Vihreä saari

Vuotuinen Irlannin-matka takanapäin.  Vaikka asuin siellä 35 vuotta, nyt tuntuu kuin olisin turisti joka ihmettelee kaikkea. Paluumuutosta on kohta kymmenen vuotta ja näköjään olen jo integroitunut Suomeen. 

Irlanti kauhisti taas ihmisvilinällään, metelillä, kaiken nopealla tempolla - ja sitten hämmästytti, kun kaikki kuitenkin toimii ja leppoisuudella pärjätään. Kukaan ei nillitä vapaana omistajansa kanssa kuljeskelevia koiria, sumeilematta punaisia valoja päin kulkevia jalankulkijoita ja pyöräilijöitä, parkkipaikkojen ahtautta tai roskia kaduilla. Vitsailulla, hymyllä ja kohteliaisuudella mennään. Hoksasin joskus, miksi irkut viljelevät niin paljon huumoria kanssakäymisessään: se on sosiaalista konerasvaa, jolla helpotetaan hankauskohtia. Sen nyansseja oppii vasta vuosikymmenien kuluessa, jos koskaan. 

Mutta parasta, ihan parasta reissulla oli tavata perhettä: lapsia, lapsenlapsia ja muita sukulaisia. Eräs sukulainen sanoi, että on vihdoin vanhetessaan oppinut pysähtymään välillä, hengähtämään ja kiittämään siitä, että kaikki on hyvin. Niin minäkin tein.

En tiedä, miten paljon suomalaisuutta lapsissani enää on, mutta ihania ihmisiä heistä on tullut. Pitävät yhteyttä keskenään, auttavat kysymättä, tukevat - ja pitävät hauskaa. Jotain olen näköjään tehnyt oikein, kun heistä on tullut sellaisia. Minua kuljetettiin kuin kuningatarta paikasta toiseen, hoidettiin lippuja, aterioita ja piknikkejä. 

Minulta kysyttiin, mitä haluaisin tehdä. Olen kaivannut merta, joten halusin rannalle. Brittas Bayssä oli tyypillinen irlantilainen kesäpäivä, ukkosta ja rankkasadetta, joka poistui onneksi ulapalle ja tilalle tuli aurinkoa ja tuulta. Uimisesta ei juuri tule meressä mitään aallokon takia. Rannalla aika häviää ja alkaa keskittyä kiviin ja simpukankuoriin, haahuiluun hiekassa, horisontin tuijotteluun.

Toisekseen halusin vuorille, ja vuokrasimme pariksi päiväksi Air B&B-majoituksen Dublinin vuorilta. Ajomatka oli hirveä, yksikaistainen, jyrkkä, mutkitteleva tie joka kyllä päätyi vanhaan viehättävään mökkiin. Maasto oli niin jyrkkää, etten oikein voinut tehdä kävelylenkkejä. Yksi kiipeäminen kanervaniityille riitti, olin kuolla rasitukseen! Lapsukaiset taas lähtivät juoksulenkeille montakin kertaa. 

Yhdessä asuminen lomalla aikuisten lasten kanssa on aika jännää: en enää ole heistä huolehtiva äiti, vaan jotenkin tasavertainen muumimamma, joka sekin asetelma näkyy kallistuvan minusta huolehtimisen suuntaan. Kun valitsin olohuoneen sohvan nukkumapaikakseni, minulle tuotiin useita ylimääräisiä villahuopia, etten jäätyisi. Irlannissa voi olla kesälläkin kylmä sisätiloissa! Ruuanlaitto oli helppoa ja hauskaa, kukin teki mitä osasi. 

Eniten nautin ihan vain oleilusta, rentoutumisesta, herjanheitosta, muistelemisesta, perheen sisäpiirin legendoista, hervottomasta nauramisesta. 

Hiljaisuus, jota ei koeta kiusalliseksi, näyttää olevan se suomalaisin piirre osassa jälkikasvustani. Irlantilaisille tauot keskustelussa ovat piinallisia, ne pitää heti täyttää jollakin, ja päälle puhuminen on normi, ei poikkeus. Se alkoi loppuaikoina todella väsyttää, kun asuin Irlannissa. 

Lastenlasten kanssa parasta oli mennä kävelyreissuille luontoon, katsella kasveja ja hyönteisiä ja vastailla ainaisiin kysymyksiin, onko Suomessa oikeasti karhuja, susia ja ilveksiä. Isoäiti pisti parastaan. 

Ilmastonmuutos näkyi myös ennätyskuivuudessa, joka on koetellut ennen niin vetistä Irlantia. Sadetta ei ole saatu kahteen kuukauteen ja vesivarannot olivat kuivuneet kymmenien metrien syvyydeltä. Dublinin vedensaantia varten padotusta Bohernabreenan vuoristojärvestä oli jäljellä vain kuivunut muta-aavikko kuin Afrikassa. Surullisen näköiset kaksi joutsenta ja harmaahaikara tuijottivat apaattisena jäljelle jäänyttä lammikkoa.

Kävimme myös Glendaloughin vuoristolaaksossa, jossa on jääkauden muovaamia syviä järviä, ja minä ja poikani jopa pulahdimme uimaan, muiden turistien pällistellessä rannalla. Kylmäähän se oli, muttei tuskallisen jäätävää, ja oli ihanaa kellua maisemia katsellen. 

Irlanti on satujen saari, uskomattoman kaunis, aina yllättävä ja haastava. Sinne on ihana palata, mutta en tiedä jaksaisinko enää asua siellä. Toinen jalkani on kuitenkin aina vihreällä saarella, ja sydämeni halkeaa kahtia lähtiessä. 

Nyt olen jo saanut kiinni elämästäni Suomessa: kirjoittajaryhmäni alkaa kokoontua, samoin taideryhmät ja lukupiirit, olen tehnyt omenahilloa ja kerännyt sieniä. Näyttely kirjastossa on otettu alas ja odotan uusia kursseja malttamattomana. Mitään näistä en olisi voinut harrastaa Irlannissa, en omalla kielelläni, en tässä mittakaavassa. 

Elämäni on nyt täällä.

Kuvia tuli otettua sadoittain, tässä lisää. Blogger ei näköjään halua asetella kuvia siihen järjestykseen kuin haluan, joten riittäköön nämä. 

Suuren nälän muistomerkki ajalta, kun kansa vaelsi maalta Dublinin satamaan, pelastuakseen nälänhädältä. Kanaalinvarsi oli oikopolku.

Lough Tay on hienoimpia näköaloja Wicklowin vuorilta.

Howthin niemi, viimeinen pilkahdus Irlantia kotimatkalla. 

Tippalukko

 Tippalukko oli minulle jännä uusiosana, kun asuin ulkomailla. Irlannissa ei suodatinkahvia saanut joskus 80-luvulla kun saavuin Irlantiin, koska kansallisjuoma oli maitotee. Sitä juotiin aina ja joka paikassa, aina maidon kanssa. Kahvi tarkoitti pikakahvia joka sekoitettiin kuumaan veteen mukissa ja sitä ei juotu kovin paljon. Anoppini teki minulle kammottavaa kahvinkorviketta nimeltä Irel, jotain mustaa siirappia, kun valitin kahvinnälkääni. Sitten tuli matkailu, euro ja eurooppalainen meininki Irlantiin. Kahvilat alkoivat myydä espressoa, cappucinoa, mokkaa, ties mitä. Ihmiset ostivat mukaan pahvikahvia ja alkoivat haluta suodatinkahvia myös kotioloissa. 

Instant-kahvi yritti pitkään kilpailla suodatinkahvin kanssa markkinoista. Muistan ikuisesti mainoksen, jossa nuorimies on saanut haaviinsa nuoren neidon, laittanut hienon illallisen ja menee keittiöön tekemään jälkkärikahvia. Neito huikkaa perään, että toivottavasti sulholla on kunnon kahvia eikä mitään instantlitkua. Sulho kauhistuu, punnitsee pikakahvitölkkiä kädessään ja päättää fuskata: hän alkaa pulista ja pulputtaa uskottavasti kuin kahvinkeitin. Neito kuuntelee tyytyväisenä. Mies tarjoilee deittineidolle kahvit olohuoneen sohvapöydälle toiveikkain elkein. Neito siemaisee, huoahtaa, katsoo syvälle silmiin ja toteaa: Kunnon suodatinkahvin kyllä aina tunnistaa! 

Mainos jäi mieleen, se oli kuin pienoisnovelli. 

En muista, milloin tippalukot tulivat kahvikeittimiin, mutta sana oli minulle aivan uusi ja löytyi Suomessa käydessäni. Sen funktion tarpeellisuuden huomaa vasta kun se on rikki!

Pitkä alustus aasinsiltaan, jolla haluaisin kuvata oloani tällä hetkellä. Juuri nyt kaipaan kovasti tippalukkoa, jolla nuhaflunssan voisi katkaista, mutta sellaisen tuo vain aika. Emme ole olleet sairaita pitkään aikaan, joten ei pitäisi purnata, mutta tämäkin tuntuu ajanhaaskaukselta, kun ei oikein jaksa mitään kaikelta tältä valumiselta. 

Tänä aamuna, juotuamme tavalliseen tapaan pikakahvia sängyssä aamupuuron jälkeen, tiedot Lähi-idästä kauhistivat uutisvirrasta. Ei tämä maailma rauhoitu. Vanhat miehet mittelevät valtaa ja surmauttavat ihmisiä napin painalluksilla. Heidän perspektiivinsä on lyhyt, elämä loppusuoralla. Nuoret haluaisivat vain elää ja jonkinlaisen tulevaisuuden.

Aika näyttää, minkä alku tämäkin päivä oli. 

Sitten: jokin on alkanut muuttua taiteen tekemisessäni. Osaksi vaihtelunhalu, osaksi syventymiseni uuteen tekniikkaan: pastellipigmentti murusina märälle akvarellipaperille. Aihe tulee jostain alitajunnasta, värien ja muotojen mukana. Tätä en ole koskaan ennen tehnyt. Aikamoisen nautittavaa ja leikkimielistä.

Alla otoksia parhaimmista kokeiluista, lisäksi aivan upean Hämeen Taidearttelin kollaasipajan tuotoksia. Älkää kysykö mistä ja miksi, ne vain syntyivät. Kaikenlaista tulee mieleen kun saa kasan papereita, lehtiä ja sakset. Muitten töitä katsellessa hämmästyin, mitä kaikkea mielikuvitus teettää. Ihan päältä päin tavallisen oloisilla ihmisillä. Minulle tuli kollaaseista olo kuin olisin kuvittanut omia uniani. Niistä voisi kirjoittaa toisen blogin, mutta sitä ei kukaan jaksaisi lukea. 

Viime yönä pakenin suurperhettäni ja pieniä lapsiani nuoruuteen jonkun kanssa, mutta mies oli viemässä minua Jugoslaviaan. Unessa älysin tivata, että eihän  Jugoslaviaa ole enää olemassakaan. Pahuksen järki, aina pilaa hyvät orgiat!

Kollaaseja.

Madonna. Pastelli.

Suomi on eri maata

Paluumuuttajalle on viimeistään tässä kuussa valjennut, että Suomi ON erilainen. En ole eläessäni ollut näin pitkään näin kylmissäni. Kenties satunnaisia kevätöitä kaverin mökillä nuoruudessa, tai viikonloppuretkellä jonkun asuntovaunussa, jossa ei ollut lämmitystä. 

Pitkään jatkuvalla kylmyydellä on jähmettävä vaikutus, niin henkisesti kuin fyysisesti. Tammikuun tulipalopakkaset veivät selkävoiton talon lämmityksestä ja piti miettiä, millä selvitään. Suljin haikeana työhuoneen oven ja pelastin maalit ja liimat ja läppärin. Työhuoneen lämpötila laski lopulta +8C asteeseen. Muu huonetila pysyi 18C asteessa lisälämmittimin ja vasta viikon lopussa älysin, että puusaunaa lämmittämällä sekin osa talosta olisi pysynyt lämpimänä. Ymmärrän, miksi juuri suomalaiset keksivät saunan.

Onneksi olemme karaistuneet Irlannin kosteissa, nihkeissä talvissa, sillä 24/7 lämmitys on siellä harvinaista. Luulisi, että lähiomainenkin porskuttaisi tottuneena kerrospukeutumiseen, mutta hänelle olikin vaikeinta uskoa, miten paljon pitää miettiä kerroksia ulos mentäessä. Ulkona oli nimittäin mitä kaunein, aurinkoisin, kuulas pakkassää, ihanteellinen valokuvaukseen.

Kuuman veden heitto ilmaan pakkasella.

Yritin opettaa häntä pitkien kalsareiden ei-sukupuoliseen näppäryyteen, villasukkien autuuteen, toppahousuihin, kaulahuivin kiertämiseen kasvoille. Hansikkaat ja pipon hän jo ymmärtää pukea ennen uloslähtöä. Irlannissa ponkaistaan ulos takki auki, kaulahuivi liehuen, hanskat taskussa. Suomessa tuohon tyyliin menettäisi äärimmäisiä ruumiinjäseniään. En varmaan parantanut tilannetta kertoessani, miten kävi Suomen hiihtojoukkueen miehille kovalla pakkasella. Äärimmäisosien sulattelu se kuulemma vasta tuskallista onkin. 

Valokuvaaminen osoittautui hankalaksi, kun paljaat sormet eivät enää totelleet  eikä hän saanut kameran laukaisijaa alas. Jossain vaiheessa, olisiko ollut -20C asteen pakkasella jopa hengittäminen alkoi tuntua vaikealta, kuivuus yskitti. 

Onneksi sentään lunta ei tullut, sillä kolaaminen  eli kola-ing on lähiomaisen inhokki. Hänelle myös värien ja valon katoaminen kuukausiksi Suomen talven aikana on raskasta. Irlannissa nimittäin on vihreää läpi vuoden, narsissit ja lumikellot alkavat jo kukkia tähän aikaan, valoa on enemmän. Ikivihreät muratit ja pensaat ja vuorilla kukkivat kanervat tuovat väriä. Keväämmällä keltaisena leimuavat piikkihernepusikot (europeus ulex) läikittävät vehreitä rinteitä. Monet kukat, vaikkapa lähiomaisen edesmenneen äidin ruusut kuulemma kukkivat läpi talven. 

Kevättä Irlannissa.

Glendalough, Wicklow tähän aikaan vuodesta.

Tiedän, että maalis-huhtikuun tienoilla minäkin alan ehkä olla kyllästynyt lumeen ja jäähän. En vielä. 

Minä nimittäin rakastan lunta, se muistuttaa lapsuudesta ja nuoruudesta. Rakastan lunta sen kaikissa muodoissa: höyhenenkuivasta pakkaslumesta nuoskan narskuntaan jalan alla, pumpulipalloista, jotka tömpsähtelevät männyn oksilta, taivaan pimentävistä hiutaleparvista, mannerlaatoista jotka liukuvat jyristen katolta niin että lasit kilisevät hyllyllä, upottavasta nietoslumesta pakkasen sirottamaan tomusokeriin, joka tekee koivuista valkoisen pitsisiä kuin negatiivissa.  

Suomen talvi pakottaa ihmiset sisälle, ja sen takia kulttuuri kukoistaa talvella. Taidenäyttelyt, teatteri, taideharrastukset ja elokuvat kiehtovat juuri nyt. Tekee mieli tavata ihmisiä kupposen äärellä. Hyvään kirjaan uppoaa ihan eri tavalla kuin kesän hälinässä. 

Naivistien talvinäyttely Iittalassa.

Eikä meiltä huumori lopu. Huumoria pitäisi jakaa ihmisille reseptivapaasti tai tiskin alta ja muistuttaa naurun tärkeydestä, paljon useammin kuin kolesterolia alentavasta margariinista tai kolmesta niksistä jolla vähentää ylipainoa - mehän sitäpaitsi  tarvitsemme rasvakerroksia kylmällä säällä! 

Suomessa on myös yksi ase kuivuuteen, joka vaivaa pakkasella. Se on rasva, jota kannattaa levittää huulille ennen pakkaseen menoa, etteivät nämä herkät ruumiinosat rohdu ja halkeile. Lähiomainen ei millään usko, että tämä toimii miehillekin. Viimeksi pysäytin hänet eteisessä, otin esiin salaisen aseeni ja komensin: Lipstick! Pout! Miesparka suipisti suutaan kuuliaisesti mutta sitten molemmat aloimme hihittää niin, ettei koko toimituksesta tullut mitään.

Kyllä Suomi on eri maata.

Onnellinen ei-halloween

 Uskolliset lukijani taitavat tietää, että en erityisemmin pidä irlantilaisten kansallispyhistä, varsinkaan Halloweenista. Liikaa made in china krääsää, kalliita naamiaispukuja, ikäviä verisiä ja sadistisia feikkiasuja lasten yllä, aseita ja pelottelua kuin sitä ei maailmassa juuri nyt olisi enemmän kuin tarpeeksi. Oikeastaan ainoa mainio asia Halloweenissa on barm brack, makeahko setsuurin (kuka vielä muistaa setsuurin?) tyyppinen pyöreä leipä, jossa on makeita rusinoita sekä piilotettuna paperiin kääritty sormus. Siveltynä keltaisella, maukkaalla irlantilaisella voilla tämä on unohtumaton elämys! Resepti tästä.

Nykyään olen vain iloinen, ettei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa siitä, ettei osaa nauttia Halloweenista. Tiedän, että monille lapsiperheille Irlannissa Halloween on odotettu juhla pimeyden keskellä eikä siinä mitään.

Suomessa vastaava juhla on tänä lauantaina 4.11. eli Pyhäinmiesten päivä, jota juhlitaan aivan päinvastaisin menoin: viemme esi-isien haudoille kynttilöitä ja lyhtyjä. Ei sen kummempaa, mutta hetki hiljentymistä satojen kynttilöiden loisteessa kolantaa sysimustaan suomalaissieluuni paremmin kuin muovikurpitsat ja noidanhatut. 

Sitäpaitsi siitähän koko All Hallows Eve eli kelttilaisten Samhain alunperin Irlannissa lähtikin: kunnioitettiin vainajien muistoa ja kaiverrettiin nauriista ja lantuista esi-isiä muistuttavia päitä. Lokakuun viimeisen päivän yönä esi-isien henget saattoivat leijailla vaarallisesti elävien keskuudessa, joten oli syytäkin olla varuillaan. Kurpitsoja ei Irlannissa silloin edes kasvatettu, ne tulivat myöhemmin Amerikasta. 

Pyhistä miehistä ja esi-isistä puheenollen: onnellinen lukija tapasi tänään erään lempikirjailijansa, joka esitelmöi Rottien pyhimys -kirjan pyhäinkuvista, joita näkee Hattulan kirkossa. Siellä varmaan minunkin esi-isäni ja -äitini ovat niitä ihmetelleet, sukuni tulee nimittäin Sääksmäeltä ja Pälkäneeltä. Oli hienoa nähdä pyhimysmaalaukset kunnolla kuvaruudulla, sillä niitä on vaikea hahmottaa niska kenossa paikan päällä kirkon holveissa. Anneli Kanto tiesi paljon mielenkiintoisia tarinoita maalausten yksityiskohdista. Osittain maalaukset ovat liikuttavia, kuten Jeesuksen ylösnousemus, jossa hänestä näkyy enää varpaat, kun hän katoaa kirkon kupoliin. Tai 'leijona' eli jalopeura, jollaista keskiaikaiset maalarit eivät tietenkään olleet koskaan nähneet eli se piti kuvitella. 

Sanasta kuvitella lähtee monia assosiaatioita: näinhän me olemme ammoisista ajoista kuvittaneet ajatuksiamme, muistojamme ja uskomuksiamme. Mielikuvituksen voimin. Mahtoi se olla tajuntaa räjäyttävä kokemus, kun rahvas ensi kerran pääsi astumaan kirkkoon ja näkemään näitä kuvituksia kristinuskon kertomuksista. Silloin ei ollut tätä kuvien tulvaa, joka pyyhkii aivojamme lähes koko ajan, avaamme minkä tahansa median. Hämäläisiä ei yhtään ihmetyttänyt, että Aatami ja Eeva paratiisista karkotettuina, syntiinlangenneina peittivät alastomuutensa saunavihdoilla. Kukaan ei viikunanlehtiä ollut nähnytkään, vihdan ymmärsivät kaikki. Nykyään sitä sanottaisiin lokalisaatioksi.

Jos joku sattumoisin ei vielä ole Rottien pyhimykseen (2021) tutustunut, se kannattaa lukea. Mainoita keskiaikaisia hahmoja ja juoni, joka pitää hyppysissään. Kuvataiteen harrastajana pidin myös tarkasta kuvauksesta maalareiden työnteosta ja seinämaalausten eri vaiheista. Kuten Anneli Kanto sanoi, nämä olivat ensimmäisiä maalauksia Suomessa sitten kalliomaalausten!

Anneli Kannon laajasta tuotannosta mainitsen vielä muut historialliset romaanit: Piru, kreivi, noita ja näyttelijä (2007), Pyöveli (2015), Lahtarit (2017), Veriruusut (2018) sekä uusin Punaorvot (2023). Tätä viimeisintä säilytän aikaa varten, jolloin voin uppoutua siihen rauhassa. Ankea aihe mutta tärkeä. 

Kummallinen paradoksi tämä, että en kestä katsoa tai lukea  väkivaltaviihdettä missään muodossa, mutta tosielämään perustuvia fiktiivisiä historiateoksia kyllä. Anneli Kanto on osannut kirjoittaa vaikeistakin aiheista inhimillisesti ja lämmöllä, tehden hahmoista uskottavia kaikessa säröisyydessään. Hänen murrekielensä dialogeissa on sykähdyttävän aitoa - kuulen hämäläiset sukulaiseni, vaikka päähenkilöt Veriruusuissa ovat Tampereelta.

Eräs tuttavani totesi, että hän koki samanlaisen kauhistuttavan valaistumisen lukiessaan Veriruusuja kuin aikoinaan löytäessään Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -teoksen kuvauksen sisällissodasta. Ei yhtään liian kaukaa haettu vertaus. Kanto kirjoittaa Suomen historian tabuja julki ja antaa vaiennetuille äänen. Se ei ole pieni uroteko kirjallisuuden kentällä.

Kulttuurikorppikotka on onnellinen saadessaan kokea jotain todellistä, tärkeää ja  omaa identiteettiä valaisevaa. Hyvää Halloweenia!

P.S. Seuraan lempikirjailijaani Facebookissa, mutta hänellä on myös blogi.

Irlantia suomeksi

 Mitä suomalaiset ajattelevat Irlannista? Yleisin reaktio on, ooh, se on ihana, mystinen maa. Miten saatoit lähteä sieltä. Aika samanlaisia reaktioita kuin irlantilaisilta, kun kuulivat, mistä olen. Jos nyt jotain Suomesta edes tiesivätkään. On vaikeaa selittää suomalaisille, miten yhdentekevä ja tuntematon tämä meille niin tärkeä Suomi on ulkomailla. Huolimatta monista kampanjoista ja kauppakamarien yrityksistä, jos pysäytät kadulla normi-irkun ja kysyt, mitä hän tietää Suomesta, on tulos todennäköisesti hyvin vähän, jos mitään.

Suomalaiset sen sijaan tuntuvat ihailevan kaikkea, mikä on irlantilaista: musiikkia, tanssia, aksenttia, maisemia, kulttuuria. Suomessa on lukuisia irlantilaisen musiikin festareita täynnä niin suomalaisia kuin irlantilaisiakin musikantteja ja laulajia, ja irlantilaisen tanssin kursseihin törmää vähän väliä. Harvoin kuulee mitään negatiivista entisestä kotimaastani, paitsi joskus joku mainitsee IRA:n ja muinaiset levottomuudet.

Päätin tehdä pienen tutkimusretken suomalaisten kirjoittamaan kirjallisuuteen, sillä onhan Irlannissa asunut ja vieraillut tusinoittain kirjailijoita. Huomasin haukanneeni tarpeettoman ison palan, sillä aika ei millään riittänyt sen kummempaan kartoittamiseen, saati lukemiseen. 

Löysin viisi kirjaa, jotka jollain tavalla oli sijoitettu Irlantiin. Laitan loppuun linkkejä aikaisempiin blogeihini samasta aiheesta. 

Ensiksi ylläri, vanhin matkakirja. Varmaankin varastosta haettu Aale Tynnin Vieraana Vihreällä saarella (1954). Hän matkusti Dubliniin PEN-kongressiin Suomen edustajana ja jäi asumaan Irlantiin kesäksi. Aale Tynni on hämmästyttävän tarkkasilmäinen ja kirjoittaa kauniisti. Jotkut asiat Irlannissa eivät ole vähääkään muuttuneet liki seitsemänkymmenen vuoden aikana. Hän kirjoittaa maan ajankohtaisista ongelmista: suhde Englantiin, maastamuutto sekä iirinkielen kato.  Myös tämä kolahti: Totuus Irlannista ei suinkaan ole yksi ja jakamaton. Se vaihtaa väriä kuin Irlannin taivas, se vaihtelee kuin irlantilaisen mieliala. Jotkut asiat ovat sentään muuttuneet 50-luvulta, sillä harvalla perheellä on enää palvelijaa talossa, ja irkkukirjallisuus on yksi menestyneimpiä maailmassa - ehkä juuri siksi, että kansan kieli on nyt englanti. Iirin kielen tulevaisuudesta Aale sanoo viisaasti: vaikeaa ja raskasta on ihmisen muuttaa äidinkieltään. Ja sitähän englanti useimmille nykyään on, ei iirinkieli. Kirkonmiesten vaikutusvalta sen sijaan on menettänyt otteensa kansan psyykestä, ja maatalousvaltainen maa muuttunut moderniksi teknologian ja kaupan keskukseksi.

Aivan erilaisen runoilijan ajatuksia Dublinista on Pentti Saarikosken teos Kirje vaimolleni (1968). Sillä välin kun Aale koluaa Aran-saaria ja tutkii Yeatsin runoutta, Pentti harhailee pubista toiseen ja kirjoittaa vuorotellen nousu- ja laskuhumalasta ja krapulastaan, sekä ikävöi vaimoaan varsin fyyisesti. Tuli jotenkin Bukowski mieleen hänen naisseikkailuistaan, sillä naisista mainittiin ensimmäiseksi - ja usein ainoastaan - tiettyjen ruumiinosien koko ja näkö. Dublin oli vain vastentahtoinen näyttämö, jolla hän saattoi kaivella napaansa. Lukijan helpotukseksi hän lopuksi vihdoin selviää sen verran, että pääsee Dun Laoghairen satamasta lähtevään laivaan. Tai ainakin hän on juomassa giniä sataman baarissa. Loppu jäi runollisen auki. Totta puhuen en usko, että kukaan nykyään julkaisisi tällaista puuroa. Kappaleenjakoja ei ole, ja  ajatustenvirta on niin itsekeskeistä että mahdolliset kiinnostavat huomiot Dublinista hukkuvat itsesääliin. Nul points!

Seuraavaan kirjaan tartuin suurin odotuksin, mutta petyin. Olli Jalonen kirjoitti teoksen Ilo ja häpeä vuonna 1981. Ensimmäiset 55 sivua kertovat Indonesiasta ja päähenkilön toimesta jonkinlaisena lehdistösihteerinä lähetystön palveluksessa - Jalonen on kirjoittanut tästä (ilmeisesti omakohtaisesti koetusta) paljon tiiviimmän ja uhkaavamman teoksen hiljattain, nimittäin Stalkervuodet (2022). Kakkososassa lennetään Irlantiin, jossa päähenkilöllä on toinen tutkimustyö edessään, tällä kertaa Irlannista. Paavin vierailu Irlannissa ajoittaa tapahtumat 1979 vuoden tienoille, sillä muistan katsoneeni uutiskuvaa siitä ollessani käymässä Suomessa silloisen puolisoni kanssa. Isäni mumisi jotain antikristuksesta, kun kansanjoukot kumartelivat ja huusivat Popemobiilissa ajavaa Vatikaanin ruhtinasta. Irlannissa uskonto oli vielä siihen aikaan pop. Talous oli kuralla ja köyhyys suurta, muistan minäkin lapsikerjäläiset Dublinin silloilla. Väliin tulee kirjassa taas yhteydenottoja Indonesiasta ja kuvauksia kidutuksesta. Päähenkilö miettii itsekin, onko hän Jakartassa vai Dublinissa vai Helsingissä. Sitten hän ui Fortyfootissa (nudistiranta) ja toteaa hauskasti: Kokeilen jalkojen välistä, missä kaikki on pientä, niin kuin pienellä pojalla. Vähän aikaa kelasin, mutta sellaistahan se jääkylmä Irlannin meri voi tehdä. Hmm. 

Olisin niin mielelläni lukenut enemmänkin Jalosen huomioita Irlannista, mutta kirja oli sekava. Olli Jalonen on julkaissut myös matkakirjan Irlannista vaimonsa Riitan kanssa (1980), jota en ehtinyt tähän hätään saada käsiini. Riitta Jalonen on sijoittanut yhden romaaninsa Irlantiin: Todistaja Birgitin talossa (1998), jonka olen jo maininnutkin aiemmissa kirjablogeissani.

Hannu Kankaanpään runokokoelmassa Aika totta (1996) osa runoista sijoittuu Irlantiin. Kyllähän niistä väriä ja makua löytyy. Tässä yksi:

Kivistä ladottu kirjasto

jota lampaat ja lehmät lukevat

kivisen saaren niityllä

missä sana on mehevää

ja sade järjestelee

lokkien kiroitusvirheet

kun aikaa on kun aikaa on

tuuli hioo pölyksi

kallion lehdet

Sitten kirja, joka viivytti tämän blogin julkaisua niin, että on vilkuiltava kelloa, jotta ehdin saada tämän julki syyskuun puolella!

Hanna Tuuri on asunut Irlannissa vuosia, ollut liitossa irlantilaisen kanssa, työskennellyt ja päässyt sisään arkeen, vaikka nykyään kuulemma on taas palannut Suomeen. Irlannin-vuodet poikivat kuitenkin joukon kirjoja, jotka olen kaikki lukenut. Tämä Ranta (2015) on mielestäni paras. Suomen yhteydet ovat vähäisiä, ja kerronta keskittyy irlantilaisiin ja heidän elämäänsä, vaikka uudet maahanmuuttajat itä-Euroopasta seikkailevat kirjassa myös. Hämmästyttävintä minusta on Tuurin kerronta Irlannin kiertolaisista, travellers, aihe josta en usko monen irlantilaisenkaan näin perin pohjin uskaltavan kirjoittaa. Kulttuurinen omiminen ja niin edelleen. En tunne tuota kulttuuria kuin mitä olen lehdistä ja kirjoista lukenut ja televisiosta katsellut, joten olen jäävi arvostelemaan sen todenmukaisuutta. Kiinnostavaa se on, ja osat tapahtumista tiedän tosiksi, kuten poikien hevoskärrykisat keskellä moottoritietä, joille kukaan ei mahda mitään. Myös se, että heimoon kuuluvan kuollessa tämän asuntovaunu irtaimistoineen päivineen poltetaan. Kiertolaisilla on myös oma kielensä, jota en kuitenkaan ole nähnyt missään kirjoitettuna, enkä ole myöskään tiennyt heidän mytologisista uskomuksistaan, joita kirja on pullollaan. 

Kirjassa on niin paljon henkilöitä ja sekä aika että näkökulma vaihtuu niin tiuhaan että on vaikea joskus pysyä perässä. Vähempi aihe- ja henkiövalikoima olisi tiivistänyt hyvää juonta. Suomalaiselle tuttu lumi ja jää esittävät juuri sellaista osaa Irlannissa kuin sen muistankin: lumentulo on kaaos, katastrofi ja poikkeustila, josta korkeintaan lapset iloitsevat laskiessaan mäkeä tarjottimilla ja pahvilaatikoilla. Kesärenkailla vuorille jumiin jääminen on tietysti vakava paikka, samoin kylmät talot.

Jos jotain romaania voisi suositella Irlannin makuun pääsemiseksi, tämä voisi olla se. Hanna Tuurilla on myös muita romaaneja ja esseekokoelmia Irlannista.

Tiedän, että suomeksi lukeminen on monille ainoa tapa päästä kirjallisuuteen sisään, mutta alkukielellä lukemiselle ei ole vertoja. Tästä pääsemmekin siihen, että parhaat Irlannin tulkitsijat ovat tietenkin irkut itse. Sekä dialogi että kieli pääsee oikeuksiin vasta kun se on alkukielellä. Irlantilaiset ovat tehneet englannista oman kielensä, joka on monin paikoin aivan eri kuin vaikka brittien. Iirin kieli saattaa sittenkin kuultaa sanonnoista ja tavasta ajatella. 

Tämä on yksi syy siihen, että minun on kovin vaikea kirjoittaa fiktiota Irlannista. Miten voisin kääntää dialogeihin ne sutjaukset ja kielikuvat, ja englanniksi kirjoittaminen taas nostaa riman aivan liian korkealle. Pattitilanne, kun olen myös ollut poissa Suomesta 40 vuotta, enkä siis tiedä siitäkään mitään! 

Idea tähän blogiin syntyi lukupiiristä, jossa minulta kyseltiin irlantilaisista kirjailijoista. Se tulee olemaan vielä vaikeampi urakka, ehkä teen sen nyt lokakuussa. Niin paljon valinnanvaraa!

Joitakin kirjailijoita olen jo käsitellytkin aiemmissa blogeissa. Tässä muutamia:

Proosaa:

http://kulttuurikorppikotka.blogspot.com/2017/07/kirjoja-ja-kaaosta.html

Runoilija Seamus Heaneystä: 

http://kulttuurikorppikotka.blogspot.com/2013/11/kansallisrunoutta-naisasiaa-ja.html

Ja loppuun kuva lempikirjakaupastani Galwayssä, Charlie Byrne's. Siellä tulee ähky, sillä kokoelmissa on niin uudet kuin vanhat kirjat. Voisin hyvinkin muuttaa sinne joksikin aikaa, jos siellä olisi pehmeä sohva ja kahviautomaatti. Kuvassa vain yksi huone monista.

Totuuden hetki

 Kuten viime blogissani mainitsin, kävin taas Irlannissa jälkikasvua katsomassa, mikä oli tietenkin ihanaa ja sydäntä riipaisevaa. On silti outoa, kun tuntee olevansa lähes turisti entisessä kotimaassaan, eikä oikein enää osaa kuvitella asuvansa siellä. Kaunista ja rehevää Irlannissa oli, eikä ihme, sillä kuten jokainen tapaamani valitti: heinäkuussa satoi joka päivä. Vehreydellä on hintansa.

Minulta kysyttiin useaan kertaan, miten lähiomaiseni on asettunut Suomeen. Ihan hyvin, vastaan aina, mutta tosiasiahan on, että en oikeastaan tiedä, kun en ole häneltä koskaan sitä kysynyt. Uskaltanut kysyä?

Nyt aiheeseen tulee tarkistus. Tenttasin miestä tekemilläni erittäin syväluotaavilla ja valaisevilla kysymyksillä, joiden kuvittelin avaavan hänen - muutenkin ylitsevuotavan - sanaisen arkkunsa. Joihinkin kysymyksiin sain vain kyllä/ei -vastauksia, joten rustasin niitä yhteen muiden kanssa. Vannon, että en ole sensuroinut niitä, ja kuten näette, sain vähän nieleskellä totuuden kanssa. Ei varmaan tekisi pahaa itse kunkin parisuhteessa tehdä tällainen kysely, kun tehdään elämään isompia muutoksia!

Tässä suomennettuna kysymyssarjani:

1.Miten päätös Suomeen muuttamisesta syntyi?

- Minut käskettiin. Seurasin vaimoani hänen kotimaahansa.

2. Mikä on ollut positiivista tai yllättävää muutossa?

- Se, että tulen toimeen englannilla, erityisesti nuorempien ihmisten kanssa (alle 40-vuotiaiden erityisesti). Hiljaisuus ulkona luonnossa. Se, että natiivi iirinkielen taitoni on palautunut muistiini.

3. Muuta positiivista Suomessa?

- Se, että tuntee olonsa turvalliseksi kaduilla kävellessään. Julkisen liikenteen laatu ja tiheys, pyöräilytiet. Ihmisten täsmällisyys. Kokoukset, ajanvaraukset ja tapahtumat alkavat aina ajallaan. Juomaveden hyvä laatu.

4. Mikä on ollut vaikeinta sopeutumisessa?

- Kieli. Myös se, että ihmiset eivät kommunikoi toistensa kanssa kuten Irlannissa. 

5. Miten se, että et puhu tai lue suomea on vaikuttanut sopeutumiseen?

- Kaupassa on vaikea tietää, mitä on ostamassa eli kylttien lukeminen. Olen kyllä kokeillut Google Lens-sovellusta viime aikoina. Netissä on joskus vaikeaa toimia virastojen/pankkien kanssa, koska englanninkieliset käännökset ovat niin huonoja. En esimerkiksi vieläkään tiedä, mitä 'jatka' sanan käännös 'Jack' tarkoittaa! Olen oppinut vain vähän suomea.

6. Mitä inhoat Suomessa?

- Talvea. Se on liian pitkä, liian kylmä ja liian pimeä. Se masentaa minua. Myös vierastan suomalaisten ylenpalttista nationalismia, mihin kuuluu se, että Suomi on aina paras kaikessa!

7. Mitä kaipaat Irlannista? 

Merta, luontoa, vuoria, pensasaitoja, vanhaa arkkitehtuuria, kaupunkien simppeliä ja kaaottista rakentamista. Kaipaan myös irlantilaista ruokaa. Liha ja meijerituotteet ovat maukkaampia ja kasvisten valikoima on parempi Irlannissa. Suomalainen ruoka on vähän mautonta. Ikävöin ihmisiä ja tapaa, jolla irlantilaiset avautuvat juttelussa ja kaipaan heidän ilkikurista huumorintajuaan.

8. Mitä neuvoja antaisit ulkomaalaisille, jotka harkitsevat muuttoa Suomeen asumaan?

- Suomi on vaikea maa asettua asumaan, erityisesti jos muutat yksin ja sinulla ei ole ketään läheistä suomalaista ystävää tai puolisoa. Suomen kieli on erittäin vaikea oppia eikä muistuta mitään muuta kieltä, jonka saatat tuntea! Pidä yhteyttä omiin juuriisi!

Siinäpä sitä totuutta. 

Lopuksi kuvia niille, jotka Irlantia rakastavat. Ei siellä (ihan) aina sada. Minulla oli monta ihanaa matkapäivää.

Kaalit olivat aivan häkellyttävän isoja.

Killruddery Gardens, County Wicklow.

Irkkujen kyläjuhlasuosikki: köydenveto. 

Kaikki kasvaa että kohisee.

Silta Galwayssä, vettä riitti.

Muraali Galwayssä.

Galwayn katujen tungosta.

Keskittymistä kaaoksen keskellä.

Lempikirjakauppani Galwayssä: Charlie Byrne's.

Tyypillinen turistituoteikkuna. Käsinkudottuja villapaitoja.

Eräs rakkaista laulajista, Sinead O'Connor menehtyi.26.7.23.

Dublin sateessa ei juuri innosta. 

Näkymä Dublinia reunustavilta vuorilta. Howthin niemi horisontissa.

Hiekkaranta Wicklowissa, Irlannin itärannikolla. Kun aurinko paistaa, on rynnättävä ulos.

Tyypillinen maalaismaisema: aitoja, nurmea, lehtipuita, rautaportti.

Killruddery Gardens, hieno kartanopuisto Wicklowissa. Seuraava kaatosade jo tulossa.