Minun Eeva Kilpeni

 Eeva Kilpi on kirjailija ja runoilija, joka on jättänyt minuun syvimmät jäljet. Olen kantanut hänen runojaan muistissa vuosikymmenien ajan, silloinkin, kun en voinut kuulla enkä lukea äidinkieltäni missään. Se on aika paljon.

Teini-iässä löysin hänet kirjaston tuoksuvilta hyllyiltä ja palasin aina hakemaan lisää. Vähäisistä koululaisen ja opiskelijan rahoistani liikeni hänen runokirjoihinsa ja romaaneja olen täydentänyt antikvariaateista Suomen-lomilla, kun vielä asuin Irlannissa. Minulla on luullakseni koko hänen tuotantonsa alusta viime vuosiin asti. Viimeisin löytö oli Anna-Riikka Carlsonin Eeva Kilpi - nämä juhlat jatkuvat vielä (2024), eräänlainen Eevan elämän kuvaus kustannustoimittajan ja ennen kaikkea ystävän näkökulmasta, ei elämänkerta kuitenkaan.  

Villi, melankolinen sanantaituri on nyt jo 96-vuotias, eikä enää kirjoita. Muistan surreeni, kun hän kirjoitti siitä, miten elämä hiipuu ja vanhuus koettelee. Hän oli silloin 70-80-vuotias! Koskaan ei voi tietää, miten pitkälle elämä vie. 

Mikä minua Eevassa kiehtoo? Karjalaisuus, lämpö, huumori, rehellisyys, aitous. Sanoista eläminen ja niiden kautta elämän kokeminen. Järisyttävin löytö teini-iän identiteettiä etsiessäni oli kuitenkin hänen kirjansa Tamara (1972), jossa kerrankin oli nainen, joka oli sekä älyllinen että eroottinen. Hänen elämänvalintojaan - ja suhdettaan vammaiseen miespäähenkilöön - voi kritisoida, mutta minulle se oli oven avautuminen maailmaan, jonka tiesin olevan olemassa, mutta josta en löytänyt mitään merkkejä kirjallisuudessa. Mieskirjailijoiden eroottisiin naisiin en osannut samastua mitenkään, ja monelle kirjoittavalle naiselle se alue elämästä oli ongelmallinen, ei iloa ja rauhaa tuova. Nykyään erotiikasta ja omasta seksuaalisuudesta avoimesti kirjoittavia naisia on pilvin pimein, mutta 1970-luvulla se oli harvinaista. Eeva Kilpi mursi tabuja niin että rytinä kävi. Ei ihme, ettei häntä silloin ymmärretty.

Toinen alue, missä hän oli huikeasti aikaansa edellä, oli hänen luontosuhteensa. Hän kyseenalaisti vesakkomyrkytykset ja avohakkuut ennen kuin niistä juuri kukaan välitti. Taisi saada aikamoisen hörhön maineen. Carlsonin kirjassa on kuvia Eevan mökiltä ja kaupunkiasunnon takapihalta, ja kyllä siellä villi luonto kasvaa vyötärölle asti! Eeva tunsi kadehdittavan hyvin Suomen kasvit, hyönteiset ja puut ja kertoi niistä niin että ne haistoi ja tunsi. Mökillään hän puhutteli kivijalan alla asustavaa kyykäärmettä siinä missä perhosia ja koiranputkiakin.

Kolmas kiinnostava asia hänen kirjoissaan on kieli. Se rönsyää ja kuikertaa, lähtee lentoon ja käpertyy, tunnetilasta riippuen. Karjalan murre ei käy päälle mutta kuuluu aina välillä. Tämä liittyy myös hänen kuvauksiinsa ihmissuhteissa, jotka hän usein koki äärimmäisen vaikeiksi, introvertti kun oli. Harvojen kirjojen päähenkilöitä muistan edelleen ilmisevästi kuten Häätanhun (1973) Anna Marian, tai Tamaran lapsettoman nuoren emännän. Törmäykset ihmisiin olivat aina kivuliaita, syvällisiä ja ristiriitaisia. Vähän väliä löytyy jokin filosofinen ajatus, jonka haluaa alleviivata tai korostaa kynnellä poikkiviivalla reunaan - kaikki kirjani ovat näitä täynnä. 

Jälkeenpäin on ollut mielenkiintoista lukea, miten Kilpeä syrjittiin vasemmistolaisella 70-luvulla, koska hän ei halunnut sitoutua puolueisiin ja uskalsi kirjoittaa avoimesti Karjalan menetyksestä. Ihmisen ääni (1976) -kirjassa hän kertoo näistä paineista, yksityisestä parkaisusta taiteilijan sitoutumattomuuden puolesta. Mielenkiintoista on myös lukea hänen suhteestaan kustantajiin ja julkisiin esiintymisiin. Varsinkin, kun nykyään kirjailijoilta vaaditaan suostumista kirjamessujen valokeiloihin, matineoihin ja lavaraateihin. Näin toteaa Eeva: Kirjailijan esiintymisen tarjoama varsinainen opetus on: Katsokaa, tämäkin puhumista kuollakseen pelkäävä ihminen puhuu. Hän ilmaisee mielipiteensä pohjattomasta arkuudestaan huolimatta. Mene ja tee sinä samoin.

Rakkaus on kuitenkin se teema, jonka ympärille kaikki Kilven tuotannossa kiertyy. Sen vaikeus, yllättävyys, se miten emme koskaan opi ymmärtämään toista ihmistä. Yksin Eeva taisi elämänsä viettää avioeronsa jälkeen, monista suhteistaan huolimatta - liekö ollut edellytys kirjailijan ammattiin? Hän on aina suojellut yksityiselämäänsä kiivaasti ja minusta aivan oikeutetusti. Mikä oikeus lukijoilla on tietää, mistä mikin kohtaus tai juoni on todellisuudessa syntynyt? Jos jokin teos perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin, en välttämättä halua tietää. Autofiktio on minusta tahallista itsensäpaljastusta, joka vie taian kirjasta. Itse kirjoittajana tiedän, että mikään teksti ei sovi yks' yhteen todellisuuden kanssa, vaan on sekoitus kaikkea, mistä syystä se on fiktiota.  Ainoa todellisuutta faktuaalisesti kuvaava teksti on ehkä poliisiraportit, joissa subjektiiviseen tulkinnanvaraan jätetään mahdollisimman vähän. Kaikki muu on fiktiota ja tulkittua jonkun siivilän läpi.

Eeva Kilven teoksia voin lukea aina uudestaan. Ikä on tuonut lukemiseen uusia ulottuvuuksia, ja kauan samastuin hänen Karjalan-kaipuuseensa oman koti-ikäväni takia. Iän myötä olen myös miettinyt, miksei Tamaran seikkaileva nainen nähnyt sitä, mikä oli ilmeistä kirjassa. Vain vammainen päähenkilö rakasti häntä ehdottomasti ja sellaisella voimalla, että sen varassa Tamara olisi elänyt elämänsä onnellisena loppuun asti. Ehkä tarvittiin koko oma elämäni tämänkin ymmärtämiseen?

Carlsonin kirjassa on paljon valokuvia Eevan elämästä, joita en ole koskaan nähnyt. Kaunis hän oli aina, mutta nuoruudessaan muistutti aivan Ingrid Bergmania. Oli jännää myös nähdä hänen kirjojensa paikat, niin kuin niitä olen vuosien varrella kuvitellut.

Jos lukijoissa vielä on joku, joka ei ole Eeva Kilpeen tutustunut, suosittelen aloittamaan romaaneista ja novelleista. Runot ovat myös helppolukuisia ja jäävät mieleen, niitä myös lainataan jatkuvasti edelleen julkisuudessa. Kirjaston esittelyssä Carlson kertoi saaneensa vielä lisää Kilven materiaaleja, pahvilaatikoita on kuulemma nelisenkymmentä: kirjeitä, päiväkirjoja, muistiinpanoja. Joskus ehkä saamme kurkistaa niihinkin?

Kuva kirjaston täydestä salista, copyright Hämeenlinnan pääkirjasto. Itse Eevaa en ole koskaan päässyt livenä kuuntelemaan, mutta hänen kirjansa elävät kanssani ikuisesti. Haastatteluja ja tuotantoa voi katsastaa tästä.

Ja lopuksi joku hänen oivaltavista runoistaan.

Yhtäkkiä näen ikkunassa peilikuvani:

jalat pöydällä, kädessä kirja, mukavannäköinen asento.

Ja se hymyilee.

Minä vilpittömästi kadehdin sitä.

Laulu rakkaudesta ja muita runoja (1972)

Salarakkaani

Kirjat, kirjat. Koukutuin jo nelivuotiaasta, kun mummo opetti lukemaan. Kirjoista tuli pako pois ahdistavista elämäntilanteista, ovi uusiin maailmoihin, lupa unelmoida ja liitää. En olisi varmaan selvinnyt täysjärkisenä aikuisuuteen ilman kirjojen maailmaa. Olin kalpea, aneeminen lapsi joka saattoi lukea tuntikausia. Havahduin, kun joku tuli huoneeseen ja sytytti valon, eikä uskonut että olin istunut siellä lukemassa. Ilta oli hämärtynyt ja olin pinnistellyt nähdäkseni kirjaimia. Siitä syystä varmaan tulin likinäköiseksikin.

Hyvä kirja on aina elämys, iankaikkinen ystävä. Näitä ystäviä olen raahannut maasta toiseen, asunnosta toiseen, vuosikymmeniä. Suomenkielisiä aarteita, nykyään yhä enemmän englanninkielisiä. Pelkästään kirjahyllyjen katselu ja kirjojen sively tuottaa minulle mielihyvää, jota yksikään lasiruutu ei korvaa. Otan kirjan kämmenelle: se avautuu paljon luetusta kohdasta. Olen kotona.

Chester Beatty Library Dublinissa on yksi lempimuseoistani. Se sisältää niin korvaamattomia kulttuurihistoriallisia aarteita, että valokuvaaminen ei ole sallittua kuin aulassa. Museon kotisivulla on kuitenkin parin minuutin video, jossa pääsee kurkistamaan hämyisen museon saloihin: linkki tässä.

The Silk Road Cafe tarjoaa etnisiä ruokia, ja on keliaakikon paratiisi: lähestulkoon kaikki on gluteenitonta!

Kirjojen synnystä siellä on kokonainen osasto. Miten kirjoja taiteiltiin, musteella nahalle, pergamentille, paperille, miten sivut onnistuttiin sitomaan yhteen ja suojaamaan puu- ja nahkakansilla. Sana oli valtaa, ja kirjoitetun sanan lukeminen oli etuoikeutettujen magiaa. Kirjoitettu sana oli viesti. Toisin kuin huudot ja kuiskaukset, siitä on edelleen jälki, tänäkin päivänä. 

Joku minua viisaampi sanoi, että käsin kirjoittaminen on viestintää yhdeltä toiselle. Kun painokone keksittiin, viesti levisi yhdeltä monelle. Internet on viestintää lukemattomilta lukemattomille, ennenäkemätön ilmiö. Sen jäljen pysyvyys on kuitenkin kyseenalaista.

Jos rakastaa vanhoja kirjastoja, Trinity College Library Dublinissa on ehdoton nähtävyys. Jäisin mielelläni sinne lukkojen taa viikoksi. Kuuluisten Kells'in kirjojen valmistumisesta on oma osastonsa. Monet munkit kuolivat myrkkyihin, joita kuvitukseen tarvittavien värien valmistamiseen käytettiin. Yhteen kirjaan tarvittiin 180 vasikan nahkaa.

Paperikirjoja ei Irlannissa enää arvosteta. Myyntiluvut ovat olleet laskussa jo pitkään, kirjakaupat sinnittelevät, yleisiä kirjastoja näkyvät käyttävän vain vanhemmat ikäluokat - tai lapset, niitten vanhempien ikäluokkien seurassa. Digitaalinen näyttö on korvannut kirjan.

Olin itkeä järkytyksestä, kun törmäsin kierrätyskeskuksessa laariin, johon heitetään paperinkeräykseen menevät vanhat puhelinluettelot ja paksut myyntikuvastot. Sinne oli viskottu kymmeniä aivan hyviä romaaneja ja tietokirjoja. Miksi? Keskuksen toisessa päässä on vanhoja kirjahyllyjä, johon voi jättää kirjoja ja myös poimia niitä mukaansa ilmaiseksi. Joku oli hylännyt kirjansa ensimmäiseen laariin, joka osui kohdalle. Aloin raahata kirjoja korissa hyllyyn, kunnes lähiomainen lempeästi tarttui minua kyynerpäästä ja ohjasi ulos. 

Käytettyjä kirjoja, yleensä irlantilaisten suosimassa pokkarimuodossa, myydään jopa 50 centillä joka hyväntekeväisyyskaupassa, Charity shops. Kyseessä ovat lähestulkoon uudet, hyväkuntoiset romaanit ja tietokirjat. Näköjään niitä ei enää huolita ilmaiseksikaan.

Zozimus Bookshop

Vastapainoksi tälle traumalle suuntasin työkaverin suosittelemaan kahvilaan Gorey'ssa, Wexfordin maakunnassa: The Book Cafe. Työkaveri oli mainostanut sitä lepopaikkana, jonne hän vie kaksi riiviölastaan - he saavat valita yhden lastenkirjan kaupasta ja hän saa huilata kahvin ääressä. Jokainen äiti ja isä tietää, mitä varttitunti omaa rauhaa merkitsee. Sitä hän ei kertonut, millainen aarreaitta kahvilan perällä oli.

Joimme lähiomaisen kanssa hyvät kakkukahvit (gluteeniton vaihtoehto oli marenki-kermavaahto-kääretorttu marjoilla, lurps!). Sitten astuimme peremmälle, ja hihkaisin ilosta. Niin paljon kirjoja! Kauniisti aiheittain ryhmiteltynä, kohdelampuin valaistuna. Nykäisin lähiomaista hihasta: romaanit olivat aakkosjärjestyksessä tekijän mukaan. Runouttakin oli pieni osasto. Nämä olivat siis käytettyjä kirjoja!  Monesta löytyi hellyttäviä omistuskirjoituksia. Sinne tänne oli aseteltu mukavia vanhoja nojatuoleja ja sohvia, joissa saattoi lepuuttaa jalkojaan, kun unohtui lukemaan. 

Lähiomainen löysi harvinaisen valokuvakirjan, minä jo kauan painosta loppuneen feministiklassikon. Kulutusjuhlasta humaltuneena bongasin mukaan myös 10 eurolla upean burmalaisen puunaamion, joka hymyili seinällä. 

Vaihdoimme muutaman sanan kirjakauppiaan kanssa: miten harvinaista tavata joku, jonka kanssa voi keskustella kirjallisuudesta ja taiteesta. Täällä Taka-Hikiän pikkukaupungeissa sellaisia ihmisiä on todella harvassa. Kirjakauppiaan kotisivuilta (tässä) luin lisää hänen taustastaan, ja ymmärsin.

Olen alistunut siihen tosiasiaan, että kuulun vähemmistöön lähes joka asiassa. Irlannin ainoa klassisen musiikin kanava Lyric FM, jota kuuntelen, kehuu keräävänsä 3% kuulijakunnasta. Samaan mikrosektoriin ympyräkaaviossa näytän kuuluvan kaikessa muussakin.  Joissakin asioissa olen varmasti ainoa lajiani. Ainakin mitä tulee vanhoihin hylättyihin kirjoihin, joita kukaan muu ei pelasta jätelaarista. Salarakkaistani en luovu paljastumisen uhallakaan.

P.S. STOP PRESS: Dun Laoghaire'ssa, Dublinista etelään, avataan piakkoin upouusi, valtava kirjasto! Mahtavin merinäköaloin. Ehkä kirja ei olekaan kuollut, ihan vielä. Paikalliset kuulemma ärsyyntyivät modernista arkkitehtuurista, minusta paikka näyttää hyvältä. Visiitti edessä joulukuussa! Lue tästä.