Miten taiteilijaksi tullaan?

 Minut valittiin vuoden taiteilijaksi paikallisen taideyhdistyksen johdosta.

Olen yllättynyt, ilahtunut ja hämilläni onnitteluista.

Jo sana taiteilija aiheuttaa kutisevan huijarisyndrooman - enhän minä ole oikea taiteilija! Kunhan harrastan.

Toisaalta, mieleltäni sellainen olen kyllä aina ollut. Silloinkin, kun oli kädet täynnä suurperhettä eikä hetkeäkään aikaa omille harrastuksille, minulla oli taiteilijan katse. Näin maisemia, värejä, sommitteluja. Valokuvasin niitä. Haltioiduin toisten taiteesta.

Kuka sitten voi sanoa olevansa taiteilija? Kuka tahansa. Se, miten muut hänet näkevät, on eri asia. Ammattitaiteilijoita kunnioitan, koska he ovat vuosikausia opiskelleet alaa ja yrittävät elää sillä. Moni ammattitaiteilija joutuu tekemään omaa taidettaan opetustyön tai jopa hanttihommien ohella.

Alkutaipaleeni taiteessa oli aika alkeellinen. Rahaa ei juuri ollut. Osasin sentään pohjustaa rautakaupasta saatuja kovalevyjä (kiitos nuoruuden taiteilijaystävien). Aloitin öljymaalauksen viidellä värillä. Kävin Irlannissa kansalaisopistojen iltakursseilla. Asuin kuuden kilometrin päässä kaupungista, ajokorttia ei ollut. Kyydeillä tai polkupyörällä pääsin perille. Kotona maalatessa ei ollut muuta työtilaa kuin keittiön pöytä, ja ahtaassa asunnossa öljytöille ainoa turvallinen paikka kuivua oli takanreunus. Kerran märkä taulu oli pudonnut lattialle, ja kuopus tassutteli sen päälle paljain jaloin. Työn saaja väittää, että jalanjälki näkyy yhä maisemassa, kun sitä katsoo tietystä kulmasta!

Ensimmäisiä töitä. 

Minulla ei ollut varaa kehyksiin, mutta kurssille osui eräs käsistään taitava mies, joka osasi niitä tehdä. Siitä kehkeytyi sitten pitkäaikainen tiimityö, mutta se taas on oma tarinansa!

Muistan vieläkin ensimmäisen kerran, kun työni oli esillä ryhmän näyttelyssä. Oma nimi taulun vieressä tuntui huikealta. Ällistyksekseni ihmiset halusivat ostaa maisemia, joita maalasin. Se on ehkä ollut suurin kannustajani taiteessa; en olisi jatkanut maalaamista jos sille ei olisi riittänyt yleisöä. 

Luin ahkerasti kirjoja maalaamisesta ja kävin kursseja. Paperivalokuvat toimivat virikkeinä ja usein hain maisemia sillä silmällä. Ensisijainen vimma syntyi aina väreistä, ne oli saatava työhön oikein.

Maalaaminen ei ole ollut minulle se väline, jolla haluan sanoa jotain. Minulla ei ole konseptitaidetta. Jos pitää purkaa tunteita tai tutkia ajatuksia, tartun mieluummin kynään tai näppäimistöön ja kirjoitan. Maalaaminen kumpuaa siitä osasta aivoja, jossa visuaalisuus liikkuu. Siellä ei ole sanoja, on vain valoa, varjoa, värejä ja muotoja.

Nyt on öljymaalaukseen tullut tauko ja teen kuivapastellimaisemia paperille. Se on nopeampaa ja intuitisempaa, mutta talvikuukaudet varmaan tuovat öljyllä ja tärpätillä tissuttelun takaisin. Kesemmällä alkaa taas mosaiikkikausi, kun tarkenee tehdä töitä autotallissa. Mosaiikkityöt ovat minulle rentouttavaa askartelua, vähän kuin palapelin teko. Meditatiivista, paitsi ettei koskaan tiedä, mikä on lopputulos! Viime kesänä syntyi Lucy, jonka innoittajaa en tiedä, sillä se syntyi vähä vähältä, alitajunnasta. 

Öljymaalaus on hidasta, oikeiden värien sekoittaminen ja löytäminen vie aikaa. Jos sekoitus on väärä, ei auta kuin aloittaa alusta. Eri kerrosten kuivumisen odottaminen vaatii kärsivällisyyttä, toisaalta työtä voi työstää loputtomiin, vuosienkin päästä, päinvastoin kuin akvarellia. 

Nykyään käytän apuna vanhaa Ipädiä, jolle olen siirtänyt omia tai lähiomaisen valokuvia. Ipadillä valo tulee ruudulta kuvan lävitse, vähän kuin diakuvissa ennen vanhaan. Ero paperikuviin on iso. Ruutua voi myös rajata tai suurentaa tarvittaessa. 

Kotona maalatessa kuuntelen usein musiikkia, joka rentouttaa ja pitää jollain tavalla lukua tunneista. Tunnin, parin raita auttaa hamottamaan, olisiko ja aika huilata. Muuten ajantaju katoaa täysin. 

Jos joku tätä lukeva vielä empii, ryhtyäkö taiteilemaan, minä olen hyvä esimerkki. Taiteenharrastajat ovat yleensä samalla tavalla yllytyshulluja kuin itsekin olen, tämänikäisillä on huumorintajua ja lempeyttä epäonnistumisia kohtaan ja onnistumisista nautitaan täysillä. Luovuus on loppumaton lähde ja kursseilla löytää mitä ihmeellisimpiä projekteja seurattavaksi. 

Irlannissa juhlitaan tänä iltana Halloweenia, me onnistuimme unohtamaan koko juhlan. Olemmeko jo tarpeeksi integroituneita Suomeen?

Huomenna kuitenkin suuntaamme vuotuiselle retkellemme Taidekasarmille Hämeenlinnaan, jossa saa katsoa oikeiden taiteilijoiden töitä ja ateljeita ja juoda kupin kuumaa, ennen kuin suuntaamme vanhalle hautausmaalle kynttilöiden kanssa. Se on minusta mainio tapa juhlia sadonkorjuun loppua ja pimeän ajan alkua ja muistaa poismenneitä omaisia. Ehkä juomme rommitotit kotiin palattua. 

Sláinte!