Pahoittelut lyhyehköstä blogista, mutta tietokonepaholainen teki tuhoa koneellani ja aika ja energia on nyt kortilla. Sekä puhelimelle että koneelle on pyytämättä ilmestynyt sietämätön uusi sovellus, jonka nimeä en edes uskalla kirjoittaa, ettei se tulisi takaisin. Sanotaanko että se alkaa kaksoisveellä ja loppuu ässään ja välissä on pee. (Mitähän googlen käännösohjelma tekee tuolle lauseelle?) Se pyytää maksua aina uusiin toimintoihin, varastaa ja muuttaa vanhat kunnon word tiedostot omiinsa ja kieltäytyy tekemästä toimintoja, joilla olen selviytynyt vuosikymmenien ajan. Mikään ei enää pelaa yhteen, enkä nyt saa edes kaikkia kuvia tähän joita halusin.
Ilman lähiomaista ei tätäkään blogia varmaan olisi enää, niin monta kertaa hän on pelastanut minut pinteestä. Vannon, että hänellä on taikasormi. Kun pitää buutata systeemi painamalla isosta nappulasta kolme sekuntia, minun sormeni ei tee yhtään mitään, mutta hän purjehtii paikalle ja tekee aivan saman toiminnon onnistuneesti. Nyt kyllä googlasin itse, mitä tapahtuu jos poistaa k.o. saatanallisen ohjelman eli häviävätkö kaikki kaapatut tiedostot ja viestit ja kuvat. Ei kuulemma. Varmuuden vuoksi lähiomainen ehdotti että teen systeemiini restore pointin (eli mikä hän lie suomeksi - varmuuspiste?). Pidän sekä peukkua ylhäällä että sormia ja varpaita ristissä kaksikulttuuriseen tapaan, ettei mikään katoa.
Olisipa elämässäkin sellainen piste, johon voisi palata, kun asiat menevät mönkään! Ehkä menettäisi matkalla löytynyttä, mutta ainakin pääsisi uuteen alkuun entisestä kohdasta. Toisaalta, kuinka monta sellaista kohtaa on elämässä, joihin haluaisi palata? Aikamatkailu ei onnistu kuin unissa.
Kun vielä ennen lopullista esirippua ymmärtäisi, mitä ne unet oikein ovat, sillä joskus elää niissä paljon voimallisemmin kuin hereillä. Ehkä se on oikean vanhuuden olomuoto, toden ja unen välillä, kun kaikki menee ristiin ja yhtyy ja eriytyy omien lakiensa mukaan ja itse vain kelluu siinä kuin ankka laineilla, ennen lopullista pimeyttä.
Juuri nyt tuntuu, että kovin moni valopilkku kulttuurielämässä on sammunut. Eeva Kilpi, Kristina Carlson, Glen Hansard...! Eeva eli pitkän ja upean elämän, nuo kaksi muuta menivät ennen aikojaan. Koskaan ei tiedä, kenen nimet on kirjassa, kirjan kannet kii, kuten hoilattiin pienenä leikissä. Eeva Kilvelle olen omistanut blogin syyskuussa 2024.
Kesä on mennyt huikean nopeasti ja on ollut ihanaa, olen muuttunut suomuiseksi ja ruskeaksi kuin joku matelija liukuessani auringosta veteen ja takaisin. Nuorimmat tyttäreni toivat Irlannista sitten viikon sateet, mutta se ei iloa haitannut. Seurasimme heidän 10km:n juoksuaan, rakensimme mosaiikkitöitä sadepäivän ratoksi, esittelimme suomalaisia jättikirppiksiä, ITE-taidetta ja keskiaikaista linnaa ja söimme ja joimme hyvin. Minulla on hauskaa jälkikasvua!
Parin viikon päästä pääsen katsastamaan loputkin jälkeläisistäni Irlantiin. Ehkä tämä on se jekku: hyvät elämykset ja naurut palauttavat energian ja systeemi pelaa taas.
Löytyi se suomennoskin: palautuspiste.
Hyvää loppukesää!
P.S: Päätin kasata retrospektiivisen otoksen töistäni 30 vuoden ajalta, omakuvia, maisemia, kokeiluja. Pieni näyttely paikallisessa kirjastossa. Facessa myös kuvia.
Kalvolan kirjasto
Sauvolanaukio 4
14500 Iittala
Ma-ti 12-17.45
Ke-pe 10-15.45
Vanamo-kirjastokortilla joka päivä klo 06-19.
