Olen usein unesta herättyäni ihmetellyt, mistä aivoni oikein saavat käsikirjoituksensa. Lähiomainen näkee järkeviä muistelmia entisistä työpaikoista ja kouluista, minun unissani seikkailee lentäviä pinkkejä elefantteja. Tai ei, ei mitään niin kliseistä.
Yhtenä yönä heräsin tuskan hikeen ja ahdistukseen. Olin työntänyt pienen lapsen vesille, armottoman huterassa soutuveneessä ja käskenyt soutaa reippaasti toiselle puolelle. Samalla ajattelin, että vene ei kyllä pidä vettä, eikä noin pieni lapsi osaa soutaa. Vedessä alkoi kuhina: krokotiilejä sieraimet kyynisesti pinnalla, dinosaurussilmillään lasta tuijottaen. Heräsin kauhuuni.
Oikeastaan pitäisi ihmetellä, miten aivomme kykenevät prosessoimaan niitä tuhansia kuvia joita silmiimme nousee ruudulta jos toiselta päivän mittaan. Koskaan ennen ei ihmiskunta ole saanut niin kyllikseen kuvamateriaalia paikoista ja tapahtumista, jotka eivät mitenkään voi olla omakohtaisia.
Yhden illan aikana sanoin synkästi lähiomaiselle, että tänä yönä voi tulla säpinää. Katsoimme ensin luontodokkarin Borneosta: valtavan joen yli hyppääviä apinoita (haa! Sieltä ne krokotiilit!) ja loputtomia palmuöljyviljelmiä. Välillä uutisten sotasälää juoksuhaudoista ja räjähtävistä rakennuksista. Sitten aivan selkäpiitä karmiva dokkari Into the Ice, jääonkaloissa seikkailevista tutkijoista, jotka killuivat satoja metrejä syvällä jääluolissa. Sinisen ja vihreän sävyt ja kaikuvat äänet olivat psykedeelisiä, 'kuin LSD-trippi', kuten yksi tutkija kuvaili. Yksi tutkijoista putosi railoon ja katosi jäiseen veteen. Perimmäinen kauhu tuli ennustetuista tulevaisuudenkuvista.
Surffailin tyrmistyneenä seuraavalle kanavalle. National Geographyn dokkari Pompeijista digitoituine kuvituksineen tulivuoren tuhkasateesta ja hetkessä palaneista ja tukehtuneista ihmisistä. Olen aina unelmoinut matkasta Pompeijiin, nyt tuntuu että sekin matka on jo tehty.
Ennen nukkumaanmenoa jumituin vielä johonkin käsittämättömään lyhytfilmiin nimeltä Suoterapia, kaksi miestä ilkosen alasti painimassa suolla ja tappelemassa raa'asta linnusta. Sitten vanhempi mies tappoi nuoremman suohon.
Eli yhden illan aikana olin matkustanut viidakosta jäätikölle, tuhansia vuosia taaksepäin suureen luonnonkatastrofiin ja sitten suomalaiselle suolle jossa tapahtui jotain kaameaa. Väliin kuin sähköisku ajantasaisia videoita siitä, miten ihmisiä teurastetaan raa'asti joka minuutti. Ei ihme, jos yöunet käyvät rauhattomiksi.
Sairastimme vihdoin viimein koronan lievän muodon juuri ennen joulua ja eristymisen pakosta olen katsellut enemmän televisiota kuin aikoihin. Suomalaisilla tv-kanavilla harvoin näkee mitään järkevää katsottavaa, ja sormen pitää olla tarkkana ettei vahingossa avaa jotain Tohtori Paisetta tai Naked Attraction (no joo, pakkohan tuota jälkimmäistä oli vilkaista jotta uskoi).
Sen verran on surffailtu YLEn Areenassa niin huonoa kuin hyvääkin, että voin tehdä listan parhaista vuonna 2023 katsotuista Elävistä Kuvista. Mukana on myös vinkkejä parhaimpiin irkkusarjoihin. En koskaan katso trillereitä enkä poliisisarjoja, mutta joukkoon mahtui yksi, puhtaasti näyttelijäsuoritusten takia.
Entäs sen lapsiunen tulkinta? Sehän on subjektiivista eli itse on paras tulkki. Jännitän selvästi, olenko tehnyt oikean ratkaisun, kun lopetin kirjoittajaryhmäni ja pyrin Taiteen perusopintoihin - ja pääsin. En ole varma, kantaako vene, jaksanko soutaa, ja selviänkö matkalla vaanivista epäonnistumisista!
Seuraava lista on poimittu YLEn Areenalta, mutta samoja sarjoja löytää varmaan netistäkin hakusanalla. En linkitä siis. Joitain olen varmaan suositellut aiemminkin.
Irkkusarjoja:
Smother. Ylitin trillerikammoni ja katsoin koko sarjan loppuun.
Normal people. Uusinta. Voisin katsoa tämän sarjan vaikka kuinka monta kertaa.
Philomena. Elokuva, joka auttaa ymmärtämään au-äitien kohtaloita katolisessa Irlannissa ei niin kauan sitten.
Muita:
Doc Martin. (GB) Uusinta. Fanitan Martin Clunesia, korvista huolimatta. Yksi harvoista sarjoista, joita voin katsoa yhdessä lähiomaisen kanssa.
He jotka jäivät (Ukraina). Tämä arvelutti ensin, mutta totesin hyväksi ja koukuttavaksi, tuli iholle. Ihmiskohtaloita Ukrainassa sodan alettua.
Leffoja:
Henkesi edestä. Moraalinen tarina, kauniisti kuvattu, väliin epäuskottava.
Tulen morsian. Noitavainoja Ahvenanmaalla v. 1666. Raju, mutta autenttisen tuntuinen. (Huom! Poistuu Areenasta jo 30.12.23)
Aguirre. Hurja, päätön klassikko jossa Klaus Kinski repii kaiken irti itsestään.
Xmas gift from Bob. Hyvän mielen joululeffa, katumuusikon ja kulkukissan Happy End- tarina. Tykkäsin katsoa kun oli kuvattu nuoruuteni hoodeilla Camdenissa, Lontoossa.
Suomalaisia dokkareita, ahmittu alusta loppuun melkein yhteen syssyyn:
Puolet minusta. Whodunnit tvistillä eli biologisen isän etsintä, koukuttava.
Kirjolla. Kärpäsenä katossa -tyyliin tehty dokkari autismikirjon nuorista, loistava!
Kaipuu maalle. Kaipuu nuoruuteeni, ihana nuoripari ekaa kertaa remontoimassa vanhaa koulua kodikseen.
Sarpaneva ja muodontaju. Hyvä kertaus Suomen design-historiasta ja kunnianhimoisesta taiteilijasta. Lasinpuhalluksen taikaa.
Hormonit. Kerrankin hauska suomalainen komedia eri hormonien vaikutuksesta elämäämme. Pitkä ja kinkkinen matka lakanoitten väliin.
Pientä laittoa. Uusinta. Kun elämä muuttuu hetkessä. Harvinaisen hykerryttävä ja vakava yhtaikaa.
Sisäilmaa. Uusinta. Mieletön farssi työvälityksen draamasta ja komiikasta, jännite nousee joka kierroksella.
Rauhan vuotta 2024 lukijoilleni! Blogi jatkuu ensi vuonna.
