Paluumatkaaja

Onpa vaikea aloittaa tätä blogia. Tuntuu, että Irlannin-matkasta jäi niin paljon mietittävää ja ristiriitaisia tuntemuksia, että mikään vinkkeli ei tunnu antavan sille oikeutusta. 

Kaipaanko Irlantia? Jäikö ikävä? Oliko mukava palata Suomeen?

Tässä kohdin alkoi jännittää.

Kun ajattelee, että elin 35 vuotta elämästäni Irlannissa (viisi vuotta meni Lontoossa ja maailmalla), tuntuu oudolta, että maa tuntuu nyt niin kaukaiselta. Tietenkin on paljon tuttua ja osaan suunnistaa ja liikkua kuin vanha konkari, mutta mikään ei liikauta todella. Maisemat ovat väliin pakahduttavan kauniita ja ihmiset välittömiä, kohteliaita ja lämpimiä. Rakastan irlantilaista huumorintajua ja musikaalisuutta. Rakastan irlantilaista aksenttia, noin yleensä. Silti oli vaikea kuvitella, että voisin joskus vielä asua siellä. Ehkä pitempiä aikoja lomaillen?

Kuuluisa Ha'Pennyn kävelysilta. Tämä pitää aina nähdä.

Sillä vastapainona ulkopuolisuuden tunnoille tulivat jännitys ja ilo lasten ja lastenlasten tapaamisesta. Hehän ovat omaa lihaa ja vertani, ainoat maailmassa! Heihin minulla on onneksi yhteys, joka löytyy kerta kerralta. Eikä välissä ole vuosien taukoa kuten omalla äidilläni, kun voitiin kommunikoida vain kirjeitse ja puhelimessa nopeasti. Kahden koronavuoden aikana olen rupatellut tunteja aikuisten lasteni kanssa ja nähnyt, missä he asuvat, kiitos nykyajan tekniikan. Silti kaikki sanoivat hämillään samaa: onpa outoa tavata livenä! Ikään kuin valokuva olisi muuttunut kolmiulotteiseksi silmien edessä.

Viikon lomalla ehdin rupatella kasvotusten ainakin kahdenkymmenen ihmisen kanssa - laskin juuri. Se on varmaan enemmän kuin puolessa vuodessa koronarajoitusten aikaan. 

Nyt kun katson listaa, huomaan, että kaikki olivat minua nuorempia. Olen vanha mummo! Sen kyllä huomasi, kun juttuistunnon päätteeksi nousi ylös - nuoret vain ponkaisevat seisomaan ja pinkaisevat liikkeelle, kun meikäläisen pitää salaa ravistella raajojaan ja hieroa selkää, jotta pääsee edes kyyryyn. Miten minusta on tullut näin kankea? Yritin tohkeissani juosta kaksi porrasta kerralla yläkertaan, kuten aina ennen tein, ja olin kaatua rähmälleni. Noloa. 

Sen huomion tein myös nuoria seuratessani, että he todella ovat myös henkisesti joustavampia ja nopeampia, aivan kuten  ikärasistit väittävät. Mikään ongelma tai teknillinen vastoinkäyminen ei heitä halvaannuta, he eivät ala paasata ja valittaa kuten ikäiseni ihmiset, kun jokin ei toimi. He vain mumisevat: voi, tää ei nyt käy. Koetetaan jotain muuta. He eivät myöskään tuputa mielipiteitään ja maailmannäkemyksiään itsestäänselvinä kuten me kaiken jo  nähneet. 

Miksi me vanhat emme voisi välillä olla hiljaa ja kuunnella, mitä nuorilla on sanottavaa, sen sijaan että niin usein messuamme miten ennen oli kaikki paremmin tai tehtiin näin? Huomasin, että sorruin kertomaan vanhoja juttuja ja tapahtumia, kertaamaan lapsuuttani ja sukujuttuja, aivan kuten omat vanhempani. Johtuuko se siitä, että elämää alkaa uhkaavasti olla vähemmän edessä kuin takana? Ettei jaksa enää ottaa vastaan mitään uutta? Jumalat minua siltä varjelkoon. 

Minusta pidettiin hyvää huolta lasteni toimesta. Sain jopa pyytäessäni aikataulun, milloin ketäkin saatoin tavata ja missä yöpyä. Olin toivonut, että oltaisiin vain ihan arjessa, ei mitään ravintolaillallisia - ne olivatkin kiven takana ja koronapassien ehdoilla toteutettavia - ihan vain kotiruokaa ja leppoista yhdessäoloa. Näin kävikin. 

Ehdin lukea muumisadun lapsenlapsille, kävellä upeaa jokireittiä jota en ollut koskaan nähnyt, uida Atlannin valtameressä, tavata uusia sulhasehdokkaita, syödä irlantilaista aamiaista langon kanssa, videoida steppausta Grafton Streetillä, hyppiä ruutua, kävelyttää miniäehdokkaan koiraa, ostaa tyttären neuvomana tuliaisruokia lähikaupasta, vaeltaa kirjakaupassa, tavata lasillisen ääressä vanhaa uutta ystävää, istua tutussa junassa joka melkein viisti Irlannin merta. Syvällisiä ja välillä kipeitäkin keskusteluja kävin jälkikasvuni kanssa.

Sillä siitä ei pääse mihinkään, että Irlannin elämä on jättänyt minuun syviä haavoja, joista tulee flashbackin kaltaisia oloja tietyissä paikoissa. Tajuan, että tunsin niitä jo ennenkin, mutta tukahdutin ne, koska muuten ei voi elää ja toimia. Nyt muistot ikävistä elämänvaiheista pyyhkäisivät kysymättä yli, ihan yllättäen. Mietin, mitä pahoille muistoille voi ylipäänsä tehdä? Käydä läpi aina uudestaan, vai yrittää pyyhkiä niitä pois aivojen kovalevyltä?

Sanotaan, että vanhetessa alkaa elää yhä enemmän menneisyydessään. Entä jos dementia iskee ja alan elää jossain luupissa, josta en pääse pois? Näin kuulemma käy käsittelemättömille traumoille kuten sotakokemuksille. Miksen ala elää jotain ihanaa elämänvaihetta dementoituneena?

Sellainen pöhäys tuo Irlannin-matka oli, että menee tovi sen sulatteluun. Kun ei tapaa ihmisiä, elää aika tyyntä elämää omassa tutussa kuplassa. Täytyy myöntää, että olen kaivannut vähän pöhinää! Tuntui silti kivalta palata tuttuun omaan kotiin ja rutistaa lähiomaista. Tatit ovat kypsyneet ja omenat odottavat mehuasemalle vientiä. Syksy tuo mukanaan rauhoittumisen luoviin hommiin: kirjoittajakurssi jatkuu haasteineen, samoin etätaidekurssi. Saatan aloittaa croquis-illatkin taas. 

Ja kyllä, jäi ikävä Irlantiin jääviä rakkaita. Ensimmäistä kertaa ikinä aloin itkeä, kun kone lähti kiitämään Dublinin lentokentältä. Onneksi ei ollut vierustoveria ja kasvomaskikin peitti paljon. Tuntui kohtuuttomalta, etten voi asua lähempänä, olla osana heidän elämäänsä. Silti en voisi vaihtaa kaikkea, minkä olen paluumuutolta saanut. 

Ulkosuomalaisten tuttu tunne: palatessa, kahden maan välillä on aina menossa väärään suuntaan, aina jää ikävä jonnekin. Sitten tulee taas kotiin. 

 

Koulumaailmaa

Irlannin koulusysteemi poikkeaa valtavasti suomalaisesta. Suomessa koulut ovat yhtä homogeenisiä kuin kulutusmaito. On sama, minkä tölkin avaat. Jatkaakseni meijeriteollisuudesta lainattua metaforaa, Irlannissa on kouluja, joihin vain creme de la creme pääsee, varallisuudesta riippuen. Siitä olenkin jo kirjoittanut toisessa blogissa  

Irlannissa on kuitenkin paljon muutakin, joka erottaa pieniä koululaisia, kun he aloittavat koulutiensä 4-5-vuotiaana. Ensimmäinen niistä on uskonto, toinen sukupuoli. Tämä on hyvä tietää, jos harkitsee Irlantiin muuttamista ja lasten kouluttamista täällä. Tämän oppii vasta kantapään kautta kuten minä, muuttaessamme kahden alle kouluikäisen kanssa maaseudulle Irlantiin, täysin tietämättömänä maan käytännöistä.

Ensinnäkin koulut on jaettu uskonnon mukaan, 90% on katolisia, loput protestantteja tai viime vuosina suurimpiin kaupunkeihin syntyneitä "uskonnottomia" (denominational) tai "moniuskoisia" (multidenominational), EducateTogether-kouluja. Uskonnolla on suuri rooli kouluissa edelleen: katolisissa alakouluissa Ensimmäiseen Ehtoolliseen (7v.) ja Konfirmaatioon (11v.) valmistautumiseeen tarvittava aika otetaan koulutunneista.Niin vanhanaikaista on edelleen myös alakoulun opettajainkoulutus, että sekin jakautuu kahtia katoliseen ja protestanttiseen. Uskonnon opetus on pakollista kouluissa, ja jos on käynyt protestanttisen kurssin, mahdollisuus työskennellä valtaosassa kouluista on minimaalinen, eihän heillä ole eväitä opastaa lapsia katolisiin sakramentteihin valmistautumisessa.  Minulle tämä kaikki tuli yllätyksenä. Minut oli kastettu luterilaiseksi, mieheni katoliseksi, kumpikaan meistä ei käynyt kirkossa eikä uskonto ollut mitenkään osa elämäämme. Maaseudulla, jonne päädyimme asumaan, ei ollut valinnanvaraa: oli vain katolisia kouluja. Itse asiassa vain se yksi.

Ensimmäiseen Ehtoolliseen tytöt puetaan kuin morsiusasuun.

Asia ei oikeastaan tullut ajankohtaiseksi ennen kuin esikoisen Ensimmäinen Ehtoollinen (First Communion) alkoi häämöttää: ilman kastetodistusta ei hän voisi tietenkään ottaa siihen osaa. Irlannissa voi yleensä luistaa säännöksistä ja laeista, tässä koulun rehtori oli vääjäämätön: kastettava oli. Keskustelimme vaihtoehdoista, ja mieheni mielipide oli, että lapset joutuisivat säälimättömän kiusaamisen kohteeksi ja syrjäytettäisiin pienessä kyläkoulussa, jos he eivät ottaisi osaa uskonnollisiin menoihin. Muistan, että yhden Australiasta palanneen perheen lapset eivät ottaneet osaa uskonnolliseen opetukseen. He joutuivat istumaan luokan perällä tai haettiin kotiin, sillä välin kun muu luokka pänttäsi rukouksia ja harjoitteli ohjelmaa suureen juhlaan. He muuttivat lähemmäs pääkaupunkia pian tämän jälkeen. Voin kuvitella, miten vaikea päivä se sunnuntai perheelle oli, kun kaikki muut, koko koulu meni kylän kirkkoon hienoine vaatteineen, valmistauduttaan päivään suunnattomin kustannuksin. 

Asut eivät ole paljon muuttuneet vuodesta 1900.

Joka vuosi lehdistössä päivitellään rahamäärää, jonka äidit (sillä äideille tämä näyttää olevan sydänasia) kuluttavat Ensimmäisen Ehtoollisen ja Konfirmaation juhlintaan Irlannissa. Ensinmainittua varten tytöt pukeutuvat morsiuspukuun, pojat pukuun ja solmioon. Konfirmaatiossa saa jo olla omat vaatteet, mutta myös muu perhe pukeutuu parhaimpiinsa, ja usein koko perhe ja suku menee päivälliselle ravintolaan. Järkyttävintä minusta oli se, että lapsille tärkeintä oli, miten paljon rahalahjoja he saivat! Seremonioitten uskonnollinen puoli näytti olevan samantekevää, kiinnostavampaa oli verrata lasten pukuja ja kampauksia. Minun esikoiseni sai viime tipassa lainaksi valkoisen hameen, ja anoppi osti valkoiset hansikkaat ja käsilaukun, enhän minä älynnyt että sellaisiakin tarvitaan. Juhlapäivän aamuna tytär muistutti, että hänellä piti olla rukouskirja, ilman sitä ei ehtoollista tippuisi. Oli sunnuntaiaamu, kaupat kiinni. Jokainen vanhempi tietää, että kun Ope sanoo jotain, sana on laki. Tytär jo itki kauhusta ajatellessaan, että hän olisi AINOA joka ei saisi ehtoollista. Mitä sillä kirjalla sitten tehdään? Pappi siunaa sen alttarilla. Siinä kiireessä, yrittäessani samalla pukea nuorempia kirkkovieraita, en keksinyt muuta kuin napata pienen valokuva-albumin ja päällystää sen valkoisella paperilla. Täydestä meni, eikä papin ilme värähtänytkään kun hän arvokkaasti otti alttarilla vastaan Kodakin uusimman kylkiäistuotteen piirustuspaperiin käärittynä ja siunasi sen. Tytär oli onnessaan. Tapauksesta viisastuneena seuraava lapsista saikin sitten kaiken: rukousnauhat, rukouskirjan, rosetin ja onnittelukortit luokkakavereille (niihin piti laittaa rahaa, mutta sitä en tehnyt).

Ensimmäiseen Ehtoolliseen liittyy paljon ylimääräistä.

Tällä kaikella ei pitäisi olla mitään tekemistä koulunkäynnin kanssa. Suomessa rippikoulu käydään kouluajan ulkopuolella - jos käydään. Irlannissa katolisella kirkolla on edelleen suuri valta kouluissa. Tästä myös johtuu, että sukupuolet erotellaan katolisissa kouluissa, koska aikoinaan kirkko koulutti opettajat: nunnat opettivat tyttöjä, munkkiveljekset poikia. Irlannissa pojat ja tytöt menevät eri kouluihin 4-5-vuotiaasta lähtien. Vain protestanttisissa vähemmistökouluissa ja maaseudulla, niin pienissä kouluissa joissa ei muuten saataisi luokkia kokoon, on yhdistettyjä kouluja. Minun lapsillani oli onnea, he pääsivät juuri tällaiseen kyläkouluun.

Viime vuonna paikkakunnallani on tehty aloite alakoulujen yhdistämisestä, ja tänä syksynä ensimmäistä kertaa kaikki pojat ja tytöt aloittavat koulutiensä yhdessä. Ylemmällä asteella (11-18v.) on neljä oppilaitosta, joista kaksi on yhdistettyjä, kaksi katolista, eroteltu sukupuolen mukaan. Jälkimmäiset ovat perua ajalta, kun nunnat ja munkit opettivat, tänä päivänä kummassakin on pelkkiä maallikko-opettajia. 

Tällaisia koulubusseja oli vielä muutama vuosikymmen sitten.

Irlannin kolmas erikoisuus (tosin Englannissa taitaa olla sama käytäntö) ovat koulupuvut, jokaisella koululla on omat värinsä sukkia ja solmioita myöten, villapuseroissa ja päällystakeissa on koulun logo. Katukuva ei paljolti eroa menneiltä ajoilta, uniformut kertovat heti, mitä koulua nuori käy, molemmat sukupuolet kauluspaidoissa ja solmioissa, pojilla suorat housut, tytöillä vekkihame ja polvisukat. 

Kuva koulu-univormuja myyvän yrityksen sivulta.

En ole koskaan saanut tyydyttävää selitystä siihen, miksi sukupuolet pitää erotella kouluihin. Yhteen tutkimustulokseen joskus vedotaan, jonka mukaan tytöt oppivat paremmin, kun poikia ei ole häiritsemässä. Katolisen kirkon dogma taitaa olla se tärkeämpi syy. Pelätään, että teini-ikäinen ei pysty keskittymään, kun vastakkainen sukupuoli istuu hiplausetäisyydellä.  Se, miten tämä sitten onnistuu paljon vaativammassa ympäristössä kuten yliopistossa tai työpaikalla, ilman minkäänlaista aiempaa kokemusta, on mysteerio. Jos perheen lapsissa sattuu olemaan vain yhtä sukupuolta, lapsi saattaa käydä kaikki kouluvuotensa alusta loppuun vain oman sukupuolensa seurassa. Sukupuolten välinen kanssakäyminen rajoittuu koulun ulkopuolelle. Nuoret menettävät muutakin, kun eivät istu sekaluokissa: paikkakunnallani katolisen koulun pojat eivät voi opiskella kotitaloutta, tytöt taas puu- ja metallitöitä tai teknistä piirustusta.

Mitä muuta teinit sitten menettävät? Pojat eivät koskaan kuule tyttöjen mielipiteitä ja kokemuksia, kun keskustellaan yhteiskunnasta tai rooleista. Onko tämä syynä monelle miesvoittoiselle alalle, Irlannin eduskuntaan asti? Miehet eivät ole oppineet toimimaan arjessa ja työtilanteissa naisten kanssa ja päinvastoin. Stereotypiat ja ennakkoluulot toista sukupuolta kohtaan rehottavat, kun niitä ei ole voinut testata jokapäiväisessä kommunikoinnissa. 

Jos koulukiusaamista pelätään, valitettavasti sitä tapahtuu myös tyttö- ja poikakouluissa. Seksuaalisen häirinnän käsittelyyn taas oppii käytännössä, turvallisessa kouluyhteisössä, jossa on aikuisia puuttumassa tilanteeseen - ei pimeässä diskossa loppuillan humalatilassa. Eristäminen ei pelasta eikä suojaa ketään.  Jos jotain itse sekakoulussa opin, niin sen, että pojat ovat yhtä tyhmiä tai fiksuja kuin tytötkin, heillä on omat ongelmansa ja ryhmäkäyttäytymisensä, hekin ovat joskus avuttomia, masentuneita, hölmöjä. Siis ihmisiä, samanvertaisia. Eivät mitään mystisiä, arvaamattomia olentoja toiselta planeetalta.

Satuin istumaan yhtenä perjantaina pubissa, kun poikakoulun vanhimmat oppilaat tulivat iltaa aloittelemaan muutamalla oluella. Tyttöjä ei miesvaltaisessa pubissa näkynyt. Voin kuvitella, että tytöt istuivat vielä kotona meikkaamassa ja laittamassa tukkaansa - Irlannin nuoret naiset valmistautuvat ulos lähtöä varten kuin missikisaan. Sukupuolien törmäys tapahtui vasta myöhemmin, huumaavan meluisassa diskossa, pimeässä ja tungoksessa. Mitä toivoa siinä enää oli löytää mitään ihmisyyttä?

Rakkaimpia muistoja yhteiskouluajoistani oli koulun sosiaalinen elämä. Monimutkaiset pelit ja taistelut, rakastumiset ja rakastumisien torjumiset, ystävystyminen, väittelyt ja herjanheitto. Koulupäivän jälkeiset lorvimiset naulakolla ja pihalla, välkkärit, lintsaamiset, koulun diskot ja luokkaretket, bileet ja abijuhlat. Vaikka 15 ikävuoden tienoilla viimeistään tytöt usein tuntevat samanikäiset pojat liian lapsellisiksi ja etsivät vanhempaa seuraa, toveruus säilyy. Niitä muistoja en vaihtaisi mihinkään.

Naisen aivot

Miehen ja naisen aivot toimivat eri tavalla, väitettiin BBC:n tiedeohjelmassa Horizon (Linkki). Miehen aivot synkkaavat ees taas, naisen poikkiteloin, noin kansantajuisesti ilmaistuna. Miehen aivoliikenne tukee kolmiuloitteista havainnointia, naisen monien asioiden tekemistä yhtaikaa sekä empatiaa. Siitä ei ohjelmassa päästy yksimielisyyteen, onko tämä biologista perua vai sosiaalistumisen seurausta.

Toivoisin, etten välittäisi ihmisistä niin. Kannan huolta perheenjäsenistäni ja sukulaisistani, jopa mieheni sukulaisista, unettomuuteen saakka. Töissä törmään vammaisuuteen ja nuorten perheongelmiin ja suren niitäkin. Jos nykyisyys helpottaa hetkeksi, löytyy menneisyydestä loputtomasti pohdittavaa ja suremista. 

Tällä hetkellä tunnen, etten elä omaa elämääni ollenkaan. Ajattelin keväällä, että kunhan mieheni pääsee kotiin sairaalasta ja paranee, kestän mitä tahansa. Se riittäisi. Elämällä on kuitenkin aina muita jekkuja nurkan takana.

Jälkikasvuni on selvinnyt aikuisuuden haasteista kukin tavallaan: yksi valitsi varman työllisyysalan, oman talon oston ja avioliiton. Toinen harhaili kymmenen vuotta eri kursseilla ja aloilla, pitkäaikaistyöttömänä ja opiskelijana, kunnes näyttää löytäneen intohimonsa: kiipeilyn. Kymmenisen vuotta sitten tätä ei olisi vakavasti voinut edes ehdottaa uraksi ja elinkeinoksi. (Tiedoksi epäilijöille - seinäkiipeily on kasvava bisnes, jolle on kysyntää!)

Kolmas jälkikasvustani ratkaisi valmistuttuaan alansa kroonisen työttömyyden - muuttamalla Uuteen Seelantiin, kuten tuhannet muutkin nuoret irlantilaiset.

Nuorin opiskelee yliopistossa tiedettä vakavasti ja määrätietoisesti, häntä ei koskaan ole tarvinnut lykkiä eteenpäin. Tähtäimessä on vähintään maisterintutkinto, jos rahoitus vain löytyy. Irlannissa maisteriksi opiskeluun ei saa opintotukea, ja lukukausimaksut ovat tällä alalla 8000-9000 euroa per vuosi.

Yksi kuitenkin aiheuttaa sijaiskärsimystä jatkuvalla syötöllä. Ei ensin osaa valita opintoalaa, harhailee, ottaa ja jättää, palaa kotiin, lähtee taas. Nyt vastavalmistuneena humkandina ei olekaan valmistunut yhtään miksikään. Töitä ei Irlannissa ole kuin tietyillä käytännön aloilla ja koska työnantajilla on valinnanvaraa, halutaan vähintään 2 vuotta kokemusta omaavia, alalla kuin alalla. Tätä puutetta paikkaamaan on nyhrätty lukemattomia valtion työllistämisohjelmia. 

Irlannissa on tapana nimetä pahamaineiset ja hyödyttömäksi havaitut valtion puljut uudelleen, kirkkaanvärisen ja modernimman logon kanssa. Korruptioskandaaleista kärähtänyt FAS on nykyään uudestisyntynyt INTREO. Pitkäaikaistyöttömille on puolipäivätöitä ja kuntoutustyöpaikkoja, on CE (Community Employment Scheme) ja sen pikkuveli TUS. RSS (Rural Social Scheme) tarjotaan kalastajille ja maajusseille. Sitten on vielä Gateway, Work Placement Programme, Revenue Job Assist, JobsPlus, ja lopuille lottokuponkeja postista, jotteivät näkyisi työttömyystilastoissa. Ammattiliitot ovat taisteluasemissa, koska budjettileikkausten takia kouluista lomautetaan työvoimaa: sihteereitä, koulunkäyntiavustajia ja vahtimestareita - ja tilalle otetaan työttömiä valtion tuella.

Nuorille työkokemusta kaipaaville on keksitty JobBridge. Siitä on kuitenkin kehkeytynyt aasinsilta, jolla kyyniset yksityiset työnantajat saavat ilmaista työvoimaa liki vuodeksi ja heti kohta hankkivat perään uuden. Ilmoituksissa luvataan hyödyllistä työkokemusta, mutta saman tien oletetaan alan syvällistä tuntemusta ja taitoja ja tutkintoja, joilla jo normaalisti elättäisi itsensä. Siis jos saisi kunnon töitä.

Tietoni ovat aiheesta mittavat, koska olen kuluttanut tuntikausia selaten työpaikkailmoituksia. Jos vapaa-aikaa jää, etsin asuntoja. Suomalaisesta äidistä aikuisten lasten ei kuulu asua kotonaan. Irlantilaisäidistä se olisi ihan luonnollista. Tyttäreni kanssa selaamme samoja ilmoituksia, hän läppärillään, minä IPadillä. 

Pääkaupunkiseudun asuntopula on sitä tasoa, että 300 eurolla kuukaudessa saa jo jakaa kaksoissängyn tuntemattoman kanssa - kerrossänky alkaa olla kalliimpi. Tänä vuonna poikani löysi kuin ihmeen kaupalla kellarikerroksen kostean kamarihuoneen, josta maksaa 500 euroa kuussa ja jakaa tupakeittiön kolmen muun opiskelijan kanssa. Lämmityslaskuihin ei vanhassa talossa kannata investoida, untuvamakuupussissa pärjää pikkiriikkisessä huoneessa.


En tiedä, mikä vaikutus pitkäaikaistyöttömyydellä on nuoreen. Itse olin aina töissä. Minun lapsuudessani ja nuoruudessa Suomessa kaikki aikuiset kävivät töissä, en tuntenut yhtäkään työtöntä, mitä nyt joitain vanhoja kaljaveikkoja näki baareissa. Mikä lie muuttunut yhteiskunnassa, kun töitä ei enää löydy? Tässä on jokin solmu, joka ei maalaisjärjellä aukea. Työtä kun Irlannissa olisi esimerkiksi fysioterapeuteille. Jonot hoitoon ovat pitkiä, työikäinen kansa sinnittelee kremppojensa kanssa, vanhukset rappeutuvat. Terveydenhuolto on ratkeamispisteessä. Virat on kuitenkin jäädytetty julkisten leikkausten takia. Kalliisti koulutetut fysiot matkustavat hoitamaan uusseelantilaisia ja kanadalaisia vanhuksia.

Nuoria valmistuu myös kasapäin tutkintoihin, jotka eivät valmenna yhtään mihinkään. Jos yhteiskunnalla ei ole varaa kuntouttaa tekolonkkapotilaita, ei sillä ole varaa kulttuuriin, kirjallisuuteen tai filosofiaankaan. Kannattaisiko pikemminkin jäädyttää nämä opintopolut ja opettaa kaikkia keksimään tietokonepelejä ja kiipeilemään pitkin seiniä? Sille olisi juuri nyt kysyntää.

Äidit ja isät Irlannissa valvovat, murehtivat ja purkavat kiukkuaan politikkoihin: tehkää jotain! Vanhempien elämä on hyllyllä odottamassa, kunnes jälkikasvu löytää paikkansa. Ne onnettomat, jotka putoavat opinnoista ja työelämästä ja menettävät asuntonsa ja välit perheeseen, istuvat makuupussissa Dublinin katukäytävillä ja odottavat kolikoita pahvikuppiin.

Minun tyttärelläni on sentään turvaverkko, joka koostuu hätääntyneestä äidistä, joka tekee kaikkensa, jottei näin kävisi omalle lapselle. 

Naisen aivot näköjään vinksahtavat jo silloin, kun ensi kertaa näkee ultraäänikuvassa uuden elämän. Huolehtiminen toisesta ei enää ole valinta.

Kielenhuoltoa ja -puoltoa

Ulkomaille muuttaessa ehkä järkyttävintä oli kielen vaihto. Englanninkielisten lasteni on huomattavasti helpompaa matkustella ja vaihtaa asuinmaata: miltei missä tahansa voi tulla ymmärretyksi englannilla. Sanonkin usein, että se on lottovoitto, jota irlantilaiset eivät ymmärrä saaneensa. Suomalaisilla kielen imperiumia ei ole.

1970-luvulla lukiossa oli englannin opetukseen juuri lisätty "kuuntelun ymmärtäminen", eikä "puhumista" harjoitettu - saati testattu - mitenkään, niin uskomattomalta kuin se nyt kuulostaakin. Sain ällän englannista, vaikken juuri ymmärtänyt kuulemaani, tai osannut ilmaista itseäni ääneen englanniksi. Ujona koin kielenvaihdon todella vaikeaksi. Kotimaassa olin nauttinut kielestä, sananvivahteista, kirjallisuudesta, kirjoittanut runoja. Englannissa tunsin itseni kauhistuttavan tyhmäksi. Itsetuntoni romahti, mykistyin vuosiksi. Änkytin kuin lapsi, ja putosin kärryiltä vähän väliä. Tunsin empatiaa afasia-potilaita kohtaan, jotka kärsivät kun heitä luullaan yksinkertaisiksi puhevaikeuksien takia.

Suomen kieli rappeutui väistämättä, kun kaikki energia meni kommunikointiin uudella kielellä, niin työelämässä, opiskelussa kuin parisuhteessakin. Mikään ei ole turhauttavamnpaa kuin yrittää riidellä vieraalla kielellä! Tai ymmärtää vitsiä.

Joskus olen varma, että muutan persoonallisuutta kielen mukaan. Vain äidinkieleni raaputtaa sosiaalisen irkun alta sen korpisuomalaisen, joka ei juuri puhu, nauttii luonnosta, miettii syntyjä syviä, luo. En pysty luovaan kirjoittamiseen englanniksi, niin kaksikielinen kuin olenkin. Tuntuu, että matkin englantilaista ilmaisua, sen sijaan että luon sitä kuten äidinkielelläni. Kykenen esseisiin, polemiikkiin, jopa hassutteluun toisella kielelläni, ja rakastan käännöstöitä, mutta sieluni kuoriutuu auki vain selkäytimestä käsin. Joskus mietin, tunteeko perheeni minua ollenkaan, kun ilmaisen itseäni vieraalla kielellä.

Jotain non-verbaalista suomalaisuutta minussa kuitenkin on edelleen. Tyttäreni tapasivat sukulaisiani yksissä häissä ja palasivat raportoiden, että sisareni muistuttivat niin kovasti minua, että heitä huvitti: ääntä, ilmeitä ja kehon kieltä myöten niin ÄITIÄ! Jotakin ilmeisesti jää perusolemukseen, vaikka eläisi puoli elämää valepuvussa vieraalla maalla.

Suuri suruni on, etten kyennyt opettamaan äidinkieltäni lapsilleni.Suomen kielen siirtäminen lapsille vieraassa maassa on haastavaa. Se oli 1980- ja -90-luvuilla todella vaikeaa, kun Internettiä, Skypeä ja halpalentoja ei ollut. Muita suomalaisia tapasi tosi harvoin.                                                                         

Yhteydenpito oli kallista ja "kielenhuolto" perustui perheen lähettämiin kirja- ja videopaketteihin. Jopa äänikirjeitä eli itse äänitettyjä kasetteja lähetettiin silloin - minulla on edelleen tallella jo poisnukkuneen äitini puhetta ja laulua lapsenlapsilleen, nyt CD:lle siirrettynä. Myös omaa, koti-ikävää tihkuvaa puhettani, jossa jo havaitsee kankeutta ja hapuilua. Muutama sukujuhlissa äänitetty "ryhmäviesti" on myös hätkähdyttävä aikamatka 1980-luvun äänimaailmaan: taustalla pienten lasten ääniä, äiti surruttaa "Pamiksilla" kermavaahtoa, TV:ssä kuulutetaan neuvostoliittolainen luonto-ohjelma. Sisarukseni ovat äänessä nuorina aikuisina, elämä edessään. Isä lähettää terveisiä ja "Jumalan siunausta" tyttärelleen, ääni värähtäen.

Äidinkielen opettamisesta lapsille olen käynyt muutaman kipeän väittelyn ulkosuomalaisfoorumeilla. Joillekin se on ylpeä itsestäänselvyys - ja hyi ja häpeä äitejä, jotka siihen eivät "vaivaudu". Kaksikielisyyden puolestapuhujana epäonnistuminen oli sitäkin kirpaisevampaa. Ketään en kuitenkaan siitä tuomitsisi, tuskin kukaan helpolla luopuu äidinkielestään.

Kadehdin Irlannin siirtolaisyhteisöjä: kiinalaisia, intialaisia, puolalaisia, latvialaisia, joilla on valmiit verkostot ja oma kieli käytettävissään.

Äidinkieli on niin tärkeä, että sitä soisi tuettavan jokaisen maahanmuuttajan kohdalla, myös Suomessa. Maahanmuuttajan lapsi oppii kyllä nopeasti uuden kielen, ja tulee olemaan siinä vanhempiaan sujuvampi, mutta kotikielen ja oman kulttuurin vaaliminen on tärkeää 

vanhemman itsetunnolle. 

"Kummallisen" kielen pajattaminen sulkee kuitenkin muut ulkopuolelle. Viisivuotiaani supatti minulle koulun portilla "Äiti, puhu englantia täällä!" Lapset eivät halua olla poikkeavia. Jos puolisokaan ei ymmärrä toista kieltä, on kommunikointi perheen sisällä aina vain ongelmallisempaa. Läksyissä auttaminen suomeksi osoittautui ylivoimaiseksi. Sanavarastoa oli vaikea pitää yllä, mitä vanhemmaksi lapset varttuivat. Suomi-koulut, jotka sitkeästi ylläpitävät toimintaansa monessa maassa, olivat tavoittamattomissa.

Ennen kuin tuomitsee ulkosuomalaisen, kannattaisi ensin "astella vuosi hänen mokkasiineissaan", kuten intiaanisananlasku kuuluu. Monella ulkosuomalaisella on itselläänkin vain rippeet äidinkielestä, mitä kauemmin he ovat poissa kotimaasta.

Ehkä en onnistunut suomen kielessä. Jotain kuitenkin huomaan siirtäneeni lapsilleni suomalaisuudesta: rehellisyyden, rauhallisuuden, lujan oikeudentunnon. Kuten oma äitini tapasi sanoa meistä, vähän puolustellen, vähän uhmakkaasti: "Ihmisiä on vaan niistäkin tullu!"

Tillittäjän irkkujoulu

Jollakin foorumilla kysyttiin ulkosuomalaisilta, mikä tekee joulustasi suomalaisen?

Piti oikein pysähtyä. Vetää henkeä. Miettiä. Onko joulunvietossani enää mitään suomalaista? Mitä siihen kuuluu?

Lähdin Suomesta jo 1970-luvulla, enkä ole sen jälkeen onnistunut viettämään ainuttakaan joulua Suomessa. Haikailin pitkään vanhoja perhejouluja, kun koko jengi palasi vanhempien luokse kotitaloon jouluksi. Kun muuttaa pois kotimaasta, aika tavallaan pysähtyy, ja olettaa, että kaikki siellä pysyy entisellään. Etäisyys vielä kultaa muistot ja haikeus on taattua. Vei vuosia, ennen kuin tajusin, että sisarukseni viettivät joulunsa omien perheittensä kanssa, ja korkeintaan kävivät kylässä kotona. "Perhe" oli hajonnut, kuten luonnollista onkin, jälkikasvu pariutuu ja sikiää ja muodostaa oman perheen. Nyt kun se on tapahtumassa itselleni, ympyrä sulkeutuu.

Lapsuuteni jouluun kuului valtava siivoaminen, leipominen ja paistaminen, ja äidin totaalinen voipuminen. Jouluaattona käytiin lumisella hautausmaalla viemässä kynttilöitä omaisten haudoille, syötiin muhkea jouluateria ja jaettiin lahjat vanhasta pyykkikorista illalla. Joulupäivänä syötiin samaa ruokaa lämmitettynä, ja ähkyn potemisen lisäksi luettiin ja pelattiin pelejä. Tapaninpäivänä oli jo kiire päästä ulos.

Ensimmäisenä jouluna ulkomailla koti-ikävä oli sietämätön. Mikään ei tuntunut oikealta. Monet irlantilaiset viettävät jouluaaton pubissa, mikä oli minulle järkytys. Suomessa kyllä otetaan reippaasti pikkujouluissa, mutta humala ei kuulu jouluaattoon, ellei kodissa muutenkin juoda paljon. Dublinin pubit olivat tupaten täynnä, tupakansavusta harmaina, tumpit poljettiin sammuksiin kokolattiamattoon ja tuopit kannateltiin piripintaisina baaritiskiltä, samaisen maton nöyrästi imiessä yli loiskuvat tilkat. Muistan, että yläkerran vessaan vievät rappusetkin olivat täynnä väkeä. Pubien suljettua ovensa ihmiset tungeksivat yömessuun, ei kuitenkaan kirkon eteistä pidemmälle. Kaupunki välkkyi kaikissa sateenkaaren neonvaloissa kuin Las Vegas.

Olin niin kauhuissani koko illasta, että soitin anopille puhelinkopista ja pyysin anteeksi, ettemme  olleet tulleet ajoissa jouluaattona kotiin. Anoppi kuulosti hölmistyneeltä ja sanoi olevansa kinkunkeittopuuhissa ja täyttämässä kalkkunaa. Mikään ei minusta ollut kohdallaan.

Aattoa ei Irlannissa juhlita, se on tavallinen arkipäivä, kaupat ovat auki, kuten pubitkin. Kaikki alkaa vasta joulupäivän vastaisena aamuna, kun joulupukki eli Santa, joka ei älyä että ovikin on keksitty, änkeää alas savupiipusta avotakkaan lahjasäkin kanssa. (Jos joulupukkiin uskominen vaatii lujuutta, niin tämä menee mielestäni jo vähän pitkälle!) Isot lahjat hän jättää kuusen alle, pienemmät sukkiin, jotka on ripustettu takan reunustalle tai sängynpäätyyn. Pukille pitää jättää jotain hiukopalaa, lasi sherryä tai maitoa, rusinapiirakka  - ja porkkana Rudolph-porolle (joka täällä näyttää erehdyttävästi Bambilta). Auta armias, jos ne löytyvät koskemattomana viiden aikaan aamulla, kun lapset heräävät tutkimaan, mitä yön aikana on tapahtunut. Näen vieläkin painajaisia, että olen itse nukahtanut nojatuoliin yöllä, odottaessani että lapset vihdoin simahtavat: lahjat ovat edelleen vintillä piilossaan, lasi sherryä juomatta, porkkana nakertamatta, kun lapset heräävät. Onneksi niin ei koskaan ehtinyt käydä.

Jouluaaton kaihoa en ole saanut pois, se on vähän samanlainen ontto olo kuin juhannuksena ja itsenäisyyspäivänä. Olen yrittänyt loihtia jouluaaton tunnelmaa syömällä osan jouluruuista aattona, osan joulupäivänä. Mikään ei kuitenkaan tunnu oikealta. Ehkä syy on siinä, että lapsuuden taianomaisen tunnelman jälkeen mikään ei voikaan tuntua samalta.

Itse asiassa valun usein ahdistukseen ennen joulua. Kaupallista painetta ja naisiin kohdistuvaa stressiä vastaan on tietoisesti taisteltava. Otsikot kuten Joulupäivällinen on vuoden tärkein ateria ja Ajanlasku H-hetkeen voi yrittää ohittaa olankohautuksella, mutta jokin joulussa saa minut aina surulliseksi ja ristiriitaiseksi. Tiedän, että on monia muitakin, joille joulu tuo aina pahaa mieltä. 

Joulu on muistojen aikaa. Menneet joulut, jotka eivät olleet niin onnellisia, palautuvat mieleen. Olen kärttyinen, ja pienetkin riidat joulukoristeiden keskellä pahentavat oloa. Tuokin virnuileva tonttunaama!

Siis en leivo, ostan mahdollisimman paljon puolivalmiina, ja muistan, että mahalaukku ei muuta kokoaan yhden päivän takia, on turha tunkea sinne enempää kuin tavallisestikaan. Jos seuraisi naistenlehtien ruokalistoja, aloittaen irlantilaisella täydellä pekoniaamiaisella, jatkaen coctail-välipaloilla, keittolounaalla ja kolmen ruokalajin joulupäivällisellä, unohtamatta joulukakkua ja rusinapiirakoita, suklaakonvehteja ja ylenpalttista juomista, olisi koko perhe jo ensiapuklinikalla iltaan mennessä.

Mitä joulunvietossani on enää, mikä olisi suomalaista? Jouluruuista kaipaan vain kinkkua ja lanttulaatikkoa, joten teen ne joka vuosi. Sinnikkäänä aloittelevana aviovaimona yritin itse tehdä kerran myös maksalaatikkoa - ensimmäistä kertaa eläessäni. Onnistuin hankkimaan tuoretta maksaa butcher'ilta, keitin oikeaoppista riispuuroa. Kun latasin kaikki tehosekoittimeen, lähti mies voimaan pahoin vessaan. Katsoin veristä mössöä itsekin järkyttyneenä ja sain sen vaivoin uuniin. Vaikka laatikko maistui ihan hyvältä, en ole toistanut kokeilua.

Tänä jouluna yritän muistaa, että tärkeintä on perhe ja yhdessäolo. Mainosten lupauksista huolimatta, perhe on jouluna yhdessä juuri niin onnellinen kuin se on muutenkin, ei enempää. Mikään ei täytä ylimitoitettuja odotuksia.

Tänä jouluna nautin aikuisista lapsistani, varsinkin kun tiedän, että seuraavina jouluina emme ehkä enää ole samassa kokoonpanossa. Jutellaan, katsellaan teeveestä luonto-ohjelmia, mieluiten pingviinejä ja jääkarhuja, ei Joutsenlammen siroja ballerinoja, jotka vain pahentavat ähkyä. Syödään herkkuja, muttei liikaa, käydään pitkillä kävelyreissuilla vuorilla tai rannikolla ja saadaan liikuntaa ja raitista ilmaa. Kaivan kuluneet lautapelit esiin, Scrabble ja shakki, vanhat tutut. Levitän edesmenneeltä äitimuorilta joskus saadun joululiinan, sytytän valkoiset sähkökynttilät kuuseen, isän huolellisesti säilyttämät, made in DDR. Jostain syystä säilytän joulukoristelaatikossa myös äitini neulomaa vauvan villatakkia, jota nuuskin kerran vuodessa ja laitan takaisin muovipussiin. Soitan suomalaisia joululauluja vain kertaalleen ja yksinäni, koska ne aina itkettävät niin.

Joitain paloja elämästä ei vain saa takaisin, vaikka tekisi mitä. Tilalle voi yrittää luoda uusia palasia, joista ehkä jää jotain yhtä tärkeää omille lapsille. Jos hyvin käy.