaa antamassa. Suomessa ei ole niin väliä, jostain syystä.

Kesämaja tuli talokaupoissa mukana. Hyönteishotellit eivät asukkaita juuri saaneet. 

Kun muutimme taloon, lupasin selälleni, etten enää rääkkää  sitä puutarhanhoidolla. Sitten tuli koronakesä. Istuimme suurin piirtein koko kevään ja kesän pihallamme, ja pikku hiljaa ideoita alkoi tulvia. Korotettu kukkapenkki, säleikkövilliviini, puutarhakaari ruusulle, muutama lavakaulus yrteille... siirrän nuo tuonne ja nämä tänne...kompostia voisi tyhjentää, tuhkaa levittää, risuaitaa rakentaa...

Tämä vähän lähti lapasesta! Matalat vadit kierrätin vanhoista pallogrillin puolikkaista.

Paluumuuton parhaita puolia ovat olleet paremmat kesät, verrattuna Irlantiin. Vietämme päivät käytännöllisesti katsoen aamiaisesta lähtien ulkona, syömme ja juomme puutarhapöydän ääressä, luemme ja nukumme pihalla. Vain viime aikojen kovin helle (jopa 34c!) sai minut sisätiloihin. Sisällä hurisee ilmastointilaite, ja tein kunnon siivouksen mukavan valoisessa ja vilpoisessa talossa. Asennekysymys, mutisin kun hinkkasin pesuhuoneen lattiaa.

Joka tapauksessa tämä hulluus loppuu pian. Olemme saaneet toisen koronarokotuksen, ja kaksi viikkoa sen jälkeen voimme taas uskaltautua matkustelemaan kotimaassa. Meille voi myös pistäytyä kylään - jos emme ole liesussa!

Tällä kertaa kuvituksena mahdollisimman edullisia kuvakulmia Huvikummun puutarhasta. Sokkelimaalaus on juuri meneillään, joten voi olla vähän liiankin siistin näköistä!

P.S. Jos olet tilannut blogiani s-postiosoitteellasi, valitettavasti tämä toiminto lopetetaan heinäkuussa blogger.com-sivuston toimesta. En halua pitää mitään rekisteriä lukijoistani, joten paras tapa seurata blogejani on tehdä kirjainmerkki tälle sivulle ja tarkistaa kuun loppua kohti, joko olen julkaissut. Ilmoitan uudesta blogista toki Facessa Ulkosuomalaiset seniorit-ryhmässä ja omalla sivullani. Blogger.comin kuvien- ja tekstinkäsittely on, kuten näkyy, aataminaikaista, ja mietin jo alustan vaihtamista. Ehkä syksymmällä!

Lavassa kasvaa tilliä, salaattia, tummaa oreganoa ja kaalia.

Ja hei: paistaa se aurinko risukasaankin! Tärkeä paikka ötököille, nämä 'rumat' kasat.

Näin peilistä tehdyn vale-ikkunan eräällä mökillä, ja lähiomainen teki meille sellaisen. Ikkunalaudalla on äidiltä peritty saippuakotelo, ideana oli tehdä käsienpesupaikka emalivateineen. Tämä on puutarhurin 'rompepiste' jossa tehdään ihmeitä. Tai sitten ei. Seinälle nostetut viikatteet löytyivät vajasta, oikeanpuolimmainen on tehty yhdestä männynoksasta! Talon mukana tuli kaikkea, minkä olimme jättäneet Irlantiin, ja paljon, paljon enemmän. Melkein kaikki on muutenkin meillä kierrätettyä.