Lentävä autokatos ja muita tarinoita

 Perjantai ja kolmastoista päivä, arvaahan sen.

Olemme paluumuutosta lähtien naureskelleet suomalaisia myrskyvaroituksia, uutisia tuulesta ja tarinoita vahingoista. Irlannissa kun tuulee periaatteessa aina, eikä pihalle yleensä jätetä mitään hiilisäkkiä kevyempää. Jos tulee myrskyvaroitus, sanotaan batten your hatches eli vapaasti suomentaen naulaa kiinni luukut ja ikkunat (merenkäyntitermi aallokon yllättäessä). Uutisissa näytetään moottoritiellä pyöriviä trampoliineja ja kaulaa katkovia peltikatonpaloja. Tiet ovat tukossa kaatuneista puista, sähköt katki tolppien kellistyessä kuin keilat. 

Suomessa kun varotetaan tuulesta, voi nähdä kolme lehteä pyörimässä pihalla. 

Näin tähän asti. Oli sitten aika järkytys, kun yhtenä aamuna lähiomainen haki postia ja löysi autokatoksen jumissa koirankopin ja puuvajan välissä. Selällään. Onni onnettomuudessa, sillä tuulenpuuska olisi voinut viedä katoksen vaikka mihin.

Tuulenpuuskissa sitä hiivatin katosta ei saanut mihinkään, onneksi ystävälliset naapurit tulivat apuun seuraavana päivänä. Saatiin katos oikein päin ja paikoilleen.

Paitsi että viikon päästä sama tapahtui taas. Noloa. 

No, irlantilaiseen ongelmaan irlantilainen ratkaisu. Länsi-Irlannissa olen nähnyt asuntovaunuja ja kattoja köytettyinä valtaviin kiviin ja betoniharkkoihin. Ei kun etsimään sellaisia. On merkillistä, mihin suomalaisen naisen sisu ja voimat yltää, kun tulee tosi paikka. En nyt ihan kallioita siirtänyt, mutta melkein. 

Irrotimme molemmat päädyt varmuuden vuoksi. Sen verran jänskättää kuitenkin auton puolesta, ettemme ole enää parkkeeranneet sitä katokseen. Tärkeintä on kuitenkin sisu, se että ei anneta periksi ja keksitään luovia ratkaisuja. Alaselkä kyllä väliin valittaa, että suomalaisen naisen selkäkin kestää vain tietyn määrän sisua.

Katoksessa voi vaikka pitää näyttelyn avajaisten sijaan after-partyn.

Sillä ikään kuin lentävät katokset eivät riittäisi jännitysmomentiksi, lankesimme taas suunnittelemaan yhteistä näyttelyä. Huomenna saadaan paikkaan avaimet ja torstaina aletaan roudata töitä ja tilpehööriä galleriaan. 

Tämä on niin sanoakseni jäävuoren huippu, minkä jokainen näyttelyjä pitänyt taiteilija voi allekirjoittaa. Tätä ennen on tietysti tehty sitä taidetta, valikoitu, signeerattu, maalaukset vernissattu, piirustukset fiksattu, valokuvat tulostettu ja molempien työt kehystetty ripustusvalmiiksi. Teosnimet keksitty ja tulostettu, julisteet painettu ja levitetty, markkinoitu somessa ja sähköposteissa. Kuljetuslaatikot ja -kassit on etsitty ja siivottu. Onneksi tähän on jo tullut rutiinia ja listat mitä pitää muistaa ovat tallella. 

Näyttelyn pystytys on sitten ihan oma tarinansa.

Muistan yhdenkin taiteilijan, joka näki hirveän paljon vaivaa näyttelyn eteen, mutta lopen uupuneena unohti sitten kutsua ketään avajaisiin. Siellä taisi olla sitten vaimo ja äiti. Somessa tutut hämmästelivät, että olivat missanneet avajaiset, vaikka asuivat samassa kaupungissa. Mitä opimme tästä. 

No, avajaisia ei tällä kertaa sen kummemmin järjestetä, mutta näyttely aukeaa pitkäperjantaina 3.4. klo 11 ja on auki joka päivä klo 11-17 pääsiäismaanantaihin asti. 

Paikka on viehättävä Vihreä Talo Iittalan Lasimäellä, jossa on paljon putiikkeja sekä  iittalan Outlet sekä ravintola Kaffeli & Köökki herkkuineen. Galleria on Anubis-keramiikkaliikkeen vieressä.

Iittalaan pääsee R-lähijunalla ja ilmainen parkkipaikka on ihan kulman takana. Lasimäelle on opasteet. 

Näyttelyssä on ennätyspaljon Joen valokuvia vuosien varrelta ja minun uusimpia pastellimaalauksiani sekä piirustuksia ja maalauksia. Olemme paikalla joka päivä joten tulkaapa moikkaamaan.

Oikeastaan se kaikkein stressaavin juttu on mainostaa ja elämöidä tapahtumasta, jota ei vielä ole edes olemassa! Toivotaan, että edes säät pysyvät suomalaisen rauhallisina. 

En sano sanaakaan uutisista, sillä ne varmasti stressaavat kaikkia tällä hetkellä. Otetaan paussi hulluudesta ja hiljennytään pääsiäisen viettoon, tavataan ystäviä ja sukulaisia ja muistetaan, mikä tässä rauhassa on kaikkein tärkeintä: toinen toisemme.

Tippalukko

 Tippalukko oli minulle jännä uusiosana, kun asuin ulkomailla. Irlannissa ei suodatinkahvia saanut joskus 80-luvulla kun saavuin Irlantiin, koska kansallisjuoma oli maitotee. Sitä juotiin aina ja joka paikassa, aina maidon kanssa. Kahvi tarkoitti pikakahvia joka sekoitettiin kuumaan veteen mukissa ja sitä ei juotu kovin paljon. Anoppini teki minulle kammottavaa kahvinkorviketta nimeltä Irel, jotain mustaa siirappia, kun valitin kahvinnälkääni. Sitten tuli matkailu, euro ja eurooppalainen meininki Irlantiin. Kahvilat alkoivat myydä espressoa, cappucinoa, mokkaa, ties mitä. Ihmiset ostivat mukaan pahvikahvia ja alkoivat haluta suodatinkahvia myös kotioloissa. 

Instant-kahvi yritti pitkään kilpailla suodatinkahvin kanssa markkinoista. Muistan ikuisesti mainoksen, jossa nuorimies on saanut haaviinsa nuoren neidon, laittanut hienon illallisen ja menee keittiöön tekemään jälkkärikahvia. Neito huikkaa perään, että toivottavasti sulholla on kunnon kahvia eikä mitään instantlitkua. Sulho kauhistuu, punnitsee pikakahvitölkkiä kädessään ja päättää fuskata: hän alkaa pulista ja pulputtaa uskottavasti kuin kahvinkeitin. Neito kuuntelee tyytyväisenä. Mies tarjoilee deittineidolle kahvit olohuoneen sohvapöydälle toiveikkain elkein. Neito siemaisee, huoahtaa, katsoo syvälle silmiin ja toteaa: Kunnon suodatinkahvin kyllä aina tunnistaa! 

Mainos jäi mieleen, se oli kuin pienoisnovelli. 

En muista, milloin tippalukot tulivat kahvikeittimiin, mutta sana oli minulle aivan uusi ja löytyi Suomessa käydessäni. Sen funktion tarpeellisuuden huomaa vasta kun se on rikki!

Pitkä alustus aasinsiltaan, jolla haluaisin kuvata oloani tällä hetkellä. Juuri nyt kaipaan kovasti tippalukkoa, jolla nuhaflunssan voisi katkaista, mutta sellaisen tuo vain aika. Emme ole olleet sairaita pitkään aikaan, joten ei pitäisi purnata, mutta tämäkin tuntuu ajanhaaskaukselta, kun ei oikein jaksa mitään kaikelta tältä valumiselta. 

Tänä aamuna, juotuamme tavalliseen tapaan pikakahvia sängyssä aamupuuron jälkeen, tiedot Lähi-idästä kauhistivat uutisvirrasta. Ei tämä maailma rauhoitu. Vanhat miehet mittelevät valtaa ja surmauttavat ihmisiä napin painalluksilla. Heidän perspektiivinsä on lyhyt, elämä loppusuoralla. Nuoret haluaisivat vain elää ja jonkinlaisen tulevaisuuden.

Aika näyttää, minkä alku tämäkin päivä oli. 

Sitten: jokin on alkanut muuttua taiteen tekemisessäni. Osaksi vaihtelunhalu, osaksi syventymiseni uuteen tekniikkaan: pastellipigmentti murusina märälle akvarellipaperille. Aihe tulee jostain alitajunnasta, värien ja muotojen mukana. Tätä en ole koskaan ennen tehnyt. Aikamoisen nautittavaa ja leikkimielistä.

Alla otoksia parhaimmista kokeiluista, lisäksi aivan upean Hämeen Taidearttelin kollaasipajan tuotoksia. Älkää kysykö mistä ja miksi, ne vain syntyivät. Kaikenlaista tulee mieleen kun saa kasan papereita, lehtiä ja sakset. Muitten töitä katsellessa hämmästyin, mitä kaikkea mielikuvitus teettää. Ihan päältä päin tavallisen oloisilla ihmisillä. Minulle tuli kollaaseista olo kuin olisin kuvittanut omia uniani. Niistä voisi kirjoittaa toisen blogin, mutta sitä ei kukaan jaksaisi lukea. 

Viime yönä pakenin suurperhettäni ja pieniä lapsiani nuoruuteen jonkun kanssa, mutta mies oli viemässä minua Jugoslaviaan. Unessa älysin tivata, että eihän  Jugoslaviaa ole enää olemassakaan. Pahuksen järki, aina pilaa hyvät orgiat!

Kollaaseja.

Madonna. Pastelli.

Vaikeita aikoja ja ihmisäly

Tällaisina aikoina on vaikea kirjoittaa blogia. Maailmassa tapahtuu nyt liian paljon, liian pahaa, liian odottamatonta, että voisi edes viisaasti reagoida mihikään. Yrittää seuloa uutisvirrasta jotain totuutta, jotain tulkintaa, jotain kuviota. He, jotka ennen olivat suht luotettavia liittolaisia, näyttäytyvät nyt uhkina ja pelottavina vallankäyttäjinä. Kaikki entinen tuntuu murenevan, eikä millekään tunnu voivan mitään.

En varmaan ole ainoa, jolta on mennyt useammat yöunet pähkäillessä, mitä maailmassa oikein on meneillään. Ne uhat ja kriisit, jotka tapahtuvat kaukana, tuntuvat nyt olevan uhkaavan lähellä, kaikki vaikuttaa kaikkeen ja olemme kiikissä kuin kärpänen hämähäkinverkossa. Puhumattakaan edes mistään pitkän linjan tulevaisuudesta.

Silloin ei auta muu kuin nousta yöllä ylös, keittää kuumaa kaakaota ja katsella hämärässä lumista pihaa, jossa hyvällä onnella näkee ketun hiihtävän määrätietoisesti kävelytietä pitkin tai jäniksen loikkivan sinne tänne hangessa. Se meillä - ainakin Suomessa, ainakin maalla - vielä on: luonto. Voin vakuuttaa, että se auttaa ahdistukseen. 

Jotta jaksamme pysyä virkeinä, missä mennään ja mitä tapahtuu, on osattava irrottaa ahdistuksesta aina välillä ja nollattava aivot. On pystyttävä nauttimaan siitä, mitä meillä vielä on: tehtävä hyvää ruokaa, kerrottava vitsejä, naurettava, luettava runoja, maalattava tauluja, tavattava ystäviä. Ei anneta periksi pahalle.

Tekee myös hyvää nähdä kun suuri määrä ihmisiä päättää, että liika on liikaa ja nousee vastarintaan. Kaikki ei vielä ole mennyttä. Ihmisissä on vielä joukkovoimaa ja halua hyvään ja oikeudenmukaiseen. Ehkä pahalle on aina vastavoima kuin heilurikellossa.

Unettomuuteni vie joskus tunteja yöllä, jolloin yritän rauhoittaa ainojani lukemalla jotain tarpeeksi tylsää, jotta taas nukahdan. Joskus tuntuu kuin aivoni heräisivät kuin napin painalluksesta ja joku käynnistää videot, joihin ei ole loppua. Kelaan ihmisten tapaamisia ja keskusteluja. Mitä olisi pitänyt sanoa, mitä pitää muistaa, mikä joskus kauan sitten satutti niin, että vieläkin tulee kyyneleet silmiin. Yön pimeimpinä tunteina ei muistella onnellisia aikoja ja rakkauksia, vaan pettymyksiä ja nöyryytyksiä, häpeää ja tuskaa. Muutenhan sitä mieluusti makaisi ja valvoisi yö yön perään. 

Eräs asia, mikä ei koskaan rauhoita mieltä on puhelimen esiinotto yöllä. Silloin voi jo myöntää, että tässä ei ainakaan vähään aikaan enää nukuta. Voi ihan rauhassa googlata jonkun ongelman, tarkistaa, missä joku katu oikein on, tuliko se lasku maksetuksi vai ei, mitä siinä whatsapp-ketjussa lopulta sanottiinkaan. Niin ja oliko taas uusia kissavideoita jotka eivät ole tekoälyn, tuon paholaisen keksintöä.

Joku tietäväinen ehdotti lentohäpeän lisäksi tekoälyhäpeää. Joka kerran kun käytät tekoälyä, se vie sähköä ja kapasiteettia ja vaatii lisää datakeskuksia ja luonnonvaroja. Olemme tämän ymmärtämisessä vasta lapsenkengissä. 

Itse yritän välttää tekoälyn käyttöä viimeiseen asti. Wikipediakin on vielä vapaaehtoisten ihmisten tekemä tietopankki, johon voi kirjoittaa kuka vain ja muutokset voi jäljittää. Tekoäly taas varastaa kaiken, mitä käsiinsä saa, eikä sen alkuperää tiedä kukaan. Tämänkin blogin ja sen suunnattomat viisaudet. Myös kohta lataamani kuvat, jotka päätyvät sillisalaattina johonkin jossain.

Ihmettelin eräässä minusta otetussa valokuvassa yllättävän nuorekasta naamaani - kas, tekoäly oli ottanut osan leukaani pois, jotta sai häivytettyä kilpikonnakaulani juonteet. Näytin noin parikymppiseltä, paitsi etten koskaan näyttänyt sellaiselta  parikymppisenä. Olin parannettu painos itsestäni.

Pahinta ei ole se, että ihmiset uskovat valheisiin, vaan se, etteivät he usko enää mitään, sanoi Hanna Arendt (hänestä on hyvä dokkari Areenassa). Moneen somen  uutisvideoon ja valokuvaan tulee jo nyt kommentteja: tekoälyn tekemä!

En tiedä, mitä tästä kaikesta ajatella. Johanna Sinisalo siteerasi YLEn Kulttuuricoktailissa jotain hahmoa muumeissa: minusta epävarma on suunnattoman jännittävää! Taisi olla pikku Myy. Muumikirjoja luetaan tänä viikonloppuna ääneen Ylen radiossa ja Areenassa, se ainakin on oikeaa ja aitoa.

Olen siirtynyt maalaamaan kuivapastelleilla ja myös hiilellä, se on meditatiivista ja sosiaalista meidän pastelliryhmässä Hämeen Taidearttelissa. Kässärini edistyy pikku hiljaa, vaikka nuoruuteen palaaminen on tuskallista.

Valo lisääntyy, kohta on helmikuu ja kevät alkaa!

Tässä viimeisimpiä töitäni. 

Lähestyvä raekuuro, kuivapastelli

Syksyä Suomenlinnassa, kuivapastelli.

Syksyinen sumu, hiili ja säämiskä.

Yöllinen Suomenlinna, kuivapastelli mustalle paperille.

Aulangon ruskaa, kuivapastelli.