Elävät kuvat

Olen usein unesta herättyäni ihmetellyt, mistä aivoni oikein saavat käsikirjoituksensa. Lähiomainen näkee järkeviä muistelmia entisistä työpaikoista ja kouluista, minun unissani seikkailee lentäviä pinkkejä elefantteja. Tai ei, ei mitään niin kliseistä. 

Yhtenä yönä heräsin tuskan hikeen ja ahdistukseen. Olin työntänyt pienen lapsen vesille, armottoman huterassa soutuveneessä ja käskenyt soutaa reippaasti toiselle puolelle. Samalla ajattelin, että vene ei kyllä pidä vettä, eikä noin pieni lapsi osaa soutaa. Vedessä alkoi kuhina: krokotiilejä sieraimet kyynisesti pinnalla, dinosaurussilmillään lasta tuijottaen. Heräsin kauhuuni.

Oikeastaan pitäisi ihmetellä, miten aivomme kykenevät prosessoimaan niitä tuhansia kuvia joita silmiimme nousee ruudulta jos toiselta päivän mittaan. Koskaan ennen ei ihmiskunta ole saanut niin kyllikseen kuvamateriaalia paikoista ja tapahtumista, jotka eivät mitenkään voi olla omakohtaisia.

Yhden illan aikana sanoin synkästi lähiomaiselle, että tänä yönä voi tulla säpinää. Katsoimme ensin luontodokkarin Borneosta: valtavan joen yli hyppääviä apinoita (haa! Sieltä ne krokotiilit!) ja loputtomia palmuöljyviljelmiä. Välillä uutisten sotasälää juoksuhaudoista ja räjähtävistä rakennuksista. Sitten aivan selkäpiitä karmiva dokkari Into the Ice, jääonkaloissa seikkailevista tutkijoista, jotka killuivat satoja metrejä syvällä jääluolissa. Sinisen ja vihreän sävyt ja kaikuvat äänet olivat psykedeelisiä, 'kuin LSD-trippi', kuten yksi tutkija kuvaili. Yksi tutkijoista putosi railoon ja katosi jäiseen veteen. Perimmäinen kauhu tuli ennustetuista tulevaisuudenkuvista.

Surffailin tyrmistyneenä seuraavalle kanavalle. National Geographyn dokkari Pompeijista digitoituine kuvituksineen tulivuoren tuhkasateesta ja hetkessä palaneista ja tukehtuneista ihmisistä. Olen aina unelmoinut matkasta Pompeijiin, nyt tuntuu että sekin matka on jo tehty.

Ennen nukkumaanmenoa jumituin vielä johonkin käsittämättömään lyhytfilmiin nimeltä Suoterapia, kaksi miestä ilkosen alasti painimassa suolla ja tappelemassa raa'asta linnusta. Sitten vanhempi mies tappoi nuoremman suohon. 

Eli yhden illan aikana olin matkustanut viidakosta jäätikölle, tuhansia vuosia taaksepäin suureen luonnonkatastrofiin ja sitten suomalaiselle suolle jossa tapahtui jotain kaameaa. Väliin kuin sähköisku ajantasaisia videoita siitä, miten ihmisiä teurastetaan raa'asti joka minuutti. Ei ihme, jos yöunet käyvät rauhattomiksi.

Sairastimme vihdoin viimein koronan lievän muodon juuri ennen joulua ja eristymisen pakosta olen katsellut enemmän televisiota kuin aikoihin. Suomalaisilla tv-kanavilla harvoin näkee mitään järkevää katsottavaa, ja sormen pitää olla tarkkana ettei vahingossa avaa jotain Tohtori Paisetta tai Naked Attraction (no joo, pakkohan tuota jälkimmäistä oli vilkaista jotta uskoi). 

Sen verran on surffailtu YLEn Areenassa niin huonoa kuin hyvääkin, että voin tehdä listan parhaista vuonna 2023 katsotuista Elävistä Kuvista. Mukana on myös vinkkejä parhaimpiin irkkusarjoihin. En koskaan katso trillereitä enkä poliisisarjoja, mutta joukkoon mahtui yksi, puhtaasti näyttelijäsuoritusten takia. 

Entäs sen lapsiunen tulkinta? Sehän on subjektiivista eli itse on paras tulkki. Jännitän selvästi, olenko tehnyt oikean ratkaisun, kun lopetin kirjoittajaryhmäni ja pyrin Taiteen perusopintoihin - ja pääsin. En ole varma, kantaako vene, jaksanko soutaa, ja selviänkö matkalla vaanivista epäonnistumisista! 

Seuraava lista on poimittu YLEn Areenalta, mutta samoja sarjoja löytää varmaan netistäkin hakusanalla. En linkitä siis. Joitain olen varmaan suositellut aiemminkin.

Irkkusarjoja:

Smother. Ylitin trillerikammoni ja katsoin koko sarjan loppuun.

Normal people. Uusinta. Voisin katsoa tämän sarjan vaikka kuinka monta kertaa. 

Philomena. Elokuva, joka auttaa ymmärtämään au-äitien kohtaloita katolisessa Irlannissa ei niin kauan sitten.

Muita:

Doc Martin. (GB) Uusinta. Fanitan Martin Clunesia, korvista huolimatta. Yksi harvoista sarjoista, joita voin katsoa yhdessä lähiomaisen kanssa.

He jotka jäivät (Ukraina). Tämä arvelutti ensin, mutta totesin hyväksi ja koukuttavaksi, tuli iholle. Ihmiskohtaloita Ukrainassa sodan alettua.

Leffoja:

Henkesi edestä. Moraalinen tarina, kauniisti kuvattu, väliin epäuskottava.

Tulen morsian. Noitavainoja Ahvenanmaalla v. 1666. Raju, mutta autenttisen tuntuinen. (Huom! Poistuu Areenasta jo 30.12.23)

Aguirre. Hurja, päätön klassikko jossa Klaus Kinski repii kaiken irti itsestään. 

Xmas gift from Bob. Hyvän mielen joululeffa, katumuusikon ja kulkukissan Happy End- tarina. Tykkäsin katsoa kun oli kuvattu nuoruuteni hoodeilla Camdenissa, Lontoossa.

Suomalaisia dokkareita, ahmittu alusta loppuun melkein yhteen syssyyn:

Puolet minusta. Whodunnit tvistillä eli biologisen isän etsintä, koukuttava.

Kirjolla. Kärpäsenä katossa -tyyliin tehty dokkari autismikirjon nuorista, loistava!

Kaipuu maalle. Kaipuu nuoruuteeni, ihana nuoripari ekaa kertaa remontoimassa vanhaa koulua kodikseen.

Sarpaneva ja muodontaju. Hyvä kertaus Suomen design-historiasta ja kunnianhimoisesta taiteilijasta. Lasinpuhalluksen taikaa. 

Suomalaisia komediasarjoja:

Hormonit. Kerrankin hauska suomalainen komedia eri hormonien vaikutuksesta elämäämme. Pitkä ja kinkkinen matka lakanoitten väliin.

Pientä laittoa. Uusinta. Kun elämä muuttuu hetkessä. Harvinaisen hykerryttävä ja vakava yhtaikaa.

Sisäilmaa. Uusinta. Mieletön farssi työvälityksen draamasta ja komiikasta, jännite nousee joka kierroksella.

Rauhan vuotta 2024 lukijoilleni! Blogi jatkuu ensi vuonna.

Luksuselämää

Muistan, kun kävin äänestämässä ensimmäistä kertaa. Olin juuri täyttänyt kahdeksantoista vuotta ja lähdin isäni kanssa äänestyspaikalle. Isällä oli parempi takki yllään, kun kuljimme vanhaa Hätilän kansakoulua, molempien ensimmäistä koulua kohti ja olo oli kumman juhlallinen. Tuntui aikuiselta. Mitään muistikuvaa puolueesta tai ehdokkaasta ei ole jäänyt. Silloin syynäiltiin lehtikuvia ja tienvierien vaalimainoksia. 

Olen varmaan ainoa esiteini-ikäinen, joka lainasi kirjastosta nidotun Puolueohjelmat -teoksen ja teki niistä referaatit päiväkirjaansa. Halusin tietää, mitä arvoja eri puolueilla oikein oli. Tuskastuin, kun kaikilla oli samat ihanteet: tasa-arvo, rauha, demokratia ja vapaus. Meni aikaa, ennen kuin ymmärsin, että tiet tavoitteisiin erosivat.

Jätin äänestämisen väliin monena vuosikymmenenä, kun asuin ulkomailla. Kaikki  oli niin hankalaa, piti matkustaa johonkin Suomen suurlähetystöön, enkä oikein enää ollut kärryillä koko Suomen politiikasta. Nykyään kirjeäänestys on mahdollista ja netin kautta voi seurata kaikkea. 

Oli silti aikamoinen järkytys, kun paluumuutin Suomeen ja tajusin että jotkut vanhoista puolueista olivat kokonaan kadonneet, toiset yhdistyneet ja vaihtaneet nimeä, toiset taas olivat jotain ihan uutta. Politiikoista en tuntenut ketään. 

Sen verran tärkeänä pidän äänestämistä tällä kertaa, että varmuuden vuoksi kävin ennakkoäänestyksessä, jos jotain sattuu itse vaalipäivänä. Harvoin olen jännittänyt vaalitulosta yhtä paljon kuin nyt.

Perussuomalaisten puoluejohtaja kutsui nykykulttuuria luksukseksi. Mietin, mitä sanalla oikein tarkoitetaan. Jotakin, jota ilman pärjätään, kun ajat ovat ankeat. Luksukseen vain harvoilla on varaa, se on ylimääräistä tuhlausta ja lopulta aika tarpeetonta. Haihattelua johon vain vähemmistöllä on intressiä ja jota voi huoletta leikata ilman sen pahempia seurauksia kenellekään. 

Minulle taas kulttuuri eli taide kaikissa muodoissaan on elämän ehto. Kun korona kutisti kulttuuritarjontaa ja sulki tapahtumat, tuli kyllä hiljaista. Maailmalla kerrotaan vitsinä, että suomalaiset huolestuivat koronarajoituksista vasta kun kirjastoja uhattiin sulkea! Suomessa käytetään niin paljon ilmaista ja edullista kulttuuria, että on vaikea kuvitella jonkun edes ajattelevan sitä luksuksena. Suurin osa taiteilijoista elää nälkärajalla, suurin osa yhteisön kulttuuriryhmistä pysyy elossa vapaaehtoisten työllä ja hiellä. Jos näiltä aletaan leikata valtion pieniä tukia, tulee siitä kyllä tappiota tavalla, jota ei edes osata aavistaa. Tuntuu, että monet talouselämää kommentoivat tietävät kyllä tarkkaan jonkun asian hinnan, mutta eivät sen arvoa. 

Laskin yhtenä kiireisenä viikkona, kun aloin tuntea kyläluutaähkyä, että olen jäsenenä ainakin seitsemässä eri kulttuuriryhmässä, joissa käyn aktiivisesti. Rahallisesti ne eivät maksa paljon, mutta olisin valmis leikkaamaan monesta, monesta muusta menosta, jos valintatilanteeseen joutuisin. Ryhmissä tapaa hengenheimolaisia, oppii uutta, saa ilmaa siipien alle, kokee jotain elämää isompaa muiden ihmisten kanssa. Lähiomaisenkin tapasin taidenäyttelyssä!

Suomen parhaita puolia ovat valtion ja kunnan tukemat kulttuuripalvelut, jotka eivät maksa maltaita. En olisi koskaan edennyt maalaamisessa ja kirjoittamisessa tälle tasolle, jos olisin jäänyt Irlantiin. Olen osallistunut ryhmänäyttelyihin ja pitänyt ensimmäisen yksityisnäyttelyni, olen osallisena jo kolmannessa antologiassa ja viimeistellyt pitkän käsikirjoituksen. 

Kylmää kyytiä on luvassa, jos tietyt talousohjelmat pääsevät hallitsemaan. Miettikää, ketä äänestätte!

Sunnuntai-iltana tiedämme jo, mitä suomalaiset haluavat. 

Huomenna junailemme Tampereen kulttuurimaailmaan ahmimaan taidetta, ostamaan tarvikkeita ja katsomaan iirinkielistä irkkuelokuvaa Hiljainen tyttö.

Irkkuelokuvista voin suositella mustan huumorin Banshees of Inisherin ja suomalaisen Klaus Härön Rakkaani, merikapteeni. Jälkimmäisessä on poskettoman hyvät irkkunäyttelijät ja aito irkkudialogi, joka valitettavasti ei kyllä käännöksissä välity.

YLEn Areenassa menee myös Jim Sheridanin ohjaama Minun elämäni eli My Left Foot joka kertoo irkkukirjailija Christy Brownista, joka kirjoitti ja maalasi vasemmalla jalallaan. Hänen köyhän  suurperheensä elämää pienessä dublinilaisessa rivitalossa on kuvattu ainutlaatuisen autenttisesti. Toisin kuin monessa historiallisessa elokuvassa, ihmisten vaatteet eivät tule suoraan pesulasta silitettyinä ja tärkättyinä, vaan ihan oikeasti näyttävät likaisilta, erityisesti äidin esiliina - yksityiskohta joka liikutti. Kodin ahtaus on melkein klaustrofobista. Christyn elämä ei tainnut mennä ihan niin upeasti kuin elokuva antaa ymmärtää, mutta elokuvana se toimii ja sekä Daniel Day-Lewis ja Brenda Fricker loistavat osissaan.

 

Suomen takatalvi horjuttaa uskoa kevään tulemiseen. Pitää vain luottaa ja toivoa. 

Valo lisääntyy, jos ei muuta. Tässä viime aikojen töitäni!

P.S. Tervetuloa kirjoittajaryhmämme Minuuttibaari ja muita välähdyksiä -novelliantologian julkkareihin 19.4.2023 klo 17, Rosebud Sivullinen -kirjakauppa, Kaisaniemenkatu 5, Helsinki.

Liikkuvan kuvan voima

Harvoin olen etukäteen jännittänyt niin paljon elokuvateatterin 'armoille' asettumista kuin hiljattain Herself-elokuvan ensi-illassa (Sama nainen).

Tiesin, että elokuva kertoo perheväkivallasta. Siitä on menneisyydessäni kokemuksia niin lapsuudestani kuin aiemmasta liitostani, joten tiesin sen liippaavan läheltä. Yleensä vältän kaikkea väkivaltakuvausta niin elokuvissa kuin kirjoissa. En ollut varma, haluanko elää uudelleen mitään tuttuja kauhun hetkiä. Jokin kuitenkin pakotti lähtemään matkaan, vaikka se tiesi nousua aamukuudelta ja Tampereen junaan astumista anivarhain, jotta ehdimme aamunäytökseen. Niin, otin lähiomaisen tukihenkilöksi. Ajattelin myös, että elokuvassa on kuitenkin positiivinen näkövinkkeli, katsoin trailerit tarkkaan. Lisäksi koko leffa on kuvattu Irlannissa ja näyttelijätyötä kehuttiin. 

Kun valot alkoivat sammua teatterissa ja verhot lipuivat sivuun, aloinkin yhtäkkiä tuntea kuvotusta, fyysistä pahoinvointia. Tähän en ollut varautunut, ja mietin, kehtaanko lähteä ulos, jos olo pahenee. Päätin pysyä. Sydän hakkasi ja piti hengitellä syvään. Onneksi jännite ja väkivalta-flashbackit ovat heti alkuosassa, ja pääsin pahoinvoinnin yli. 

Päähenkilö Sandra on vahva ja energinen, vaikka vaikeassa tilanteessa lapsineen. Mielessäni ajattelin, että jos tuollaista liittoa oli jo jatkunut kymmenen vuotta, ei nainen ehkä laulaisi ja tanssisi lastensa kanssa, eikä katsoisi jokaista ihmistä rohkeasti silmiin. Mutta sellaistahan ei kukaan näyttelijä tai ohjaaja voi tietää, eikä se edes näyttäisi hyvältä. 

En halua paljastaa tarinan juonta, paitsi että tietenkin siinä kerrotaan pelastumisesta. Kukapa jaksaisi katsoa puoltatoista tuntia uhriutumista ja jatkuvan asuntohelvetin kanssa elämistä, mikä olisi se todennäköisempi skenaario. 

Irlannissa etenkin kaupunkien asuntopula jättää eroa havittelevat surkeimpien Bed & Breakfastien armoille, anonyymeihin hotelleihin, hostelleihin, jatkuviin muuttoihin. Turvakodit ovat täynnä ja joka tapauksessa vain väliaikainen ratkaisu. Pidä siinä sitten lapset kiinni jossain koulussa tai ystäväpiirissä! 

Elokuvassa esitetään kuitenkin yksinkertainen kysymys: miksi on niin vaikeaa rakentaa asuntoja eli kattoja pään päälle? Veronmaksajien rahoja riittää asumistukeen vaikka hotelleissa, mutta ei pysyvien, halpojen asuntojen rakentamiseen. Jos tämä yksi asia saataisiin hoidetuksi, sillä ratkaistaisiin myriadi sosiaalisista ja mielenterveysongelmista Irlannissa. 

Asunto-ongelmat ovat kuitenkin vain yksi elokuvan äidin, Sandran kiviriipasta eron jälkeen. Henkisesti hänen on kannettava kaikki: lasten hyvinvointi ja koulunkäynti, toimeentulon turvaaminen siivouspätkätöillä, yksinäisyys pitkän dominoivan avioliiton jälkeen, huoltajuuskiistat uhkaavan exän kanssa. Irlannissa perhe yleensä on se tukiverkko joka pelastaa, Sandralla sellaista ei ole äidin kuoleman jälkeen. Miehen sukulaiset ovat kaikki miehen puolella tai eivät halua sekaantua - no se on aika irlantilaista.  

Tietenkin tarina omasta kodista kuulostaa uskomattomalta, mutta rahoitus sikseen - on kyllä mahdollista rakentaa itse oma talo suhteellisen helposti ja edullisesti, ohjeet löytää vaikka netistä. Sandra onnistuu löytämään hyväsydämisiä auttajia, ja talo rakentuu vanhan hyvän talkoohengen avulla - iirinkielellä sana on meitheal, tehdään yhdessä. Sitä soisi useammin käytettävän, ruohonjuuritasolla voi oikeasti auttaa toisia.

Elokuvan loppu on kaikkea muuta kuin ruusuinen, juuri kun ajattelee, että onni häämöttää. Mutta en paljasta mitään, tämä on elokuva joka kannattaa mennä katsomaan itse, se ei kauan varmaan näy teattereissa. Pelkästään lapsinäyttelijöiden uskomattoman raikas ja luonteva esiintyminen on vertaansa vailla. Mukana on myös Down-syndroomaisen näyttelijän hyvä osuus. Sandran eli Clare Dunnen näytteleminen on tähtiluokkaa, mukavaa, ettei rooliin valittu kuuluisaa naisnäyttelijää, vaan joku vähemmän tunnettu. Tarkistin muuten netistä, outo ruskea luomi hänen silmänsä alla on aito! Synkkä ex-mies Gary eli Ian Lloyd Anderson ja 'hyvis' Aido eli Conleth Hill ovat hahmoja, jotka kyllä tunnistaa Irlannista. Luokkaerot näkyvät hyvin, muttei niitä osoitella, onneksi Harriet Walter (Peggy) on osuvan napakka varakkaana lääkärinä.

Kohtaus lakituvassa tuomarin ja syyttäjän grillauksessa on uskottava - harvemmin väkivallan uhreilla on kuitenkaan mahdollisuutta pitää yhtä hienoja puheita kuin Sandralla. Oman kokemukseni mukaan Irlannin lakituvat ovat hyytävän kylmiä, akustisesti mahdottomia, käsittämättömiä sirkuksia, joissa tavallinen ihminen putoaa kärryiltä alta aikayksikön oudon lakikielen ja muodollisuuksien edessä, kaiken vyöryessä vauhdilla eteenpäin, juristien saadessa kaikki puheenvuorot. Perheoikeustapauksissa odotustilan joutuu jakamaan vastapuolen kanssa, yksityisyyttä ei ole, asianajajaa pitää jututtaa jonkun nurkan takana kuiskaamalla. Oikeusistuimet ovat niin ruuhkaisia, että meno on kuin karjamarkkinoilla: tuomioistuimen ovelta huudetaan sukunimellä, eikä ole mitään tietoa, milloin oma tapaus tulee vuoroon. Jotkut tapaukset vievät paljon enemmän aikaa kuin oli suunniteltu, ja loppupäivän odottajille kerrotaan että seuraavan kerran sitten. Perhetuomioistuimilla oli oman kohtaloni aikaan vain neljä päivää vuodessa, en tiedä onko tilanne parantunut. Tuskallista oli odotella pitkää päivää, ja samassa tilassa saattoi odotella vaikka kuinka kiperiä huoltajuuskiistoja ja avioriitoja, ahdistus oli käsinkosketeltavaa. Ymmärrän todella hyvin vaikka seksuaalisen väkivallan uhreja, jotka eivät halua revitellä kokemuksiaan tällaisessa ilmapiirissä, kerta toisensa jälkeen.

Kävin katsomassa kuvan vielä toiseen kertaan vanhan ystävän kanssa, tällä kertaa vähemmässä alkustressissä, kun tiesin mitä tuleman pitää. Leffan analysointi ja sen herättämät ajatukset saivat minut ja ikiystäväni pulisemaan tuntikausia jälkeenpäin. Hän myös sai minut miettimään, mikä jäi väkivaltaisen miehen kohtaloksi? Oliko hänellä toivoa? Entä saattaako perheväkivallan uhri koskaan hengähtää helpotuksesta?

Elokuvaa voi myös suositella heille, jotka kysyvät: mikset jättänyt väkivaltaista puolisoasi? 

Iso suositus siis, käykää katsomassa. Todellista irlantilaista elämää eikä mitään plastic paddy-kulttuuria. Myös Sundance-elokuvajuhlien suosikki, ohjaaja Phyllida Lloyd (Mamma Mia ja Rautarouva- elokuvien ohjaaja).

P.S. Herself on irlantilainen ilmaisu, jota on vaikea kääntää, se kun korvaa naishenkilön nimen jotenkin humoristisella, vanhanaikaisella tavalla. - Oh, it's herself, tuumaa elokuvassa sympaattinen rakennusmestari, suomeksi jotenkin niin että siinähän hän itte onkin. Leffan nimi on kuitenkin suomennettu Sama nainen, huono käännös minusta joka ei sano mitään. Olisiko Hän itse ollut parempi?

Hesarin arvostelu, jossa ei ole juonipaljastuksia: Tässä.

Traileri:Tässä

#metoo

Hämmästyksellä olen seurannut tämän kampanjan aikaansaamaa keskustelua. Niin Irlannissa kuin Suomessa, ja ympäri maailmaa. Miten yleistä naisten kokema häirintä ja suoranainen väkivalta on, edelleen. Suomessakin, maailman tasa-arvoisimmassa ja onnellisimmassa maassa. Ja miten edelleenkin tyrmätään ja vähätellään ja naureskellaan. Jokainen esiintulo poikii samoja irvailevia kommentteja, joiden takia  tätä kampanjaa juuri on tarvittu - ja miksi se on syntynyt tällaisella viiveellä. 

Syvemmin olen jo vuosia pohtinut myös kirjallisuuden ja viihdeteollisuuden roolia. Viimeisin esiintulo raaoista tavoista, joilla nuoria naisnäyttelijöitä on ohjattu 'aitoihin' näyttelijäsuorituksiin, vahvisti kuvotustani äärimmäistä väkivaltaa sisältävien elokuvien ja kirjojen suhteen. Olen oppinut suojelemaan itseäni. Jos jo traileri sisältää pitkittynyttä kidutusta, raiskausta ja mässäilyä väkivallalla, en halua nähdä elokuvaa. Jos romaanissa lähestytään samantyyppistä kohtausta, jätän sen väliin. Sekä Katja Ketun Kätilössä että Sofi Oksasen Puhdistuksessa oli kohtia, joita en koskaan saa pyyhityksi muististani. Muutaman modernin trillerin jälkeen en halua lukea kyseistä genreä ollenkaan.  Kotona katsoessani jännityselokuvaa poistan välillä äänen tai katselen muualle tai vaihdan hetkeksi kanavaa. Pieninkin vihje siitä, että lapsiin kohdistetaan väkivaltaa viihteen nimissä, saa minut karkaamaan. Olenko yliherkkä? En osaa sanoa, mutta en usko olevani yksin itsesuojeluvaistoineni. Kokeelliset painajaiset valvottavat ja vellovat ajatuksissa ja tulevat lopulta uniin. Uhriutuminen tapahtuu aina uudestaan. Kasvattamani kuori olikin vain ihoa. Ihmisen pahuudella ei tunnu olevan rajaa. Vai uskallanko sanoa suoraan: miehen pahuudella. Sillä sitähän väkivalta enimmäkseen on. Ei, eivät kaikki miehet, mutta lähes kaikki väkivalta.

Sukupuolisokeus uutisoinnin suhteen ärsyttää. Otsikoidaan 'Nuoriso riehuu', vaikka kuvissa ei näy yhtä ainoaa naispuolista. Väite 'Ihminen on aina tahtonut sotia' yleistetään koskemaan myös naisia, vaikka sotien aikaansaaminen ja toteuttaminen on miesten toimia ja siviiliuhrit naisia ja lapsia. Jos jotain tehdään vain naisten toimesta, satavarmasti se myös nimetään naisten ongelmaksi. Miesten tekemät rötökset taas ovat 'ihmisten' ja 'ihmiskunnan' perisynti. Vaikka tv-ohjelma käsittelisi yksinomaan miespuolisia pedofiilejä, ihmetellään 'ihmisen' viehtymystä alaikäisiin. Sukupuolittunutta väkivaltaa ei saa paljastaa.

Onko nainen sitten 'heikompi astia', herkempi, pelokkaampi, vastahakoisempi nostamaan meteliä kun häntä sorretaan ja häiritään? Tähän asti näin on ollut. 

Itseään voi suojella överiksi menneiltä shokkiefekteiltä ja väkivallalla mässäilyltä. Jokailtaista raiskaus-, kidutus- ja tappokavalkadia televisiosta ei tarvitse katsoa, 'raaoiksi' ja 'rajuiksi' luokiteltuja kirjoja ei kannata lukea. Uutisia ja dokkareita voi seurata rajoitetusti, mutta todellisuudelta ei pidä sulkea silmiään. Väkivaltaa tapahtuu maailmassa tälläkin hetkellä, tätä kirjoittaessani. 

Voi kuitenkin kysyä, tarvitaanko viihteessä graafista väkivaltaa, eikö mikään muu enää hötkäytä? Pitääkö kaikki näyttää ja kuvailla yksityiskohtaisesti? Onko normi-länsimaalaisen elämä niin tylsää, että kicksejä haetaan väkivaltaviihteestä? Kun kellään ei enää ole omakohtaista kokemusta pelosta ja väkivallasta. Kaikki on vaan special effects.

Surullisinta lienee, että kirjailijat, joiden tarkoituksena oli paljastaa epäoikeudenmukaisuutta ja raakuutta yhteiskunnassa, epäsuorasti saivat sitä aikaan, kun nuoria naisia pakotettiin oikeasti sitä kokemaan, jotta kirjasta tehty elokuvakohtaus saatiin aitona purkkiin. Jos miesohjaaja ei 'nähnyt' tai 'huomannut' nuoren näyttelijän hätää, missä lie vika? Elämä ja elävät ihmiset ovat aina tärkeämpiä kuin taide. Elämää isompia aiheita ei ole, jos uhraus on tätä luokkaa. Ehkä miehen ja naisen peruskokemus pelosta ja väkivallan uhasta on aina eri.

#metoo kampanja on on minusta tärkeimpiä median aikaansaamia sosiaalisia muutoksia. Näin kauan se on vienyt. 

Ja kyllä, me too. Siksi juuri.

Universaalinen äiti

Irlantilaisen äitienpäivän kunniaksi menimme tyttären kanssa elokuviin. Minä sain valita. IFI eli Irish Film Institute Dublinin Temple Bar'issa on ainoa elokuvateatteri, josta löytää muutakin kuin Hollywood-roskaa, ja siellä on mainio ruokapaikka ja kahvio, sekä (niille, jotka elävät edelleen dinosaurus-kautta ja ostavat DVD:itä) hieno pieni kauppa josta saa kaikkia poikkeavia elokuvia, klassikoita, jopa ulkomaalaisia elokuvia.


Olin valinnut dokumentin In a House that ceased to be, joka kertoi Christine Noblesta - ei siis sitä fiktioversiota vaan eräänlainen aikamatka Christinen traagiseen ja uskomattomaan elämään. Christine Noble syntyi  vuonna 1944 Dublinissa esikoisena köyhään perheeseen, isä alkoholisti, äiti joka kuoli kun Christine oli kymmenvuotias. Siitä lähti tarina, joka vetää vertoja Frank McCourtin Seitsemännen portaan enkeli- teokselle. 

Katolisen kirkon ja sosiaalitoimen mahti erotti sisarusparven toisistaan, Christine lähetettiin nunnien ylläpitämään kouluun Länsi-Irlantiin Clifdeniin, veli Letterfrackin koulukotiin, nuoremmat sisarukset jäivät orpokotiin Dubliniin. Kaikkia piestiin ja hakattiin ja kohdeltiin kaltoin. Muuta rikollisuutta heillä ei ollut kuin orpoutensa. Kaikille heistä kerrottiin, että muut sisarukset olivat kuolleet. Dokumentti oli järkyttävä.

Kun kävimme hiljattain lomalla Clifdenissä, Länsi-Irlannissa, dokumentti tuli ikäänkuin eloon. Maisemat ovat sekoitus villiä Atlannin rannikkoa smaragdinvärisine tyrskyineen, jylhiä vuoria, ruosteenruskeita soita, käppyräisiä tuulen kynsissä kouristuneita puita, taloja jotka törröttävät yksin horisontissa ilman minkään metsän tai notkelman suojaa, keskellä kivisiä peltoja. Mudan likaamia lehmiä, jotka seisovat takapuoli tuulta vasten, jauhamassa kuivaa heinää syöttökaukalosta, kun ruohoa ei enää ole talven jälkeen, ei vielä. Soisia lepikoita, joissa kasvaa tuntemattomia puita, kenties villiintyneitä rhododendroneita tai laakerinlehtipuita, tai vuoripihlajia. Karu, kylmä, julmankaunis maa. Tänne Christine karkoitettiin Dublinin Liberties-slummista.

Halusin nähdä surullisenkuuluisan Letterfrackin poikien koulukodin -  tai nuorisovankilan, tai pakkotyölaitoksen - on vaikea edes löytää suomenkielistä vastinetta paikalle. Haimme sitä sateisena päivänä kartoista ja Googlesta, turhaan. Kuvahaku paljasti historiallisia valokuvia, vanhan suuren kolmikerroksisen laitoksen, joka näytti seisovan keskellä suota, vuoren kupeella.

Sitten näkyi sama rakennus punakeltaiseksi maalattuna, joku paikallinen oppilaitos. Hätkähtäen tajusin, että seisoimme sen parkkipaikalla, siinähän se oli, keskellä Letterfrackin kylää, nyt siinä oli moderni oppilaitos, kirjasto, kahvila, ties mitä. Hämäävästi etuovelle vievä tie oli hävitetty  ja talon edessä oli iso nurmikenttä. Paljon oli tehty, jotta laitoksen historia ja ilme olisi häivytetty.




Lähdin samoilemaan rakennuksen ympäristöön, löysin pienet harmaat portaat jotka veivät ylös jyrkkää rinnettä. Ne veivät Pyhän Joosefin kirkon pihaan. Sivuportilla huomasin pienen kyltin: St. Joseph's Cemetery. 

Toisin kuin Suomessa, hautausmaita ei yleensä ole katolisen kirkon vieressä, joten uteliaisuuteni heräsi. Olin dokumenttielokuvassa nähnyt Christinen vierailevan veljensä käymässä laitoksessa ja sen hautausmaalla, oliko tämä juuri se? Harhailin sateen pieksemällä rinteellä, sitten lähdin kävelemään yhä ylemmäs soratietä metsikköön, vaikka alkoi jo pelottaa, ketään ei näkynyt missään. 

Löysin hautausmaan. Täältä ei ollut paluuta. Toisaalta, täällä pojat vihdoin saivat rauhan ja levon. Missään, edes sotilaiden hautausmaalla en ole nähnyt näin tuskaisia kylttejä. Paula Meehanin runoja, entisen Letterfrackin oppilaan itse kirjoittama purkaus, muistokirjoitus uhreille.

Hautausmaa on piilossa metsikössä vuorenrinteellä, sateella se oli vetelää suota, pienet sydämenmuotoiset hautakivet kaikki samanlaisia. Viimeisin oli vuodelta 1956, varhaisimmat 1900-luvun alusta. Ison valkoisen ristin jalustaan oli lisätty tusinoittain nimiä, olivatko he kaikki haudattu tähän pieneen maatilkkuun?

Totuus siitä, mitä laitoksessa tapahtui, oli tullut julki, eikä edes kirkon mahti voinut estää uhrien omaisia pystyttämästä muistolaattoja. Mietin, kuinka monet itkut oli tällä vuorenrinteellä itketty, tai jossain kaukana, näiden poikalasten takia. Joidenkin kohtaloa ei ehkä surrut kukaan, ketään ei ollut suremassa. Kaikkien nimiä ei edes ole tallennettu.

Eniten minua hätkähdytti se, miten keskellä kylää laitos oli, se suljettiinkin vasta vuonna 1975. Oli vaikea uskoa, että kyläläiset olivat tienneet, mitä laitoksessa tapahtui. Toisaalta, niinhän ihmiset elivät natsien kuolemanleirien vierelläkin, kävivät töissä, viljelivät maata, perustivat perheitä. Paha tapahtui toisille.

Kun joku ihmisryhmä leimataan toiseudeksi, toisiksi, heitä ei tarvitse kohdella kuten kaltaisiaan. Lähimmäisyys loppuu toiseuteen.

Letterfrackin koulun sisäpiha tänä päivänä

Vain puolen tunnin ajomatkan päässä työlaitoksesta on kuuluisa Kylemoren nunnaluostari, jonne virtaa tuhansia turisteja bussilasteittain. Lahjakaupassa oli myytävänä bendiktiininunnien tekemiä pääsiäismunia Freetrade-merkillä varustettuna. Tiesivätkö nunnat, mitä Letterfrackissa taphtui? Totta kai. Christine Noble itse kävi koulua läheisessä Clifdenissä, jonne hänet passitettiin, kun sisarukset julmasti erotettiin toisistaan. Hänen pikkuveljensä pääsi kerran Letterfrackistä nunnien ovea kolkuttamaan. Kun hän kysyi sisartaan, nunna kertoi , että sisko oli kuollut jo vuosi sitten. Veli yritti itsemurhaa uutisen kuultuaan, mutta epäonnistui.


Koulu oli nunnien johtama, ja Christineä hakattiin ja rangaistiin mitä julmimmin. Hän hyppäsi toisen kerroksen ikkunasta karatessaan ja mursi nilkkansa. Pääsi onneksi sairaalaan sen takia, ja parannuttuaan karkasi sairaalasta. On kuvaavaa, että elämä katulapsena oli hänestä sittenkin parempaa kuin nunnien koulukodissa. Sisaruksiaan hän ei onnistunut jäljittämään vuosikausiin, koska luuli että he olivat kuolleet. Nunnien ja pappien vaitiolo ja tietojen panttaaminen on jatkunut viime vuosille asti.

Christinen elämästä kertova dokumentti on paikoin vaikeaa katsottavaa. Edes dokumentti ei voi käsitellä tuskaisen menneisyyden syvyyttä. Christine ei todellakaan ole mikään Äiti Teresa. Hän kiroilee ja raivoaa, itkee, laulaa, sanat loppuvat, hän panee tupakaksi siskojensa entisen orpokodin rappusilla, puuskahtaa Fuck their privacy, kuka talossa nyt asuneekaan. Hänen voimansa loppuivat siinä kohtaa. Hän ei kyennyt pitämään huolta pikkuisista, kuten kuolevalle äidilleen lupasi, hän epäonnistui. 

Siitä Christine ei koskaan toipunut, hän ei kyennyt pelastamaan niitä kolmea tärkeintä, omia pikkusiskojaan ja veljeä.  Sen takia hän kiertää maailmalla pelastamassa katulapsia ja orpoja, yhä uusia, Vietnamissa ja Mongoliassa.

Dokumentin kliimaksin piti olla sisarusten jälleennäkeminen, kaikki neljä vihdoin koossa 50 vuoden eron jälkeen. Kun se sitten tapahtui, veljen kodissa Teksasissa, se olikin musertavaa. Onnen kyyneleiden sijaan tuli vain sanattomuus, syvä suru menetetystä elämästä, kaiken peruuttamattomuudesta. Kuten Christine sanoi: kun lasi paiskataan tuusan nuuskaksi, ei siitä enää koskaan voi tulla ehyttä.

Hautausmaan grottoon jätetyt lelut ja enkelipatsaat ovat surullisia muistomerkkejä.

Mietin, jäikö tästä kaikesta mitään positiivista käteen. Sen verran julkisuutta katolisen kirkon alaisena toimineiden nunnien ja munkkien väkivalta on saanut, ettei se enää koskaan tule toistumaan. Systemaattinen alistus, kidutus, pedofilia ja nöyryytys on nyt loppu. Toiset ovat saaneet äänen, ihmisarvon, rahallisia korvauksia, oikeudenkäyntejä. Menetettyä lapsuutta he eivät koskaan saa takaisin. Monien elämä tuhoutui alkoholismiin, itsemurhiin, mielisairauteen.

Mikä vimma saa Christinen kaltaiset ihmiset jaksamaan? Hän näyttää uurastavan väsymättä katulasten elämän parantamiseksi, ensin Vietnamissa, nyt Mongoliassa. Trooppisesta helteestä nelikymppiseen pakkaseen. 

Ehkä ainoa keino voittaa maailman vääryydet ja väkivalta on tehdä itse jotain hyvää. Niin paljon kuin mahdollista.


Toisin kuin Äiti Teresaa, katolinen kirkko ei tule kanonisoimaan Christine Noblea pyhimykseksi, vaikka hän on minusta kyennyt todelliseen ihmeeseen: voittamaan pahan.  Hän on esimerkkinä universaalisesta äitiydestä. Parempaa valintaa äitienpäivän elokuvaksi en olisi voinut tehdä!



Jälkeenpäin, kun hain linkkejä Googlesta tätä blogia varten, hämmästyin: Letterfrackin laitoksen takana on Connemaran luonnonalue, johon on tusinoittain linkkejä. Puiston toimisto on laitoksen entinen sairashuone, josta ei ole pitkä matka hautausmaalle. Jotkut uhrit viettivät toipilaspäiviä Infirmery'ssä kun tulivat pahoin piestyksi.  Kaikki pojat tekivät pitkiä päiviä laitoksen maatöissä, kesät talvet. Laitoksen kokki, munkkiveli, tuomittiin hiljan 12 vuodeksi vankeuteen vuosikymmeniä kestäneestä pedofiliasta. 

Luonnonpuiston Visitor Centreen vie tie kylän ulkopuolelta, sen kahvila, joka on sijoitettu vanhaan maatilarakennukseen, kehuu myynnissä olevan mehukkaita porkkanakakkuja. Lasten leikkipaikka ja piknik-pöydät ovat kivenheiton päässä laitoksen hautausmaasta. Itse luontopolku kiertää Diamond Hillin vuorta ympäri. Entisessä munkkien asuntolassa on nyt omalaatuinen hostelli, Monastery Hostel. Luonnonpuiston kotisivulla mainitaan erittäin lyhyesti Letterfrackin koulukoti, ja hautausmaa, josta tiedetään kovin vähän. Josta ei ilmeisesti haluta turistien tietävän! Löysin tästä blogin.

Ottaen huomioon miten paljon julkisuutta paljastukset ovat Irlannin mediassa saaneet, ei ihme, että Letterfrackin kylä yrittää piilottaa surullisen historian ja luoda paikalle jotain positiivista vetonaulaa. Löysimme Visitor Centren vasta seuraavana päivänä, kun sää hieman parani, sokeritopan muotoinen Diamond Hill löytyi myös, kun pilvet väistyivät. Todella kaunis paikka.

Googlesta löysin myös Letterfrackin Runopolun, Poetry Trail, jota pitkin voi kävellä ja löytää paikan inspiroimia runoja. Linkistä löytää myös kartan, jonka avulla löytyvät blogissani mainitut kohteet.

Tämä runopari oli hautausmaan vieressä:

Christine Noblen hyväntekeväisyysjärjestö orpojen ja katulapsien elämän parantamiseksi on kasvanut yhden tavallisen naisen visiosta jättimäiseksi kansainväliseksi organisaatioksi, joka muunmuassa mahdollistaa vapaaehtoistyön fysioterapian opiskelijoille. Tyttäreni oli tällaisella vapaaehtoisleirillä orpokodissa Vietnamissa Ho Tshi Minh'issä - syy, miksi edes koskaan kiinnostuin Christien Noblesta eli Mama Tinasta, joksi häntä siellä päin kutsutaan.  On uskomatonta, että Vietnamissa syntyy edelleen vaikeavammaisia lapsia, jotka kärsivät 1970-luvun sodan kemiallisesta aseesta, Agent Orangesta. Nämä lapset eivät kuulemma ole edes orpoja, heille ei vain ole paikkaa muualla, edes omassa perheessään.

Christinen järjestön kotisivulle voi tutustua tästä.

Lyhyt traileri dokumentista tästä Irish Timesin artikkelista.