Playschoolit käsittivät yleensä jonkun toisen kotiäidin olohuoneen, jossa lapset kokoontuivat leikkimään ja askartelemaan, ilman sen kummempaa opetusta tai ohjausta, vetäjillä ei edes tarvinnut olla alan koulutusta. Lähinnä ne toimivat helpottamassa kotiäitien elämää, kun oli paljon muutakin työtä pienempien vauvojen, pyykin, siivouksen ja kaupassa käynnin kanssa.
Samaan tarkoitukseen perustettiin Mothers and toddlers-ryhmiä, joissa kotona yksin hulluksi tulevat kotiäidit saivat tavata muita aikuisia, juoda kupin teetä ja tutustuttaa leikki-ikäisiä tuleviin tappelupukareihin.
Muistan elävästi yhden sellaisen aamun. Lokakuinen, hämärä, sadetta pieksevä aamupäivä, kun laahauduin leikki-ikäiseni kanssa seurakunnan kokoushuoneeseen. Nihkeänkylmässä huoneessa oli tummanruskea kokolattiamatto, kuluneita muovituoleja, sinertävä loistevaloputki katossa ja lerpallaan oleva pahvilaatikko täynnä jalkapuolia nukkeja ja pyörättömiä autoja.
Aamun aiheena oli perinteisen joulukakun valmistus, ja esittelijänä oli vanhempi rouva, jo
satoja joulukakkuja tyylikkäästi maailmaan pyöräyttänyt. Valokopioidut reseptit jaettiin, ja rouva aloitti. Luin silmät pyöreänä kolmisivuista reseptiä, aineita oli kymmenittäin, kaikki ei-metrisissä mitoissa. Mikä oli fl.oz.? Montako ounssia poundissa? Minkäkokoinen oli 8 in kakkuvuoka? Mikä oli Fahrenheit? Tuskailin, samalla kun yritin tasapainotella sylissä höyryävää teemukia ja leikki-ikäistä, joka EI halunnut leikkiä kenenkään muun kanssa, kiitosta vaan. Rouva oli punninnut jauhot, rusinat, mantelit ja kirsikat valmiiksi muovipusseihin ja sekoitti aineet puulusikalla valkoisessa muovivadissa. Kakkuvuo'an vuoraamiseen ruskealla paperilla tarvittiin diplomi origamissa.
Kun tajusin, että tämä oli vasta vaihe numero yksi, epätoivo valtasi mieleni. Paistamisen jälkeenkin kakkua tuli hoitaa. Kastella viskillä tai brandyllä, taputella, puhutella. Tämä selitti, miksi kakku tehtiin jo lokakuussa. Vasta jouluksi kakku kuorrutettiin, ensin mantelimössöllä, ja viimeiseksi sokerimassalla. Sokerihumala oli taattua yhdestä viipaleesta.
Luulen, että sinä aamuna aavistin, ettei minusta koskaan voi tulla Oikeaa Irlantilaista Äitiä. Harvoin olen tuntenut itseäni niin muukalaiseksi kuin silloin. Pellavapääpoikani oli liian ujo ja pelkäsi eläväisiä irlantilaislapsia. Muut äidit näyttivät tuntevan toisensa jokasunnuntaisesta kirkkomessusta, ja muutenkin rupattelivat vilkkaasti aiheista, joista en tiennyt mitään. Joidenkin maalaisaksentista en ymmärtänyt sanaakaan, nyökyttelin vain. Joka lapsella oli tutti suussa, ja kun se suurpiirteisesti pyyhkäistiin hihaan, kun se oli aikansa kierinyt matolla, minua oksetti. Irlannissa ei koskaan oteta kenkiä pois sisätiloissa, joten kokolattiamatot kätkevät kokonaisen pieneliömaailman.
Kokeilin kyllä reseptiä kotona - siihen meni vain viisi tuntia - mutta kuorrutus valui alas reunoja pöydälle ja muoviporot ja joulupukit upposivat siihen. Itse kakku hajosi heti kun sitä yritti leikata. Liian vähän viskiä? Liian paljon? Liian usein?
Kotiäitiys on kuitenkin irkkunaisen tärkein rooli - tai oli. Kun asuntojen hinnat alkoivat nousta, ei talovelasta enää selvinnyt miehen palkalla. Silloin naisten oli pakko lähteä palkkatyöhön, ja yksityisiä päivähoitopaikkoja alettiin perustaa. Kunnallista lastenhoitoa ei Irlannissa vieläkään ole, ja kun ottaa huomioon, että useimmat naiset hoitavat itse myös vanhenevat vanhempansa, ei irlantilaisten naisen työmäärällä ole koskaan loppua. Harva työnantaja ottaa huomioon koulujen aukioloajat - koulu alkaa vasta klo 9 jälkeen ja loppuu joko klo 14 tai 15. Irlannissa lapset eivät kulje koulutietä omin päin, joten tämä on ongelma kaikille työssäkäyville äideille (isille tämä ei ole mikään ongelma, koska lasten katsotaan olevan naisten vastuulla) - kuka vie ja hakee? Kotiäitiys on usein helpompaa, ja yksityinen päivähoito on kallista (sen tasosta tehtiin myös hiljattain muutama ikävä piilokameralla otettu skandaaliohjelma).
Työssäkäynti ei kuitenkaan vapauta irkkuäitiä pyhimyskehän oravanpyörästä. En ole varma, onko uhrautuminen normien sanelemaa vai omaehtoista. Teini-ikäistenkään ei oleteta selviytyvän pesukoneen käytöstä tai siivoamisesta, yliopistoa käyville tehdään viikoksi ruuat pakasterasioihin - tai he käyvät take away-kaupoissa. Koko perheen pyykin hoito ja silitys on jatkuva valituksen aihe naisten kesken. Kun ehdotin, eikö 22-vuotias insinööriopiskelija mitenkään voisi itse hoitaa vaatteitaan, minua katsotaan syrjäsilmin ja hymykarein, jolloin taas tiedän, että edelleen olen Muukalainen.
Lapset pysyvät riippuvaisina vanhemmistaan vaikka kolmikymppisiksi asti - usein kotonaan asuen. "Lapsella" saattaa olla hieno ura, poika- tai tyttöystävä ja oma auto, mutta kotonaan he silti edelleen istuvat valmiin pöydän ääreen. En tiedä, miten käy, kun pilalle hemmoteltu nuorimies lyö hynttyyt yhteen yhtä pilalle hemmotellun nuoren naisen kanssa. Pojille voi olla shokki, että nykynaiset eivät ole äitiensä kaltaisia!
Irkkunaisen täyttymys on täyttää kaikkien vatsat, vastusteluista huolimatta. Toisaalta äiti nääntyy, stressaantuu ja valittaa, toisaalta saa syvää tyydytystä siitä, että on Oikea Äiti, joka uhrautuu muitten eteen eikä kuluta aikaa itseensä. Miehillä ei tunnu olevan osaa eikä arpaa kotitöihin, eihän ne edes osaa käyttää pesukonetta, on tavallisin syy. Perheen eteen uhrautuminen lienee peräisin uskonnosta. Jostain syystä oppi on uponnut vain irlantilaiseen perheenäitiin.
Kovin kaukaa haettu ei ole tarina kotonaan asuvasta vanhastapojasta, joka äitinsä hautajaisissa kysyi isältään: Montako lusikallista sokeria laitan teeheni?
Tarina ei kerro, löytyikö kaapista jouluna täydelliseksi haudottu joulukakku.
* * *
P.S: Todistettavasti en puhu läpiä päähäni: tänään julkaistiin tutkimus, jonka mukaan Irlannin päivähoito on toiseksi kalleinta kaikista OECD-maista. Kahden lapsen päivähoito maksaa vuosittain 16 500 euroa. Kenellä Suomessa olisi tähän varaa? Entä jos lapsia on useampia? Naisen paikka on edelleen kotona lasten kanssa, eikä se ole vapaaehtoinen valinta - kuten pitäisi olla. Linkki tästä.
