Tämä vuonna kaikki on jotenkin ollut kuin sumua. Vaikka aikaa on ollut enemmän kuin koskaan, en ole voinut keskittyä lukemiseen. Kun korona saapui, meillä oli samaan aikaan muitakin terveyshuolia ja kaikkinainen luovuus kohdallani pysähtyi. Sanat kuivuivat. Mitä väliä jollain fiktion kirjoittamisella kun pandemia jyrää ihmisiä alleen? Mitä järkeä missään?
Joku sanoi oivaltavasti, että pandemiauutiset saivat ihmiset adrenaliinin myötä hälytystilaan, piti olla koko ajan valppaana ja seurata uutisia. Ei siinä voinut paneutua ihmissuhdetarinoihin ja kielenhuoltoon, en minä ainakaan.
Nyt ollaan kuljettu pandemia kintereillä jo vajaa vuosi ja valoa näkyy tunnelin päästä. Pitää vain jaksaa kulkea varoen tämä loppumatka ja odotella rokotusta. Ja jos se ei toimi, tai tulee uusia viruksia, osataan sekin ottaa paremmin kuin viime keväänä.
Onneksi korona on tuonut myös uusia tuulia mukanaan: etäyhteydet.
Ikinä en ole ollut niin iloinen internetin tuomista mahdollisuuksista kuin tänä vuonna.
Opin uudestaan maalaamaan ja piirtämään, kirjoituskurssi siirtyi nettiin ja zoom-tapaamisiin, lapset viestittelivät WhatsAppsilla, jopa sisarukset alkoivat pitää yhteyttä tänä ilmaisten puhelujen aikana. Australiaan asti voi nykyään soitella ilmaiseksi, täytyy vain muistaa huikea aikaero. Ja se, että jouluna siellä on keskikesä!
Zoomilla on tavattu uusia ja vanhoja kavereita. Zoomissa pätee muuten yksi sääntö: mitä pienempi ryhmä, sen helpompi kommunikoida.
Kun sitten uskaltaa tavata jonkun desinfoituneena ja turvavälein, ero on kuin oikealla teatteriesityksellä ja nettileffalla. Hyvänen aika, tässähän on aistikokemuksia, tässähän voi tapahtua mitä vain! Ei voi vain painaa mikkiä äänettömälle tai pysäyttää nauhaa. Tavallaan ymmärrän nyt pelimaailmaan uppoutuneita nörttejä. Livenä on outoa.
Jostain syystä liikkuva kuva on ollut viihdykkeenä helpompi korona-aikaan kuin kirjat. Olen katsonut upeasta YLEn Areenasta lukemattomia järisyttäviä dokkareita, vanhoja suomalaisleffoja ja audiopuolelta kuunnellut Muistojen Bulevardia ja etnomusiikkia.
Mediaa, jossa ei ole mainoksia, arvostaa yhä enemmän.
Lähiomainen uiskentelee omassa englanninkielisessä mediakuplassaan. Joskus istumme lähes selätysten: hän katselee omia tv-kanaviaan, minä suomalaisia, hänellä luurit korvilla. Sopu säilyy. Yhdessä luemme Irlannin uutiset joka päivä, missä mennään, mitkä ovat koronaluvut. Onneksi tähän mennessä läheiset siellä ovat välttyneet sairastumasta. Edelleen Irlantiin on näkymätön side, päivittelemme ja siunailemme uutisia kuin yhä asuisimme siellä.
Hauskinta on ollut lähiomaisen kääntymys: nyt onkin Irlannissa kaikki paremmin! Hän puhuu välillä hurmoksessaan jo kielillä: no, iiriä se vain on, joka on pulpahtanut pintaan etäisyyden ansiosta. Joulupaketissa tulleet Tayto-perunasipsit hän suorastaan nuoli pussista, ja minikokoisen plum puddingin lämmittäminen mikrossa oli harras seremonia.
Viipaloiminen muistutti lähinnä puupölkyn sahaamista. Neljä kiloa kakkosnelosta syötiin kuitenkin urheasti: siivuina, currykastikkeessa, voileivissä ja keitoissa. Tänä iltana menossa vihoviimeinen satsi. Mitä ei tekisi monikulttuuristen traditioiden eteen! Paitsi että kieltäydyin keittämästä muumion luista sellaista maukasta lientä kuten lähiomaisen edesmennyt äiti osasi tehdä ja muut kunnon mammyt. Joku raja.
Huumoria on pakko olla elämässä, vaikka mikä olisi.
Ilo pintaan, vaikka sydän märkänisi, sanovat karjalaiset, nuo sisukkaat sissit, kaikkensa menettäneet ja uuden aloittaneet.
Irlantilaisissa on paljon samaa, huumori kantaa, haudanvakavaa on vain hauta.
Värikästä, luovaa, kepeämpää uutta vuotta 2021 kaikille lukijoilleni!
