Pages

torstai 28. joulukuuta 2023

Elävät kuvat

Olen usein unesta herättyäni ihmetellyt, mistä aivoni oikein saavat käsikirjoituksensa. Lähiomainen näkee järkeviä muistelmia entisistä työpaikoista ja kouluista, minun unissani seikkailee lentäviä pinkkejä elefantteja. Tai ei, ei mitään niin kliseistä. 

Yhtenä yönä heräsin tuskan hikeen ja ahdistukseen. Olin työntänyt pienen lapsen vesille, armottoman huterassa soutuveneessä ja käskenyt soutaa reippaasti toiselle puolelle. Samalla ajattelin, että vene ei kyllä pidä vettä, eikä noin pieni lapsi osaa soutaa. Vedessä alkoi kuhina: krokotiilejä sieraimet kyynisesti pinnalla, dinosaurussilmillään lasta tuijottaen. Heräsin kauhuuni.

Oikeastaan pitäisi ihmetellä, miten aivomme kykenevät prosessoimaan niitä tuhansia kuvia joita silmiimme nousee ruudulta jos toiselta päivän mittaan. Koskaan ennen ei ihmiskunta ole saanut niin kyllikseen kuvamateriaalia paikoista ja tapahtumista, jotka eivät mitenkään voi olla omakohtaisia.

Yhden illan aikana sanoin synkästi lähiomaiselle, että tänä yönä voi tulla säpinää. Katsoimme ensin luontodokkarin Borneosta: valtavan joen yli hyppääviä apinoita (haa! Sieltä ne krokotiilit!) ja loputtomia palmuöljyviljelmiä. Välillä uutisten sotasälää juoksuhaudoista ja räjähtävistä rakennuksista. Sitten aivan selkäpiitä karmiva dokkari Into the Ice, jääonkaloissa seikkailevista tutkijoista, jotka killuivat satoja metrejä syvällä jääluolissa. Sinisen ja vihreän sävyt ja kaikuvat äänet olivat psykedeelisiä, 'kuin LSD-trippi', kuten yksi tutkija kuvaili. Yksi tutkijoista putosi railoon ja katosi jäiseen veteen. Perimmäinen kauhu tuli ennustetuista tulevaisuudenkuvista.

Surffailin tyrmistyneenä seuraavalle kanavalle. National Geographyn dokkari Pompeijista digitoituine kuvituksineen tulivuoren tuhkasateesta ja hetkessä palaneista ja tukehtuneista ihmisistä. Olen aina unelmoinut matkasta Pompeijiin, nyt tuntuu että sekin matka on jo tehty.

Ennen nukkumaanmenoa jumituin vielä johonkin käsittämättömään lyhytfilmiin nimeltä Suoterapia, kaksi miestä ilkosen alasti painimassa suolla ja tappelemassa raa'asta linnusta. Sitten vanhempi mies tappoi nuoremman suohon. 

Eli yhden illan aikana olin matkustanut viidakosta jäätikölle, tuhansia vuosia taaksepäin suureen luonnonkatastrofiin ja sitten suomalaiselle suolle jossa tapahtui jotain kaameaa. Väliin kuin sähköisku ajantasaisia videoita siitä, miten ihmisiä teurastetaan raa'asti joka minuutti. Ei ihme, jos yöunet käyvät rauhattomiksi.




Sairastimme vihdoin viimein koronan lievän muodon juuri ennen joulua ja eristymisen pakosta olen katsellut enemmän televisiota kuin aikoihin. Suomalaisilla tv-kanavilla harvoin näkee mitään järkevää katsottavaa, ja sormen pitää olla tarkkana ettei vahingossa avaa jotain Tohtori Paisetta tai Naked Attraction (no joo, pakkohan tuota jälkimmäistä oli vilkaista jotta uskoi). 

Sen verran on surffailtu YLEn Areenassa niin huonoa kuin hyvääkin, että voin tehdä listan parhaista vuonna 2023 katsotuista Elävistä Kuvista. Mukana on myös vinkkejä parhaimpiin irkkusarjoihin. En koskaan katso trillereitä enkä poliisisarjoja, mutta joukkoon mahtui yksi, puhtaasti näyttelijäsuoritusten takia. 

Entäs sen lapsiunen tulkinta? Sehän on subjektiivista eli itse on paras tulkki. Jännitän selvästi, olenko tehnyt oikean ratkaisun, kun lopetin kirjoittajaryhmäni ja pyrin Taiteen perusopintoihin - ja pääsin. En ole varma, kantaako vene, jaksanko soutaa, ja selviänkö matkalla vaanivista epäonnistumisista! 




Seuraava lista on poimittu YLEn Areenalta, mutta samoja sarjoja löytää varmaan netistäkin hakusanalla. En linkitä siis. Joitain olen varmaan suositellut aiemminkin.


Irkkusarjoja:

Smother. Ylitin trillerikammoni ja katsoin koko sarjan loppuun.

Normal people. Uusinta. Voisin katsoa tämän sarjan vaikka kuinka monta kertaa. 

Philomena. Elokuva, joka auttaa ymmärtämään au-äitien kohtaloita katolisessa Irlannissa ei niin kauan sitten.


Muita:

Doc Martin. (GB) Uusinta. Fanitan Martin Clunesia, korvista huolimatta. Yksi harvoista sarjoista, joita voin katsoa yhdessä lähiomaisen kanssa.

He jotka jäivät (Ukraina). Tämä arvelutti ensin, mutta totesin hyväksi ja koukuttavaksi, tuli iholle. Ihmiskohtaloita Ukrainassa sodan alettua.


Leffoja:

Henkesi edestä. Moraalinen tarina, kauniisti kuvattu, väliin epäuskottava.

Tulen morsian. Noitavainoja Ahvenanmaalla v. 1666. Raju, mutta autenttisen tuntuinen. (Huom! Poistuu Areenasta jo 30.12.23)

Aguirre. Hurja, päätön klassikko jossa Klaus Kinski repii kaiken irti itsestään. 

Xmas gift from Bob. Hyvän mielen joululeffa, katumuusikon ja kulkukissan Happy End- tarina. Tykkäsin katsoa kun oli kuvattu nuoruuteni hoodeilla Camdenissa, Lontoossa.


Suomalaisia dokkareita, ahmittu alusta loppuun melkein yhteen syssyyn:

Puolet minusta. Whodunnit tvistillä eli biologisen isän etsintä, koukuttava.

Kirjolla. Kärpäsenä katossa -tyyliin tehty dokkari autismikirjon nuorista, loistava!

Kaipuu maalle. Kaipuu nuoruuteeni, ihana nuoripari ekaa kertaa remontoimassa vanhaa koulua kodikseen.

Sarpaneva ja muodontaju. Hyvä kertaus Suomen design-historiasta ja kunnianhimoisesta taiteilijasta. Lasinpuhalluksen taikaa. 


Suomalaisia komediasarjoja:

Hormonit. Kerrankin hauska suomalainen komedia eri hormonien vaikutuksesta elämäämme. Pitkä ja kinkkinen matka lakanoitten väliin.

Pientä laittoa. Uusinta. Kun elämä muuttuu hetkessä. Harvinaisen hykerryttävä ja vakava yhtaikaa.

Sisäilmaa. Uusinta. Mieletön farssi työvälityksen draamasta ja komiikasta, jännite nousee joka kierroksella.





Rauhan vuotta 2024 lukijoilleni! Blogi jatkuu ensi vuonna.


torstai 30. marraskuuta 2023

Pukki kuin pukki

Tämän syksyn maalauksia.

                                           

Miten äkkiä Suomessa voi yksi vuodenaika vaihtua toiseen! Viime kuussa vielä haikailin syksyn ruskaa, nyt kuljetaan niskat kyyryssä lumisateessa ja mietitään, laittaako pitkiä kalsareita vai ei, liukuesteitä vai ei. Kohtalon kysymyksiä autottomalle.

Onneksi joulu on nurkan takana; rakastan hidasta liukumista jouluun. Ensin joul- ei kun talvivalot, sitten kynttilöitä, sitten hiljalleen joulukoristeita. Ensimmäiset joulumyyjäiset ilahduttavat ja ensimmäisen joulupukin näkeminen naurattaa. 

Julkaisin Naamakossa kuvan Isosta Lapsesta (lähiomainen) joka hihkuu, kun näkee Tantyn (Santa) ja haluaa samaan kuvaan. Joku kysyi kommenteissa, mitä kuiskattiin pukin korvaan, ja lähiomainen siteerasi google-käännöstä hämmentyneenä: what did you whisper into a goat's ear?

Oli siinä aamukahvit lentää. En ole ikinä ajatellut, mitä pukki oikeastaan tarkoittaa. No vuohipukkia tietysti. Mutta miksi? Kuten tavallista näillä etymologisilla ristiretkillä, päädyn googlehaun syövereihin tuntikausiksi. 

Julbocken (kesk.) Skansenin ulkomuseossa  v.1910.
Pukinkonttia kantaa vissiin tiernapoika. 
Picture Wikimedia

Ilmeisesti joulupukki syntyi pakanallisen nuuttipukin hahmon mukaan. Lapsuudestani muistan kyllä, ettei se pukki mikään hou-hou-hou mukava setä ollut, vaan kysyi tiukasti, ollaanko täällä oltu kilttejä. Luterilaiseen ahdinkoon kuului, että sillä saattoi olla risujakin tuhmille. Karnevalistisella nuuttipukilla kuulemma oli turkki tai vuohennahka nurinpäin yllä ja sarvet päässä. Nykyisen punaisen asunsa pukki sai vasta 1930-luvulla, aivan, Coca-Cola-mainoksen mukaan. Nikolaus-pyhimys lisäsi lahjojen jaon. 

Kolme vuotta sitten ilmestyi Eero Perungan kirja Joulupukki - Tuhatvuotinen arvoitus (SKS), jossa lisää aiheesta. Lapin kansan artikkeli.  


Nuuttipukki v. 1926. Museovirasto.
Tämäpä lapsia ilahduttaa!
Kuvaaja Aino Oksanen.


Vuohipukki on kuitenkin innoittanut paljon muutakin kuin jouluhahmon. Suomessa sanasta juontuu keripukki, kantelupukki, huoripukki ja tietenkin syntipukki. Teologinen neuvonantajani kertoi tarinan sanan scapegoat alkuperästä, joka on Raamatussa. Kaikki maailman synnit pinottiin syntipukin päälle ja tämä lähetettiin erämaahan karkuun, escape. Toinen vuohi uhrattiin. En tiedä kummalla oli pahempi kohtalo. Mielenkiintoista on, että samansukuisella eläimellä eli lampaalla on eri rooli: musta lammas on syyllinen omaa syytään, kun taas syntipukki on yleensä syytön.

Irlannissa vietetään elokuussa edelleen Puck Fair-juhlaa Kerryn maakunnassa, jossa vuohi eli Puck kruunataan kuninkaaksi ja sitä viedään kulkueessa läpi kaupungin. Sen juuret ovat kelttiläisessä kalenterissa eli pakanauskossa. Etymologiset tutkimukseni ovat vielä kesken, kumpi tuli ensin, Puck vai pukki. Wordfoolery- blogi pohtii sanaa lisää. Seuraavassa elämässä valitsen etymologian!

Meillä oli Afrikassa kaksi vuohta, joita pidimme lie'assa pihamaalla, ja ne olivat todella arvaamattomia yksilöitä. Saattoivat rynnätä pää ojossa lasten kimppuun, ellei pitänyt varaansa. Ei ihme, että itse paholaiselle on annettu pukinsarvet ja sorkat. Kun katsoo vuohta silmiin, nuo oudot viirut kyllä saavat kananlihalle.



Viimeaikainen lohdutuskirjani (kaiken uutiskauheuden keskellä) on ollut Heli Laaksosen
Luonnos. Vuohesta hän kertoo mm. näin:

Sen silmän mustuaiset ovat neliskanttiset kuin tiili, sillä ne eivät vääristä korkeuseroja niin kuin ympyriäiset. On vakaampi kirmata kivillä. 

Laaksosen kirja on sekoitus ällistyttäviä biologisia faktoja, hersyviä tarinoita ja jotenkin hellyttäviä kuvauksia eri eläin- ja kasvikunnan edustajista. Kuvitus on Helin itsensä ja ihme sinällään.

Ihmisestä hän sanoo:


Erikoistuntomerkkeinä voit tarkkailla

kauas erottuvia silmänvalkuaisia.

Niin paljonpuhuvasti eivät muut eläimet pyörittele silmiään.


Lopuksi: kaikkein ikävin pukki-muisto, jonka tiedän monen ikäiseni jakavan kanssani, oli voimistelunopettajan terhakka komento: Nyt haarahyppyä pukin yli! 

Auts. Vain masokistipukeille. 





tiistai 31. lokakuuta 2023

Onnellinen ei-halloween

 Uskolliset lukijani taitavat tietää, että en erityisemmin pidä irlantilaisten kansallispyhistä, varsinkaan Halloweenista. Liikaa made in china krääsää, kalliita naamiaispukuja, ikäviä verisiä ja sadistisia feikkiasuja lasten yllä, aseita ja pelottelua kuin sitä ei maailmassa juuri nyt olisi enemmän kuin tarpeeksi. Oikeastaan ainoa mainio asia Halloweenissa on barm brack, makeahko setsuurin (kuka vielä muistaa setsuurin?) tyyppinen pyöreä leipä, jossa on makeita rusinoita sekä piilotettuna paperiin kääritty sormus. Siveltynä keltaisella, maukkaalla irlantilaisella voilla tämä on unohtumaton elämys! Resepti tästä.



Nykyään olen vain iloinen, ettei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa siitä, ettei osaa nauttia Halloweenista. Tiedän, että monille lapsiperheille Irlannissa Halloween on odotettu juhla pimeyden keskellä eikä siinä mitään.

Suomessa vastaava juhla on tänä lauantaina 4.11. eli Pyhäinmiesten päivä, jota juhlitaan aivan päinvastaisin menoin: viemme esi-isien haudoille kynttilöitä ja lyhtyjä. Ei sen kummempaa, mutta hetki hiljentymistä satojen kynttilöiden loisteessa kolantaa sysimustaan suomalaissieluuni paremmin kuin muovikurpitsat ja noidanhatut. 

Sitäpaitsi siitähän koko All Hallows Eve eli kelttilaisten Samhain alunperin Irlannissa lähtikin: kunnioitettiin vainajien muistoa ja kaiverrettiin nauriista ja lantuista esi-isiä muistuttavia päitä. Lokakuun viimeisen päivän yönä esi-isien henget saattoivat leijailla vaarallisesti elävien keskuudessa, joten oli syytäkin olla varuillaan. Kurpitsoja ei Irlannissa silloin edes kasvatettu, ne tulivat myöhemmin Amerikasta. 

Pyhistä miehistä ja esi-isistä puheenollen: onnellinen lukija tapasi tänään erään lempikirjailijansa, joka esitelmöi Rottien pyhimys -kirjan pyhäinkuvista, joita näkee Hattulan kirkossa. Siellä varmaan minunkin esi-isäni ja -äitini ovat niitä ihmetelleet, sukuni tulee nimittäin Sääksmäeltä ja Pälkäneeltä. Oli hienoa nähdä pyhimysmaalaukset kunnolla kuvaruudulla, sillä niitä on vaikea hahmottaa niska kenossa paikan päällä kirkon holveissa. Anneli Kanto tiesi paljon mielenkiintoisia tarinoita maalausten yksityiskohdista. Osittain maalaukset ovat liikuttavia, kuten Jeesuksen ylösnousemus, jossa hänestä näkyy enää varpaat, kun hän katoaa kirkon kupoliin. Tai 'leijona' eli jalopeura, jollaista keskiaikaiset maalarit eivät tietenkään olleet koskaan nähneet eli se piti kuvitella. 

Sanasta kuvitella lähtee monia assosiaatioita: näinhän me olemme ammoisista ajoista kuvittaneet ajatuksiamme, muistojamme ja uskomuksiamme. Mielikuvituksen voimin. Mahtoi se olla tajuntaa räjäyttävä kokemus, kun rahvas ensi kerran pääsi astumaan kirkkoon ja näkemään näitä kuvituksia kristinuskon kertomuksista. Silloin ei ollut tätä kuvien tulvaa, joka pyyhkii aivojamme lähes koko ajan, avaamme minkä tahansa median. Hämäläisiä ei yhtään ihmetyttänyt, että Aatami ja Eeva paratiisista karkotettuina, syntiinlangenneina peittivät alastomuutensa saunavihdoilla. Kukaan ei viikunanlehtiä ollut nähnytkään, vihdan ymmärsivät kaikki. Nykyään sitä sanottaisiin lokalisaatioksi.

Jos joku sattumoisin ei vielä ole Rottien pyhimykseen (2021) tutustunut, se kannattaa lukea. Mainoita keskiaikaisia hahmoja ja juoni, joka pitää hyppysissään. Kuvataiteen harrastajana pidin myös tarkasta kuvauksesta maalareiden työnteosta ja seinämaalausten eri vaiheista. Kuten Anneli Kanto sanoi, nämä olivat ensimmäisiä maalauksia Suomessa sitten kalliomaalausten!

Anneli Kannon laajasta tuotannosta mainitsen vielä muut historialliset romaanit: Piru, kreivi, noita ja näyttelijä (2007), Pyöveli (2015), Lahtarit (2017), Veriruusut (2018) sekä uusin Punaorvot (2023). Tätä viimeisintä säilytän aikaa varten, jolloin voin uppoutua siihen rauhassa. Ankea aihe mutta tärkeä. 

Kummallinen paradoksi tämä, että en kestä katsoa tai lukea  väkivaltaviihdettä missään muodossa, mutta tosielämään perustuvia fiktiivisiä historiateoksia kyllä. Anneli Kanto on osannut kirjoittaa vaikeistakin aiheista inhimillisesti ja lämmöllä, tehden hahmoista uskottavia kaikessa säröisyydessään. Hänen murrekielensä dialogeissa on sykähdyttävän aitoa - kuulen hämäläiset sukulaiseni, vaikka päähenkilöt Veriruusuissa ovat Tampereelta.

Eräs tuttavani totesi, että hän koki samanlaisen kauhistuttavan valaistumisen lukiessaan Veriruusuja kuin aikoinaan löytäessään Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -teoksen kuvauksen sisällissodasta. Ei yhtään liian kaukaa haettu vertaus. Kanto kirjoittaa Suomen historian tabuja julki ja antaa vaiennetuille äänen. Se ei ole pieni uroteko kirjallisuuden kentällä.

Kulttuurikorppikotka on onnellinen saadessaan kokea jotain todellistä, tärkeää ja  omaa identiteettiä valaisevaa. Hyvää Halloweenia!




P.S. Seuraan lempikirjailijaani Facebookissa, mutta hänellä on myös blogi.



lauantai 30. syyskuuta 2023

Irlantia suomeksi

 Mitä suomalaiset ajattelevat Irlannista? Yleisin reaktio on, ooh, se on ihana, mystinen maa. Miten saatoit lähteä sieltä. Aika samanlaisia reaktioita kuin irlantilaisilta, kun kuulivat, mistä olen. Jos nyt jotain Suomesta edes tiesivätkään. On vaikeaa selittää suomalaisille, miten yhdentekevä ja tuntematon tämä meille niin tärkeä Suomi on ulkomailla. Huolimatta monista kampanjoista ja kauppakamarien yrityksistä, jos pysäytät kadulla normi-irkun ja kysyt, mitä hän tietää Suomesta, on tulos todennäköisesti hyvin vähän, jos mitään.

Suomalaiset sen sijaan tuntuvat ihailevan kaikkea, mikä on irlantilaista: musiikkia, tanssia, aksenttia, maisemia, kulttuuria. Suomessa on lukuisia irlantilaisen musiikin festareita täynnä niin suomalaisia kuin irlantilaisiakin musikantteja ja laulajia, ja irlantilaisen tanssin kursseihin törmää vähän väliä. Harvoin kuulee mitään negatiivista entisestä kotimaastani, paitsi joskus joku mainitsee IRA:n ja muinaiset levottomuudet.

Päätin tehdä pienen tutkimusretken suomalaisten kirjoittamaan kirjallisuuteen, sillä onhan Irlannissa asunut ja vieraillut tusinoittain kirjailijoita. Huomasin haukanneeni tarpeettoman ison palan, sillä aika ei millään riittänyt sen kummempaan kartoittamiseen, saati lukemiseen. 

Löysin viisi kirjaa, jotka jollain tavalla oli sijoitettu Irlantiin. Laitan loppuun linkkejä aikaisempiin blogeihini samasta aiheesta. 

Ensiksi ylläri, vanhin matkakirja. Varmaankin varastosta haettu Aale Tynnin Vieraana Vihreällä saarella (1954). Hän matkusti Dubliniin PEN-kongressiin Suomen edustajana ja jäi asumaan Irlantiin kesäksi. Aale Tynni on hämmästyttävän tarkkasilmäinen ja kirjoittaa kauniisti. Jotkut asiat Irlannissa eivät ole vähääkään muuttuneet liki seitsemänkymmenen vuoden aikana. Hän kirjoittaa maan ajankohtaisista ongelmista: suhde Englantiin, maastamuutto sekä iirinkielen kato.  Myös tämä kolahti: Totuus Irlannista ei suinkaan ole yksi ja jakamaton. Se vaihtaa väriä kuin Irlannin taivas, se vaihtelee kuin irlantilaisen mieliala. Jotkut asiat ovat sentään muuttuneet 50-luvulta, sillä harvalla perheellä on enää palvelijaa talossa, ja irkkukirjallisuus on yksi menestyneimpiä maailmassa - ehkä juuri siksi, että kansan kieli on nyt englanti. Iirin kielen tulevaisuudesta Aale sanoo viisaasti: vaikeaa ja raskasta on ihmisen muuttaa äidinkieltään. Ja sitähän englanti useimmille nykyään on, ei iirinkieli. Kirkonmiesten vaikutusvalta sen sijaan on menettänyt otteensa kansan psyykestä, ja maatalousvaltainen maa muuttunut moderniksi teknologian ja kaupan keskukseksi.



Aivan erilaisen runoilijan ajatuksia Dublinista on Pentti Saarikosken teos Kirje vaimolleni (1968). Sillä välin kun Aale koluaa Aran-saaria ja tutkii Yeatsin runoutta, Pentti harhailee pubista toiseen ja kirjoittaa vuorotellen nousu- ja laskuhumalasta ja krapulastaan, sekä ikävöi vaimoaan varsin fyyisesti. Tuli jotenkin Bukowski mieleen hänen naisseikkailuistaan, sillä naisista mainittiin ensimmäiseksi - ja usein ainoastaan - tiettyjen ruumiinosien koko ja näkö. Dublin oli vain vastentahtoinen näyttämö, jolla hän saattoi kaivella napaansa. Lukijan helpotukseksi hän lopuksi vihdoin selviää sen verran, että pääsee Dun Laoghairen satamasta lähtevään laivaan. Tai ainakin hän on juomassa giniä sataman baarissa. Loppu jäi runollisen auki. Totta puhuen en usko, että kukaan nykyään julkaisisi tällaista puuroa. Kappaleenjakoja ei ole, ja  ajatustenvirta on niin itsekeskeistä että mahdolliset kiinnostavat huomiot Dublinista hukkuvat itsesääliin. Nul points!



Seuraavaan kirjaan tartuin suurin odotuksin, mutta petyin. Olli Jalonen kirjoitti teoksen Ilo ja häpeä vuonna 1981. Ensimmäiset 55 sivua kertovat Indonesiasta ja päähenkilön toimesta jonkinlaisena lehdistösihteerinä lähetystön palveluksessa - Jalonen on kirjoittanut tästä (ilmeisesti omakohtaisesti koetusta) paljon tiiviimmän ja uhkaavamman teoksen hiljattain, nimittäin Stalkervuodet (2022). Kakkososassa lennetään Irlantiin, jossa päähenkilöllä on toinen tutkimustyö edessään, tällä kertaa Irlannista. Paavin vierailu Irlannissa ajoittaa tapahtumat 1979 vuoden tienoille, sillä muistan katsoneeni uutiskuvaa siitä ollessani käymässä Suomessa silloisen puolisoni kanssa. Isäni mumisi jotain antikristuksesta, kun kansanjoukot kumartelivat ja huusivat Popemobiilissa ajavaa Vatikaanin ruhtinasta. Irlannissa uskonto oli vielä siihen aikaan pop. Talous oli kuralla ja köyhyys suurta, muistan minäkin lapsikerjäläiset Dublinin silloilla. Väliin tulee kirjassa taas yhteydenottoja Indonesiasta ja kuvauksia kidutuksesta. Päähenkilö miettii itsekin, onko hän Jakartassa vai Dublinissa vai Helsingissä. Sitten hän ui Fortyfootissa (nudistiranta) ja toteaa hauskasti: Kokeilen jalkojen välistä, missä kaikki on pientä, niin kuin pienellä pojalla. Vähän aikaa kelasin, mutta sellaistahan se jääkylmä Irlannin meri voi tehdä. Hmm. 

Olisin niin mielelläni lukenut enemmänkin Jalosen huomioita Irlannista, mutta kirja oli sekava. Olli Jalonen on julkaissut myös matkakirjan Irlannista vaimonsa Riitan kanssa (1980), jota en ehtinyt tähän hätään saada käsiini. Riitta Jalonen on sijoittanut yhden romaaninsa Irlantiin: Todistaja Birgitin talossa (1998), jonka olen jo maininnutkin aiemmissa kirjablogeissani.

Hannu Kankaanpään runokokoelmassa Aika totta (1996) osa runoista sijoittuu Irlantiin. Kyllähän niistä väriä ja makua löytyy. Tässä yksi:

Kivistä ladottu kirjasto

jota lampaat ja lehmät lukevat

kivisen saaren niityllä

missä sana on mehevää

ja sade järjestelee

lokkien kiroitusvirheet

kun aikaa on kun aikaa on

tuuli hioo pölyksi

kallion lehdet



Sitten kirja, joka viivytti tämän blogin julkaisua niin, että on vilkuiltava kelloa, jotta ehdin saada tämän julki syyskuun puolella!

Hanna Tuuri on asunut Irlannissa vuosia, ollut liitossa irlantilaisen kanssa, työskennellyt ja päässyt sisään arkeen, vaikka nykyään kuulemma on taas palannut Suomeen. Irlannin-vuodet poikivat kuitenkin joukon kirjoja, jotka olen kaikki lukenut. Tämä Ranta (2015) on mielestäni paras. Suomen yhteydet ovat vähäisiä, ja kerronta keskittyy irlantilaisiin ja heidän elämäänsä, vaikka uudet maahanmuuttajat itä-Euroopasta seikkailevat kirjassa myös. Hämmästyttävintä minusta on Tuurin kerronta Irlannin kiertolaisista, travellers, aihe josta en usko monen irlantilaisenkaan näin perin pohjin uskaltavan kirjoittaa. Kulttuurinen omiminen ja niin edelleen. En tunne tuota kulttuuria kuin mitä olen lehdistä ja kirjoista lukenut ja televisiosta katsellut, joten olen jäävi arvostelemaan sen todenmukaisuutta. Kiinnostavaa se on, ja osat tapahtumista tiedän tosiksi, kuten poikien hevoskärrykisat keskellä moottoritietä, joille kukaan ei mahda mitään. Myös se, että heimoon kuuluvan kuollessa tämän asuntovaunu irtaimistoineen päivineen poltetaan. Kiertolaisilla on myös oma kielensä, jota en kuitenkaan ole nähnyt missään kirjoitettuna, enkä ole myöskään tiennyt heidän mytologisista uskomuksistaan, joita kirja on pullollaan. 

Kirjassa on niin paljon henkilöitä ja sekä aika että näkökulma vaihtuu niin tiuhaan että on vaikea joskus pysyä perässä. Vähempi aihe- ja henkiövalikoima olisi tiivistänyt hyvää juonta. Suomalaiselle tuttu lumi ja jää esittävät juuri sellaista osaa Irlannissa kuin sen muistankin: lumentulo on kaaos, katastrofi ja poikkeustila, josta korkeintaan lapset iloitsevat laskiessaan mäkeä tarjottimilla ja pahvilaatikoilla. Kesärenkailla vuorille jumiin jääminen on tietysti vakava paikka, samoin kylmät talot.


Jos jotain romaania voisi suositella Irlannin makuun pääsemiseksi, tämä voisi olla se. Hanna Tuurilla on myös muita romaaneja ja esseekokoelmia Irlannista.

Tiedän, että suomeksi lukeminen on monille ainoa tapa päästä kirjallisuuteen sisään, mutta alkukielellä lukemiselle ei ole vertoja. Tästä pääsemmekin siihen, että parhaat Irlannin tulkitsijat ovat tietenkin irkut itse. Sekä dialogi että kieli pääsee oikeuksiin vasta kun se on alkukielellä. Irlantilaiset ovat tehneet englannista oman kielensä, joka on monin paikoin aivan eri kuin vaikka brittien. Iirin kieli saattaa sittenkin kuultaa sanonnoista ja tavasta ajatella. 

Tämä on yksi syy siihen, että minun on kovin vaikea kirjoittaa fiktiota Irlannista. Miten voisin kääntää dialogeihin ne sutjaukset ja kielikuvat, ja englanniksi kirjoittaminen taas nostaa riman aivan liian korkealle. Pattitilanne, kun olen myös ollut poissa Suomesta 40 vuotta, enkä siis tiedä siitäkään mitään! 

Idea tähän blogiin syntyi lukupiiristä, jossa minulta kyseltiin irlantilaisista kirjailijoista. Se tulee olemaan vielä vaikeampi urakka, ehkä teen sen nyt lokakuussa. Niin paljon valinnanvaraa!

Joitakin kirjailijoita olen jo käsitellytkin aiemmissa blogeissa. Tässä muutamia:

Proosaa:

http://kulttuurikorppikotka.blogspot.com/2017/07/kirjoja-ja-kaaosta.html

Runoilija Seamus Heaneystä: 

http://kulttuurikorppikotka.blogspot.com/2013/11/kansallisrunoutta-naisasiaa-ja.html

Ja loppuun kuva lempikirjakaupastani Galwayssä, Charlie Byrne's. Siellä tulee ähky, sillä kokoelmissa on niin uudet kuin vanhat kirjat. Voisin hyvinkin muuttaa sinne joksikin aikaa, jos siellä olisi pehmeä sohva ja kahviautomaatti. Kuvassa vain yksi huone monista.





torstai 31. elokuuta 2023

Totuuden hetki

 Kuten viime blogissani mainitsin, kävin taas Irlannissa jälkikasvua katsomassa, mikä oli tietenkin ihanaa ja sydäntä riipaisevaa. On silti outoa, kun tuntee olevansa lähes turisti entisessä kotimaassaan, eikä oikein enää osaa kuvitella asuvansa siellä. Kaunista ja rehevää Irlannissa oli, eikä ihme, sillä kuten jokainen tapaamani valitti: heinäkuussa satoi joka päivä. Vehreydellä on hintansa.


Minulta kysyttiin useaan kertaan, miten lähiomaiseni on asettunut Suomeen. Ihan hyvin, vastaan aina, mutta tosiasiahan on, että en oikeastaan tiedä, kun en ole häneltä koskaan sitä kysynyt. Uskaltanut kysyä?

Nyt aiheeseen tulee tarkistus. Tenttasin miestä tekemilläni erittäin syväluotaavilla ja valaisevilla kysymyksillä, joiden kuvittelin avaavan hänen - muutenkin ylitsevuotavan - sanaisen arkkunsa. Joihinkin kysymyksiin sain vain kyllä/ei -vastauksia, joten rustasin niitä yhteen muiden kanssa. Vannon, että en ole sensuroinut niitä, ja kuten näette, sain vähän nieleskellä totuuden kanssa. Ei varmaan tekisi pahaa itse kunkin parisuhteessa tehdä tällainen kysely, kun tehdään elämään isompia muutoksia!

Tässä suomennettuna kysymyssarjani:

1.Miten päätös Suomeen muuttamisesta syntyi?

- Minut käskettiin. Seurasin vaimoani hänen kotimaahansa.

2. Mikä on ollut positiivista tai yllättävää muutossa?

- Se, että tulen toimeen englannilla, erityisesti nuorempien ihmisten kanssa (alle 40-vuotiaiden erityisesti). Hiljaisuus ulkona luonnossa. Se, että natiivi iirinkielen taitoni on palautunut muistiini.

3. Muuta positiivista Suomessa?

- Se, että tuntee olonsa turvalliseksi kaduilla kävellessään. Julkisen liikenteen laatu ja tiheys, pyöräilytiet. Ihmisten täsmällisyys. Kokoukset, ajanvaraukset ja tapahtumat alkavat aina ajallaan. Juomaveden hyvä laatu.

4. Mikä on ollut vaikeinta sopeutumisessa?

- Kieli. Myös se, että ihmiset eivät kommunikoi toistensa kanssa kuten Irlannissa. 

5. Miten se, että et puhu tai lue suomea on vaikuttanut sopeutumiseen?

- Kaupassa on vaikea tietää, mitä on ostamassa eli kylttien lukeminen. Olen kyllä kokeillut Google Lens-sovellusta viime aikoina. Netissä on joskus vaikeaa toimia virastojen/pankkien kanssa, koska englanninkieliset käännökset ovat niin huonoja. En esimerkiksi vieläkään tiedä, mitä 'jatka' sanan käännös 'Jack' tarkoittaa! Olen oppinut vain vähän suomea.

6. Mitä inhoat Suomessa?

- Talvea. Se on liian pitkä, liian kylmä ja liian pimeä. Se masentaa minua. Myös vierastan suomalaisten ylenpalttista nationalismia, mihin kuuluu se, että Suomi on aina paras kaikessa!

7. Mitä kaipaat Irlannista? 

Merta, luontoa, vuoria, pensasaitoja, vanhaa arkkitehtuuria, kaupunkien simppeliä ja kaaottista rakentamista. Kaipaan myös irlantilaista ruokaa. Liha ja meijerituotteet ovat maukkaampia ja kasvisten valikoima on parempi Irlannissa. Suomalainen ruoka on vähän mautonta. Ikävöin ihmisiä ja tapaa, jolla irlantilaiset avautuvat juttelussa ja kaipaan heidän ilkikurista huumorintajuaan.

8. Mitä neuvoja antaisit ulkomaalaisille, jotka harkitsevat muuttoa Suomeen asumaan?

- Suomi on vaikea maa asettua asumaan, erityisesti jos muutat yksin ja sinulla ei ole ketään läheistä suomalaista ystävää tai puolisoa. Suomen kieli on erittäin vaikea oppia eikä muistuta mitään muuta kieltä, jonka saatat tuntea! Pidä yhteyttä omiin juuriisi!

Siinäpä sitä totuutta. 

Lopuksi kuvia niille, jotka Irlantia rakastavat. Ei siellä (ihan) aina sada. Minulla oli monta ihanaa matkapäivää.




Kaalit olivat aivan häkellyttävän isoja.



Killruddery Gardens, County Wicklow.


Irkkujen kyläjuhlasuosikki: köydenveto. 


Kaikki kasvaa että kohisee.


Silta Galwayssä, vettä riitti.



Muraali Galwayssä.


Galwayn katujen tungosta.


Keskittymistä kaaoksen keskellä.



Lempikirjakauppani Galwayssä: Charlie Byrne's.

Tyypillinen turistituoteikkuna. Käsinkudottuja villapaitoja.


Eräs rakkaista laulajista, Sinead O'Connor menehtyi.26.7.23.




Dublin sateessa ei juuri innosta. 

Näkymä Dublinia reunustavilta vuorilta. Howthin niemi horisontissa.


Hiekkaranta Wicklowissa, Irlannin itärannikolla. Kun aurinko paistaa, on rynnättävä ulos.


Tyypillinen maalaismaisema: aitoja, nurmea, lehtipuita, rautaportti.


Killruddery Gardens, hieno kartanopuisto Wicklowissa. Seuraava kaatosade jo tulossa.


lauantai 29. heinäkuuta 2023

Galleriahuumaa

 Heinäkuu on kulunut muutamassa silmänräpäyksessä. Ensimmäistä kertaa olen sitoutunut omaan näyttelyyn peräti kuukauden ajan, vaikkakin vuoroviikoin. Jännittävää ja opettavaista, ja onneksi jakamassa on toinen taiteilija joka on monessa asiassa minua kokeneempi. Ja onneksi viereisessä tilassa on ihana kahvila, jonka kotileipomukset kutsuvat kävijöitä!

Emme ole vielä laskeneet kävijämäärää kokonaisuudessaan kuukaudelta - ainakin kolmasosa ehti luikahtaa pois kuittaamatta vieraskirjaa, mutta hyvin on uusi pop-up kylägalleriamme otettu vastaan ja niin tilaa, kahvilaa kuin töitä on ihasteltu. Kauppakin on käynyt.

Ahvenanmaalaista pannaria.












Gellipainanta-demo Kuvataiteen päivänä.
 Raxu Helmisen gellivedos.




Olen tavannut lähestulkoon kaikki ystäväni ja sisarukseni näyttelyssä, kiitos siitä, tiedätte keitä olette! Oli ihanaa myös löytää 'melkein' sukulaisia ja ihmisiä, jotka tuntevat sukuani - tätä ei osaa arvostaa kuin ulkosuomalainen, jota kukaan ei ulkomailla tunnista kenenkään tyttäreksi tai siskoksi. Rakastan juuriani! 




Olen aina sanonut, etten kestä esiintymistä, mutta tämänkaltaisen 'esillä olemisen' kanssa ei ole ollut paniikkia. Small talkia oli pakko harrastaa Irlannissa, halusi tai ei, joten se kyllä sujuu. Suomalaiset ovat tuntemattomien kanssa alkumetreillä paljon varautuneempia ja vaitonaisempia, mutta kun saa jutun päästä kiinni, sitä riittää! Tulee ihan tunne, että he tykkäävät rupattelusta. Joskus jää toiseksi, kun tulppa vihdoin aukeaa!



Huomenna on vihoviimeinen päivä, iltapäivällä aletaan purkaa näyttelyä. Sitten suuntaan rakkaaseen Irlantiin lomalle, joten seuraavassa blogissa kulttuurikorppis varmaan taas toipuu törmäyksestä, jonka entinen kotimaa ja sen muistot ja jälkikasvun tapaaminen saavat väistämättä aikaan. Ei tähän ikinä totu: juuret tukevasti täällä, mutta puoli sydäntä Irlannissa. Onneksi on lähiomainen, joka toimii siltana molempiin. 

Siinä muuten yksi syy, miksi perheenyhdistäminen toimii niin hyvänä kotouttajana ja juurruttajana maahanmuuttajilla yleensäkin: saa tuoda omaa kulttuuriaan, historiaansa ja tietysti kielensä mukanaan uuteen maahan, kun edes osa perhettä tulee mukana. Tätä ei ehkä ymmärrä ihminen, jolle nämä ovat itsestäänselvyyksiä. Mikään ei vedä vertoja sille, kun voi kertoa tarinoita entisestä elämästä tapaan: muistatko sitä, kun...! Tai päästää höyryjä jonkun maanmiehen kanssa kummeksuessaan uusia tapoja ja kulttuuria. Tämä toimii minusta niin ulkosuomalaisten kesken maailmalla kuin paluumuuttajillakin, saati sitten ummikkojen maahanmuuttajien elämässä. 

Se, että hyväksyisimme erilaisuuden, taitaa olla vaikeaa monelle suomalaiselle. En jaksa ruveta kirjoittamaan aiheesta, koska verenpaine. Ulkomailla pitkään asuneena ymmärrän, miltä tuntuu olla juureton uudessa, oudossa maassa. Minulla ei edes ollut kieli- ja kulttuurimuuria, kun muutin Euroopan laidalta toiselle. 

Usein kysytään, kun kerron paluumuutostani, miten puolisoni on sopeutunut. Sitä pitäisi varmaan kysyä häneltä itseltään. Ehkä se olisi hyvä aihe seuraavaan blogiin?


Taiteilija avajaisviikolla tohkeissaan. 
Huomenna 30.7.23  klo 15 galleria vihdoin sulkeutuu.



perjantai 30. kesäkuuta 2023

Eläkeläisintoa ja rokkaamista

 Eräänä päivänä tällä viikolla löytyi postilaatikosta kirje Kelalta. Se herätti muinoisia ahdistuksen tunteita, mutta onneksi minulla ei enää ole mitään tekemistä k.o. laitoksen kanssa. Kuoresta putkahti ilmoitus, että voin hakea vanhuuseläkettä! Siis suomalaista sellaista. Olen nyt virallisesti vanha. Vanhuus on jo ovella! 

Irlannissa saisin kansaneläkettä vasta ensi vuonna. Pitää tehdä valinta kahden maan välillä, mutta uskon, että se on helppo. Irlannissa menee nyt niin hyvin ja valtion budjetti on huikean ylijäämäinen, että eläkkeeni kannattaa hakea sieltä eikä leikkausten ja indeksijäädytysten Suomesta. Irlannissa harkittiin juuri kansaneläkkeen korotusta, kun inflaatio on syönyt rahan arvon. Niinhän se on tehnyt Suomessakin, mutta sekös ketään kiinnostaisi. Kun Irlannissa joskus ehdotettiin kansaneläkkeitten leikkausta ja etujen vähentämistä, harmaat pantterit ryntäsivät barrikadeille, ja nuoremmatkin tuohtuivat: ettekö osaa hävetä! Leikata nyt kaikkein vanhimmilta ja vaivaisimmilta! Eläkeläisten etuihin koskeminen Irlannissa olisi poliittinen itsemurha. Vanhusten etujärjestöt ovat myös kovin aktiivisia.

Etuja on paljon: vapaat matkat kaikilla julkisilla koko maassa (myös puolisolle tai saattajalle), ilmaiset lääkärikäynnit ja lääkkeet, avustusta lämmityskuluihin talvella, puhelinavustus, ilmainen tv-lupa... Linkki, jos ette usko. Sitä en tiedä, miten paljon inflaatio on jyrsinyt tuloja, kun energiakriisi ja korona ovat jyllänneet Irlannissakin.

Yksi Irlannin erikoisuus on kotiäitien iso, vanheneva armeija, joilla ei ole minkäänlaisia työeläkkeitä tai sosiaalimaksuja. Nyt asia on korjattu, mutta kotiäidin  'creditiä' saa vain vuodesta 1994. Onneksi ehdin hypätä työelämään heti kun nuorin meni kouluun ja sain kokoon jonkinlaisen työuran. Kun kunnallista päivähoitoa ei ole, ei työelämään pääsy ole helppoa! Siinä Suomessa ollaan huikeasti edellä.

Minä otin varaslähdön, jäin varhaiseläkkeelle, enkä ole katunut. Tulot puolittuivat, mutta vapaa-aika kaksinkertaistui! Rahalla ei tee mitään, jos ei ole aikaa ja energiaa käyttää sitä. Halusin myös jakaa elämäni lähiomaisen kanssa.

Olen jutellut muutaman tutun eläkeläisen kanssa, ja tunnumme jakavan samat fiilikset: emme tunne olevamme mitenkään erilaisia kuin nuorempana. Nyt meillä on vain vihdoinkin aikaa antautua taiteelle ja kulttuuririennoille, puutarhalle, matkoille, kaikelle sille mitä katsoi haikeana kun oli vielä lasten kanssa tai työelämässä kiinni. Olen sanonut usein, että tämä on minusta parasta aikaa elämässä: perhearki on ohi, työelämä on takana ja toivottavasti terveyttä vielä pitkään edessä päin. Mitään ei kannata ajatella sitku-periaatteella: sitku ei ehkä tulekaan, vaan on otettava nytku. Niinku, kaksin käsin, enkä pelkääkään tätä maailmaa... Käärijän sanoin, mutta ilman tuoppia. Alkoholia en enää tarvitse mihinkään, vaikken lasiin syljekään.

Sitä ihmettelen, että meikäläisille entisille nuorille ei näy olevan muuta kuin humppaa, kylpylämatkoja, seurakuntauutisia ja laivareissuja. Ihan kivaa ajanvietettä, ei siinä mitään, mutta en ole harrastanut mitään noista ennenkään, miksi siis nyt sen takia, että olen eläkeläinen. Monet tuntemani taiteilijat tekevät taidetta edelleen, kirjailijat kirjoittavat, tanssijat tanssivat, rätkätyypit ajavat, samoilijat samoavat. Jos jokin saisi minut tanssilattialle niin ehkä Hurriganes tai Santana, mutta ei niitä kuule missään. Tässä olisi niche eli markkinarako. 70-luvun diskoja ja ravintolamusiikkia! Eikä please mitään Abbaa, jota inhosin jo silloin.

Juhannuksen vietimme urbaanisti Turussa lähiomaisen toiveesta, asuimme nostalgisesti S/S Boren laivahostellissa ja istuimme iltaa Vaakahuoneen tanssisalissa joen varrella. Oli ihanaa vain katsella ihmisiä! Mutta tanssilattia täyttyi tiukasti paritanssia vetelevistä pareista, jotka valssasivat Blues Suede Shoesin tahtiinkin. Me vedimme muutaman kappaleen kylmiltään jonkinlaista joraamista, mutta sen verran ikä on muuttanut jotain, että montaa kappaletta emme jaksaneet. Puhumattakaan maitohappoisista jäsenistä seuraavana päivänä. Pitää varmaan harjoitella ahkerammin.

 

Kesän kiintopiste lähestyy: yhteisnäyttely heinäkuussa toisen yllytyshullun taiteilijan kanssa, Taidekuppilassa Iittalan Kylätalolla. Tervetuloa rupattelemaan, kahville tai mehulle, katsomaan ja hypistelemään. Jos ostohalu iskee, työt saa heti mukaan. Kahvilaan mahtuu isompikin porukka ja leivonnaiset ovat maistuvia.

Ohessa mainosjuliste sekä valikoima töitä, joita näyttelyyn tulee. Enimmäkseen kesäisiä maisemia Kalvolasta ja Hämeenlinnasta. Niitä pahuksen kortteja on edelleen tarjolla. Hyvää kesää lukijoilleni!