Valitettavasti, yli puoli vuotta Suomessa nyt asuneena, olen edelleen samaa mieltä. Jollain tapaa toivoin, että en olisikaan tykästynyt uudestaan synnyinmaahani, koska se tekisi Irlantiin paluusta paljon helpompaa. Kyllähän siellä lomailee, mutta en ikinä enää voisi asua Suomessa. Näitä mielipiteitä kuulee ulkosuomalaisten sivuilla. Kotimaa on muuttunut ja tuntuu vieraalta, ystävät ovat kadonneet, suku ei välitä, oma elämä on jo muualla.
Minulla vain on niin levollinen olo Suomessa, ei ole ikävä minnekään. Perhettä tietysti on ikävä, mutta muuten kuulun tänne kuin jäkälä kallioon. Rakastan Suomen vaihtuvia vuodenaikoja. Lehtipuut värittävät tummanvihreän kuusimetsän pysyvyyttä keltaisesta mustaan harsoon, sitten punertavan kautta hentoon vihreään, ja lopulta paksuun heleänvihreyteen. Maisema muuttuu koko ajan, pienenpienin sävyin.
Suomessa ei sada. Koskaan. Ilman kosteus ilmeisesti tulee lumena talvella, ja haihtuu olemattomiin keväällä. Eikä tuule, ainakaan sisämaassa. Sateenvarjo pysyy oikein päin, silloin harvoin kun sitä tarvitsee. Kylmyys ei tunnu pahalta, kun siihen ei liity kosteus ja viima. Jos kolme kuivaa lehteä pyörii pihamaalla, tulee radiosta myrskyvaroitus. Jos isompi tuuli sitten yllättää Suomen puut, ne napsahtavat poikki kuin tulitikut, kun taas irlantilaiset puut ovat tottuneet kääntymään ja vääntymään joka elinminuuttinsa.
Suomen maaperä kuhisee elämää: sammalta, jäkälää, monenlaisia marjoja, sieniä, muurahaiskekoja, käärmeitä. Toivottoman kuolleesta lehtimatosta pilkistää uskomattomia väriläikkiä, kun lumi on vihdoin sulanut. Vielä ei ruoho viheriöi, mutta ehdin senkin vielä nähdä toukokuussa, ennen kuin lähden.
Lumi ja jää määrittävät suomalaista maisemaa. Järvet muuttuvat linnunmaidon lempeydestä hyhmäiseksi, sitten peilikirkkaaksi jääksi, sitten lumiseksi kentäksi jossa voi hiihtää ja kalastaa, ajaa autollakin. Sulavesi (joka ei käänny englanniksi) ja jäidenlähtö on jokavuotinen keskustelunaihe: katos, järvi on auki! Samoin suomalaisia kiihdyttää joutsenien paluu, jostain syystä. Irlannissa joutsenet ovat jokapäiväisiä kuten lähestulkoon kaikki muutkin linnut, pääskysiä lukuunottamatta, ympäri vuoden. Ohutta riitettä järvissä kuvataan Irlannissa erikoisraportteina kauhutalvista. Lunta oli sankemmin viimeksi Irlannissa vuonna 2010, jolloin koko maa oli katastrofin partaalla. Hiihtäminen on varakkaille, jotka lentävät harrastamaan sitä Sveitsiin tai Ranskaan.
Ilmaista Suomessa: luistelu, hiihto, pulkkailu. Latuja ja kenttiä pidetään auki verovaroin. |
Mittareista puheenollen, Suomi on täsmätiedon maa. Kaikki ilmaistaan luvuin: vertaillaan kolesteroliarvoja, lämpötiloja (-2.3 C!) ja neliöhintoja. Irlannissa kolesteroliarvoani ei ole koskaan mitattu (saati kukaan kysynyt), lämpötilat ovat runollisia it's a mild day tai a bit nippy, eikä asuntojen kokoa mitata neliöissä vaan makuuhuoneiden määrällä. Kokoa voi arvuutella adjektiiveista compact ja surprisingly spacious. Rakennustekniikka ansaitsisi oman bloginsa, ehkä sen vielä teenkin.
On kaksi eläinlajia, joita Irlannissa piileskelee runsaasti ihmisen elinpiirissä: valtavat, kaiken edestään syövät etanat ja yhtä säikyttävän isot hämähäkit.
Kuivina kesinä (sellaisiakin on, kaksiviikkoisina jaksoina) olen löytänyt tällaisia etanoita keittiöni tiskipöydältä. (Tämäkin kertoo paljon irlantilaisesta rakennustekniikasta. Luonto tulee sisään joka raosta.) Tarantellan näköisiä ja kämmenpohjan kokoisia hämähäkkejä on vaikea saada kiinni, vielä vaikeampi tappaa siististi. Suomessa olen nähnyt yhden hyvin pienen hämähäkin, kerran. Etanat ovat pieniä ja harmittomia. Kylmässä talvessa on hyvät puolensa!
Pidän suomalaisten hiljaisuudesta ja ujoudesta. Sehän rikkoutuu heti, kun tutustutaan paremmin. Eikä joka asiasta tarvitse heti vääntää vitsiä ja keksiä hauskoja puolia, hautajaisissakaan. Toisen tilaa kunnioitetaan. Olen tavannut mahtavia ihmisiä Suomessa. Irlantilaisiin en koskaan saa samanlaista yhteyttä, kuorien alle. Vika saattaa olla minussa.
Suomalaisille luonto merkitsee paljon. Auringon vihdoin ilmestyessä näkee yksinäisiä hahmoja niemennokissa, kasvot aurinkoon päin kohotettuina. Suomalainen nimenomaan tykkää olla yksin luonnossa, tai ainakin hiljaa. Ehkä kaikki nykyinen pahoinvointi johtuu siitä, että suomalaisten on sullouduttava kaupunkeihin työn perässä, keskelle asvalttia, betonia, autobaanoja. Kun he mieluiten vain istuisivat puun juurella ilmaa nuuskien tai järveä katsellen, itsensä unohtaen.
Toisenlaisiakin suomalaisia varmaan on, ja ikä tekee myös tepposensa. Yleistän pahan kerran, tiedän.
Haltoidun usein museoissa, missä tahansa maailmassa, mutta Suomessa siihen liittyy kiihkeä halu tietää enemmän. Tämä on minun maani! Haluan tietää lisää! Mistä nämä sanat ja esineet ovat peräisin? Haluan pohtia...
Irlanti on myös tavattoman kaunis maa, ja sen ihmiset ainutlaatuisia maailmassa. Se vain ei ole minun maani, minun kulttuurini.
Vielä yksi kuukausi ja risat, ja on palattava Irlantiin. Päätökseni olen kuitenkin jo tehnyt, Suomeen on muutettava. Äidinkieli on pitänyt minuuteni koossa maanpaon ajan, nyt olen tullut kotiin. Tämä vuosi on jättänyt minuun lähtemättömän jäljen.
Tätä aion jatkaa: elävän mallin piirtämistä. Tässä 2min. sormiharjoitus. |
Niinpä. Asiat ja tunteet vaakalaudalla. Irlantia voi tässä verrata meidän muidenkin kotimaihin metaforana. Nopeastihan se vuosi meni!
VastaaPoistaTuli ikävä Suomeen. :(
VastaaPoistaLukuvuosi meni aivan liian nopsaan!
VastaaPoista