Pages

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Veitsenterällä



Näin viime yönä upean unen. Lähdin kävelylle lomahuvilalta jossain vuoristoisessa välimerenmaassa. Näin ihmeellisiä uusia eläimiä: mustankiiltävän, käyränokkaisen linnun, papukaijoja, liskoja. Löysin lapsen, joka oli eksynyt kotoaan. Kanniskelin häntä, mutta maaston jyrkkyyden takia jouduin laskemaan hänet alas. Otin kiinni jonkun huvilan parvekkeesta, jossa oli kukkalaatikoita, ja koko parveke romahti alas. Lapsi hävisi jonnekin. Minua se ei surettanut. Jatkoin kiipeilyäni ja tajusin eksyneeni, alkoi näkyä kerrostaloja. Kaukana siinti turkoosi meri, jonne halusin uimaan. Tiesin, minne piti suunnata, ja lähdin harppomaan laakson poikki takaisin. Laakson pohja oli kullankeltaista sokerikakkua, niin pehmeää, että pelkäsin putoavani siitä läpi. Ihana vastaleivotun kakun tuoksu leijaili jokaisella upottavalla askeleella. Palasin takaisin huvilaan, ja huomasin, että siellä oli paljon enemmän huoneita kuin olin luullut. Availin uteliaana ovia uusiin huoneisiin, portaikkoihin ja käytäviin.



Mistä nämä värikkäät tarinat tulevat? Olin hyvin onnellinen herättyäni. Toivon, että uni on enne tulevalle vuodelle.

Olen ottamassa vuorotteluvapaata vakituisesta virastani, palkatonta vapaata, ja muuttamassa yksin Suomeen muutaman viikon päästä. God willing, tai please God, kuten Irlannissa sanotaan: jos Luoja suo. Eli jos kaikki menee kuten minä olen suunnitellut. Luojalla tai kohtalolla voi olla muita suunnitelmia.

En ole viipynyt Suomessa paria viikkoa pitempään kolmeenkymmeneen vuoteen. Sitä ennen yritin yhden ainoan kerran paluumuuttoa, mutta luovuin, kun silloinen mieheni ei saanut töitä eikä asuntoakaan löytynyt 1980-luvun Helsingistä. Joskus mietin, luovutinko silloin liian helposti. Matkalla ollaan edelleen, enkä olisi sama, jos olisin silloin jäänyt Suomeen.

Nyt on kuitenkin tilaisuus kokeilla, miltä Suomessa asuminen tuntuu, näin monen vuosikymmenen poissaolon jälkeen. Lähdin vuonna 1978. Jännitän paniikinomaisesti, ja toisaalta alan jo uneksia seikkailuista ihmemaassa. Pelottaa, jos tulee suunnaton perheen ja miehen ikävä. Pelottaa, jos ei tulekaan. Ensimmäistä kertaa eläissäni, sitten opiskeluvuosien, saan tehdä juuri sitä mitä haluan: lukea ja kirjoittaa. Unelmoin suomalaisesta kirjastosta, syksyisestä metsästä, tutusta ruuasta, saunasta, äidinkielestä, kulttuurista, ystävistä, sukulaisista, maisemista...!
Olen pyrkinyt ja päässyt kirjoittajalinjalle Orivedelle, ja tämä on viimeinen blogini Irlannin kamaralla.

Olen suunnitellut tätä jo monta vuotta. Toissakesänä kesäkurssilla lampea ympäri kävellessäni se jymähti: tänne on pakko päästä. Kokoaikaisesti. Tätä haluan tehdä.

Mieheni viimevuotinen vakava sairastelu, josta hän onneksi täysin toipui, pelästytti minut tajuamaan, että aika on rajallista. Jos haluan tehdä unelmistani totta, se on tehtävä tänään eikä sitten joskus. Sitten joskus ei kenties koskaan tulekaan. Arki kyllä tulee, tasapaksut työpäivät ja kuolettavat rutiinit, elämä soljuu sormien läpi kuin lapsi avantoon, ja yhtäkkiä kaikki on ohi. Tai lojuu avuttomana osastolla lopun ikäänsä.



Joskus tunnen suunnatonta, raastavaa kateutta ja vihaa kun katselen nuoria ihmisiä, tuhlaamassa aikaa, elämänsä voimissa, suremassa ja turhautuneina siitä ja tuosta, kauniina kuin nuket, virheitänsä etsien. Heillä on todennäköisesti - God willing - ainakin viisikymmentä vuotta aikaa miettiä, vaihtaa ja toteuttaa unelmiaan, kun taas minulla, noh, viittäkymmentä nyt ei ainakaan, ellei Guinnes'in ennätysten kirjaan päästä. Aika loppuu kesken. Mihin viisi-kuusikymppinen vielä ehtii? Ehtiikö vaihtaa alaa? Maata? Opiskelemaan uutta? Kannattaako enää? Elääkö sillä? Jaksaako matkustaa, sopeutua uuteen, oppia kieliä? Riittääkö kunto ja terveys, vaikka vuosia siunaantuisikin?

Vai pitääkö ostaa mittatilaustyönä arkku ja käydä jo valmiiksi siihen makaamaan joka yö. Siltä on arjen ahdistus viime vuosina tuntunut.

Onneksi minulla on kannustava mies ja lapsia, jotka kehottivat lähtemään. Juuri silloin on mentävä, kun eniten pelottaa, sanoi vuorikiipeilyä harrastava poikani. Muna neuvoo kanaa.

---
 


Olimme viime viikonloppuna lähisukulaisen kanssa retkellä mieliseudullamme, Wexfordin maakunnassa kaakkoisrannikolla. Turisteille tuputetaan Kerryä ja Länsi-Irlantia, minua viehättävät Wexfordin lempeät, laakeat maisemat, hiekkarannat ja dyynit, vehreät tiet, rauhalliset vanhat kylät. Virallisestikin tämä on The Sunny Southeast, eli Irlannin aurinkoisin kolkka. Vallitseva ilmavirtaus on lounaasta, joten Wexford on tuulensuojassa.

Pysähdyimme tapamme mukaan kurkkimaan vanhoja kirkkomaita. Lähisukulaisen valokuvatessa hylättyä kirkkoa, minä kuljeskelin pienellä hautausmaalla. Yksi hauta oli ennennäkemättömän kaunis, täynnä villikukkia. Hautakivi näytti kumman tutulta, sitten tajusin että vainajien kuolinajat oli kirjoitettu suomalaiseen tapaan: tähti * syntymäpäivälle, risti kuolinpäivälle. Irlantilaisissa hautakivissä yleensä kerrotaan vain henkilön kuolinpäivä ja minkä ikäinen hän oli kuollessaan.  Kirkko oli suljettu jo 1990-luvulla, protestanttisille kirkoille ei enää riitä seurakuntalaisia kaikkialla, vaan monet niistä ovat pysyvästi suljettuja.

 

Otin kuvan erikoisista saksalaisista nimistä. Uteliaisuuteni heräsi, miksi ulkomaalainen pariskunta päätyi pienen Saltmills'in kylän hautuumaalle. Googlasin nimet kotiin päästyäni. Helga ja Gert olivat Latviasta ja Puolasta kotoisin ja asettuivat sodan jälkeen maanviljelijöiksi Irlantiin. Heidän tyttärensä on luonnonsuojelun puolesta taistelun aloittanut Karin Dubsky. Varsinainen ekosoturi ennen aikojaan! Voin kuvitella, millaista närästystä hän on aiheuttanut, läksyttäessään irlantilaisia saastuttamisesta, jätteiden kierrättämisestä, rannikon kasvi-ja eläinkunnan hauraudesta, jo 1990-luvulla! Toivottavasti törmään häneen joku päivä. Löysin hänestä vuonna 2000 kirjoitetun lehtijutun joka löytyy tästä.


Karin'in äiti oli palannut Saksaan vanhoilla päivillään, leskeydyttyään, mutta ikävöi Wexfordia niin paljon, että tahtoi takaisin Irlantiin. Pariskunta lepää nyt rauhassa, kivenheiton päässä merestä, kukkien peitossa.





Tässä maassa on niin paljon viehättävää, että minullekin tulee varmasti Irlantia ikävä. Toivon, että Suomen vuosi on kuitenkin tilaisuus kokeilla, millaista olisi asua Suomessa tänä päivänä. Olenko ikävöinyt sitä turhaan, ovatko juureni kuitenkin enemmän Irlannissa? Vai tunnenko palanneeni kotiin, pitkän matkan jälkeen. Koti on käsite, jota tulen punnitsemaan. Kotimaa samoin.


Blogit jatkuvat, tosin väliaikaisesti Suomenmaasta käsin. Toivottavasti sokerikakusta toiselle hyppien.


Lopuksi kuvakooste kaikista ihanista paikoista, joista en ehtinyt kirjoittaa, kuvatekstit riittäkööt.
Pistää miettimään.

Hook Head'in  majakka Wexfordissa, toimii samalla paikalla jo 800 vuotta. Nykyään turistiunähtävyys, jossa kahvila, lasten leikkipaikka, ja museo. Majakkaan pääsee ylös asti maksulliselle kierrokselle. Upea näköala!
Todella tärkeä varoitus. En veisi pieniä lapsia näille kallioille kuin valjaissa.
Meri on tehnyt syviä kuiluja kallioihin, joissa vesi kumahtelee kuin elävässä kaivossa.
Ei heikkohermoisille. Kun pysyttelee aivan muurin vieressä, ei tarvitse kurkkia näihin kuiluihin. Minun piti.

Lisää kuvia kesältä:
Tämä oli Carlowin taidefestareitten ehdoton elämys. Digitaalinen "Haamu"-installaatio, jota saattoi katsella lattiatasosta.
Sveitsissä teetetty digitaalinen lumimyrsky, jota jäimme tuijottamaan ajan unohtaen, avaruusmusiikkia kuunnellen. Vasta ohikulkeva lapsi, joka alkoi heiluttaa käsiään ruudun edessä, sai meidät oivaltamaan, että esitys oli interaktiivinen. Aikaisempien katsojien "haamueleet" tallentoituivat filmille, ja mekin saatoimme tallentaa oman haamumme kuvaan. Pompimme ja huidoimme kuin mielipuolet kameran edessä. Sinne ne jäivät uppeluksiin kahlaamaan lumessa, meidän varjomme. Monenlaisia filosofisia ajatuksia tuli. Tässäkö elämä?
Foam-kahvila Strand-kadulla Dublinissa. Mieletön sisustus, kuin Liisa Ihmemaassa.
Lisää sisäkuvia Foam-kahvilasta. Sijaitsee aika epämääräisen näköisellä kadulla, mutta käynti kannattaa.

Täältäköhän minun unieni hahmot tulevat? Myös joulukuusi löytyy ympäri vuoden.




Cartoon Inn Rathdrumin peräkylässä Wicklowissa. Käynnin arvoinen pelkästään käsinpiirrettyjen sarjakuvatapettien takia.
Kilmacurraghin metsäpuisto Wicklowissa on osa Irlannin Kasvitieteellistä Puutarhaa. Se oli ennen meidän salaisuutemme, mutta Irish Times löysi sen, ja siellä on nykyään kahvilakin. Harmi. Varsinainen Salainen Puutarha.
Löysimme vihdoinkin tämän suojellun tammimetsän Carlowin maakunnasta. Sinne oli niin vaikea löytää, että en voi antaa tarkempia ajo-ohjeita. Oak Park Forest Park. Pettymys, koska kaikki vesialueet oli aidattu. Turvallisuussyistä?
Salaisen puutarhan lampi. Kilmacurrgh Arboretum.

Irlannissa on linna kullekin asukkaalle. Melkein. Tämä löytyi Slade'sta, 1400-luvulta peräisin.







Carlowin Taidemuseo. Hieno paikka, vaikka joskus liikaa videoita ja tyhjiä seiniä. Taidefestareittena aikaan koko kaupunki on täynnä taidetta. Rauhallisempi kuin Kilkennyn taidefestarit.












keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Korpisuomalaisen ja urbaani-irkun kesämökkeilyä



Minun sukupolveni unelma kesästä liittyy aina kesämökkiin. Ulkosuomalaisella unelma tiivistyy pakkomielteeksi: se järvi, se sauna, ne valoisat yöt, soutelu tyynellä järvellä, kuikan huuto. Haavanlehtien värinä, nuotion savu, Karhu-kalja huulilla. Mustikkapiirakka ja pannukahvi! Kaivovesi. Linnunlaulu. Veden kanto pataan järvestä. Puuhuussissa istuminen, kiireettä.


Yhdessä vaiheessa elämääni en päässyt käymään Suomessa kymmeneen vuoteen. Liian pienet lapset, liian vähän rahaa, liian vaikea aviomies. Suomi tuntui kaukaiselta unelmalta; joskus epäilin ettei koko maata ollut enää olemassakaan kuin unissani. Unissani kuljin lapsuudenkodissa, jossa oli 70-luvun maalatut keittiönkaapit ja ruskeat tapetit. Siellä seikkaili myös entisiä heiloja ja nykyisiä tuttavuuksia: aika kuroutui syklisesti umpeen ja kaikki tapahtui lapsuudenmaisemissa. Ne olivat yhtä todellisia, elleivät todellisempiakin kuin nykyisyys.


Muistoissani eli myös Suomen nuoruuteni intensiivisin kesä, kun vuokrasimme kimpassa vanhan huvilan järven rannalla. Koulu päättynyt, elämä alussa. Raahasin ruohosipulitöppäitä muovikassissa pyörän perässä uuteen puutarhaan. 

Se oli kuin viidakkoa, liaaneja roikkui vanhoista puista, saunapolku piti hakata viikatteella auki. Tyhjensimme huussinaluksen kasvimaalle ja kylvimme siihen kurkkuja. Vesi oli kannettava järvestä, ruoka laitettava puuhellalla. Sänky tehtiin vanhoista ovista, kirjahyllyt olutkoreista. Puutalo oli avoin ihmisten ja eläinten kulkea sisään ja ulos. Saunassa istui orrellinen ruskettuneita nuoria harva se ilta.




Intensiivisiä elämyksiä hakee aina uudestaan. Yrittää palata, rakentaa alusta, järjestää jälleennäkemisiä ja muisteloita. Kesäiltoina, kun joskus Irlannissakin on valoista ja lämmintä, tulee outo raastava kaipuu jonnekin. Muistan tämän kaihon jo lapsuudesta. Jos tiedossa oli retki jonnekin seuraavana päivänä, kihisin jännityksestä ja kuitenkin vuodatin kyyneleitä pelosta, etten pääsisikään mukaan.

Ehkä kaiho on pohjimmiltaan mieluisa tunne, repivä ikävä tuo masokistista tyydytystä. 

Yhtenä kesänä päätin toteuttaa elämänikäisen unelman ja vuokrata kesämökin Suomesta. Kahdeksi viikoksi, kuvankauniilta paikalta. Vain meille kahdelle. Halusin näyttää, miten upea Suomen kesäinen luonto on, miten tyydyttävää yksinkertainen elämä, miten vähän ihminen lopulta tarvitsee.



Olimme hamstranneet tarpeeksi ruokaa koko ajaksi, mökillä oli kyllä nestekaasujääkaappi. Ensimmäinen järkytys oli, kun tutkimme taloa ja lähisukulainen näki saunan: Eikö täällä ole suihkua? Puhisin harmista, eihän mökillä tarvita juoksevaa vettä. Saunotaan! Sytytin tulen kiukaan alle ja aloin kantaa vettä pataan järvestä. Vahva suomalainen nainen. 

Mies lähti keittämään kahvia. Toinen järkytys: vesipannu oli ruostumatonta terästä, kahvaa myöten, josta mies otti kiinni kun vesi kiehui. Armottomat vesikellot käteen. Mikset käytä patalappua, huusin. Miksei tässä kahvassa ole eristystä, kuului huuto vastaan, muutamalla f-sanalla höystettynä. 

No, pian päästiin saunaan. Olin tehnyt vihdankin, hyräillen ja muistellen edellistä irlantilaista aviomiestä, joka aikoinaan yritti auttaa vihdanteossa: onko tämä koivua? Tyrkyttäen milloin lepän-, milloin pihlajanoksia.


Miten vanhat ihmiset suoriutuvat peseytymisestä saunassa? Täällä on niin kuumakin! Lähisukulainen valitti. Huokasin, ettei hän vielä ollut vanhus, ja näytin kuin lapselle, miten kauhalla otetaan vuoroin kylmää, vuoroin kuumaa vettä ja sekoitetaan se sitten kädellä vadissa. Löyly oli aivan liian kuumaa irlantilaiselle, joka istui alalauteilla, eikä suostunut ylemmäs, vaikka sanoin että vain pienet lapset istuvat alalauteella. Ryntäsin ulos laiturille ja sukelsin järveen. Taivaassa! 


Mitä tuo keltainen mönjä on vedessä? Mies tökki epäluuloisesti rantavettä. Koivun siitepölyä tietenkin, huusin kelluessani järvessä.

Olin tyystin unohtanut, että tämä irlantilainen ei osaa uida. Se on melko yleistä maassa, jossa sekä meri- että järvivesi on jäätävän kylmää ympäri vuoden. Mies kompuroi onnettomana rannan kivikossa ja palasi hytisten saunaan. Ensimmäinen paarma puri.


Istuskelimme jälkeenpäin kuistilla illan vaaleudessa. Järvi loisti pastellinsävyissä, uskomattoman tyynenä. Mies ärisi ja läpsi hyttysiä ja paarmoja kimpustaan ja siirtyi sovinnolla sisälle.

Yläkerran makuuhuoneessa oli tukalan kuuma nukkua. Tämän olin unohtanut. Nukahdimme lopulta, vaikka oli edelleen valoisaa. Heräsimme, kun joku tuikki taskulampulla silmiin. Tai siltä se ainakin tuntui, kun aamuaurinko paistoi suoraan sisään ikkunasta. Kello oli varmaan jo kuusi. Mies tarkisti, pikemminkin 03.00. Ei nukuttanut siinä valossa. Mies puki ylleen t-paidan ja sortsit, otti kameransa ja sanoi lähtevänsä kuvaamaan auringonnousua. Minä torkahdin.

Kun hän palasi, oli hän yltä päältä hyttysenpuremien peitossa. Ne alkoivat kutista, ja mies alkoi tuntea paniikkia. Aikaa myöten paukamat paisuivat peukalonpään kokoisiksi vesikelloiksi, jotka veivät voiton aikaisemmista palovammoista. Ne vuosivat visvaa ja ne piti sitoa sideharsolla. Yksi oli kantapään kohdalla, joten kenkiä ei voinut pitää. Kutina ja polte oli kuulemma sietämätöntä.

Otimme aurinkoa kuistilla au naturel. Hänen kimppuunsa käytiin koko riemastuneen luomakunnan voimin: vierasta verta! Paarmat, hyttyset, kusiaiset, hevoskärpäset, jopa ampiaiset halusivat maistaa irlantilaista.



Päätin, että järvellä olisi helpompaa, kun tuulikin sopivasti. Työnsin veneen vesille ja aloin soutaa. Kävimme muutamalla luodolla, ja minä uin onnellisena. Tämä se oli elämää! Mies kuului taas läpsivän.
Päätimme kiertää ulomman saaren ja palata sitten mökille. Olin älynnyt painaa mieleeni maamerkkejä paluumatkaa varten, sillä mökki oli aika piilossa järveltä katsoen. Mies ei ollut ajatellutkaan moista. Käsiini tuli rakot soutamisesta, ja mies tarjoutui auttamaan. Mies ei ollut koskaan ennen soutanut, huomasin pian. Aloimme kulkea laajaa ympyrää. Ota minusta sihti ja hae maamerkki jostain ja pidä se linja, neuvoin. Mies teki yhä isompaa siksakkia ja mutisi jotain vinosta veneestä. Lopulta minun oli tartuttava airoihin, jotta päästiin kotiin. Temmoin selittämättömästä raivosta puhkuen ja sain kahta kauheammat rakot.

Kartanon isännän huussi. Museokuva.
Huussi oli miehestäni kammottava ja alkeellinen laitos. Minusta se oli hieno ja siisti ja tyhjensin nurisematta makin kun se täyttyi. Vahva suomalainen nainen. 



Sitä en ollut huomannut, että nestejääkaapin liekki sammui vähän väliä tuulessa, jääkaappi kun oli asetettu kuistille. Viimeisellä viikolla söin jotain lihatuotetta ja sain armottoman vatsataudin, onneksi mies ei. Huussi tuli turhankin tutuksi. Ei enää ikinä, välähti mielessäni kouristusten välillä.

Olimme vihdoin älynneet, että alakerran ikkunoissa oli valoa läpäisemättömät uutiset, joilla loihdimme irlantilaisen pimeän kesäyön, jotta saatoimme nukkua.

Hyviä hetkiäkin varmasti oli. En vaan muista niitä enää. Valokuvat ovat suurenmoisia ja niitä on mukava katsella. 


Olin aivan unohtanut, yrittäessäni herättää eloon nuoruuteni kesiä, että mies, joka ei ui, sauno, kalasta tai souda, ei ehkä ole onnellisimmillaan suomalaisella perusmökillä. Se, mikä minulle oli korpisuomalaista nautintoa, oli hänelle kauhistus. Turha minun oli yrittää takoa hänestä suomalaista perusäijää.



Aina kun ajamme irlantilaisten kesämökkien ohi, minua hymyilyttää. Vieri viereen parkkeerattuja mobile homes eli asuntovaunuja. Tai valkeaksi maalattuja, siistejä taloja parturoiduilla nurmikoilla, ei pensastakaan hoidettavana, saati kukkia. En ole koskaan kuullut irlantilaisesta lomamökistä, jossa ei olisi juoksevaa vettä, suihkua ja WC:tä. Kukaan ei halua mitään niin alkeellista, saati paluuta ajassa taaksepäin, ollaanhan lomalla! Irlantilaiselle tärkeintä lomamökillä on todennäköisimmin se, onko lähellä mukavaa pubia, kenties hiekkarantaa lapsille, ja ihan varmasti hyvin varustettuja kauppoja ja huvipuistoja ja ravintoloita, joissa kuluttaa aikaa. 



Korpisuomalaisen kaiho jatkuu. Hyvää kesää!