Pages

lauantai 14. huhtikuuta 2018

Hämeen kirjeenvaihtajan kevätraportti


Vain Suomessa on taivas näin sininen! Koko talven aikana ei ollut montaakaan päivää, ettemme säitten puolesta olisi voineet  ulkoilla. Irlannissa haaleansininen taivas vilahtaa  sadekuurojen lomassa, Suomessa on poutaa koko päivän. Kylmä minulla ei ole ollut kuin Lapissa, ja silloin oli -18c!

Tuuli on harvinaisuus sisämaassa, toisin kuin Irlannissa jossa kesälläkin voi olla kylmä viima. Suomessa kylmyys hohkaa syvältä jäätyneestä maasta, ei ilmasta.


Jouluvalojen johdot pihalla ovat edelleen jäätyneen lumen alla. Aurinko alentaa kuitenkin hankia päivä päivältä, suorastaan silmissä. Katolta pudonneet lumet ovat jäätyneet valliksi ja vielä viime viikolla hakkasin rautakangella viisisenttistä jäätä ulkorappusista. Varjossa lumi säilyy kauimmin.

Pääsiäisaattona näin itse pääsiäispupun köpittelevän hangessa kamarin ikkunan alta. Iso ja ruskea, pitkät takajalat kuin kengurulla. Koko talven olen yrittänyt nähdä sitä öisin, hiipinyt ikkunasta toiseen. Turhaan. Aamulla oli aina uudet ilkkuvat jäljet hangessa. 

Järven jää, jolla kuukausi sitten vielä saattoi hiihtää, on jo ruskehtava ja virtapaikoissa sula. Pajujen kuoressa loistaa tumma puna ja vihreä. Koivut ovat aloittamassa oman punerruksensa, vai pitäisikö sanoa punastumisensa. Auringon lämpö kasvoilla tuntuu lahjalta, johon kääntää päätään aina kun voi. Enkä ole ainoa. Koko Suomi on kääntynyt aurinkoon päin.
Menneen talven lumia

Vaahtokarkkeja

Suomalaista ruohoa
Leskenlehtiä ei vielä ole näkynyt, ei juuri edes vihreää ruohoa. Mutta kuten entinen irkkuemäntä sanoi maahisista: en minä niihin usko, mutta kyllä niitä siellä on. Edit: lähiomainen bongasi kaksi kirkkaankeltaista nappia ojasta eilen.

Peipon luritus puussa: mikä ihmeiden ihme, pysäytti minut niille sijoilleni. Talitinttien kaksisointuista kiekumista on kuullut jo pitkään: ti-tyy, ti-tyy, yhä uudelleen. Lähiomainen nimittää niitä ruostuneiksi saranoiksi. Mustarastas etsii matoja sulaneen lumen jättämästä lammikosta. Eilen näimme kiikareilla punarastaan pihapensaassa. Olohuoneen ikkunasta! Irlannissa ainoat muuttolinnut, jotka oikeastaan huomasin joka vuosi, olivat pääskyset. Minua vaivaa, kun en tunnista kaikkia linnunääniä. Olen unohtanut.

Se vapauden tunne, kun vaihtaa talvisaappaista ekaa kertaa lenkkareihin ja polkaisee pyörällä alas hiekkaista rapisevaa mäkeä! Mikä vauhti! Koko pitkän talven olemme töpötelleet lumessa ja hyvin lyhyin askelin jäällä. Lähiomainen haaveili potkukelkasta katsellessaan mummojen huristelua 'moottorittomalla skiidulla'. Nyt polkee kauppareissun viidessä minuutissa.

Luonnon lisäksi olen alkanut tottua myös ihmisten jähmeyteen ja hitauteen. Kylillä kohdatessa katsotaan kyllä pitkään silmiin, muttei tervehditä. Yritän opettaa lähiomaiselle, että vieraalle voi sanoa  'päivää' mutta ei 'hei'. Muistin sen vasta itsekin hiljattain. 'Päivää' tosin on ulkomaalaiselle miltei mahdoton lausua. Keskustellessa suomeksi - ja etenkin puhelimessa - huomaan, että olen liian nopea, puhun päälle. Irlannissa on tyypillistä arvata toisen lauseenloppu ja keskeyttää, kun taas Suomessa pitää todella odottaa, ettei toinen vain pidä mietintätaukoa tai vedä henkeä, vaan on valmis kuulemaan oman repliikkisi. Päälle puhuminen hämmentää ja sekoittaa suomalaisen, samoin huumorin jatkuva viljeleminen. Molemmat ovat irlantilaisen sosiaalisten taitojen asetuksissa jo lastenohjelmista lähtien. Vitsailu yllättää Suomessa, sille on oma aikansa ja sitä sanotaan kaskun kertomiseksi. Tähän tapaan: 'amerikkalainen, venäläinen ja suomalainen menivät kapakkaan'. Kasku kerrotaan hi-taas-ti.

Irlantilaista ruohoa
Pari lyhyttä Irlannin-matkaa tuli tehdyksi talvella, ja molemmilla kerroilla se mikä Dublinissa yllätti, oli ihmisten paljous ja meteli, sosiaaliset tavat - ja liikenteen aggressiivisuus. Muunkinlaista aggressiota tulin todistaneeksi, kun burgeribaarin ulkopuolella O'Connollin pääkadulla nuoret huppupäät ryöstivät humalaisen. Lavastivat sen riidaksi, mutta uhri alkoi huutaa apua, kun häntä alettiin potkia ja hakata maassa. Entisen välituntivalvojan rooli ja sanat pulpahtivat minusta, mutten jäänyt paikalle, kun muita jo kerääntyi ympärille auttamaan miestä ja sättimään teinejä. Muuta en nähnyt teinien saaneen saaliikseen kuin halvan kännykän, ja epäilen, että he tekivät näytöksensä vain  saadakseen 'kicksejä'. Jokapäiväistä Dublinissa. En tiedä millaista viikonloppuhulinaa Suomessa on, mutta ei täällä humalaisia näy eikä tappeluja, ainakaan arkisin. Muutenkin olo on turvallisempi kuin missään muualla maailmassa. Poliisista oikeasti tykätään, myös somessa!

Ei elämä paluumuuttajana kuitenkaan ole sen ihmeellisempää kuin arki ulkomailla. Pääkieleni lähiomaisen kanssa on edelleen englanti, radion ja netti-television äänimaailma samoin. Roikumme liikaa netissä, luemme sängyssä blogeja ja uutisia toisillemme, kumpikin omalta tabletiltaan. Käymme kävelyretkillä luonnossa, taidenäyttelyissä ja ostoskeskuksissa. Kunto on noussut sen jälkeen, kun luovuimme autosta ja käytämme julkisia - ja omia jalkojamme. Aherramme kumpikin omien projektiemme kimpussa. Pidämme yhteyttä jälkikasvuun ja sukulaisiin netissä ja Skypellä. Aamiainen syödään sängyssä, hän tekee sen, minä päivällisen. Se syödään pöydän ääressä. Ai niin, sauna lämpiää kerran viikossa. Lähiomainen on lakannut valittamasta kuumuutta ja osaa jo nauttia löylyistä. Osaa jopa lämmittää hyvän saunan, puukiukaalla.

Heidi  Köngäksen vaikuttava 'Sandra'
Suurin yksittäinen muutos elämässä ovat omat kulttuuriharrastukseni, joihin ei ollut mahdollisuutta Irlannissa. Olen sukeltanut syvälle vuoden 1918 historiallisiin tapahtumiin, järkyttynyt ja vaikuttunut. En ole tiennyt omaa historiaani.
Helsingin yliopistomuseon kokoelmasta, Hämeenlinnan vankileirillä 1918
Kuron kiinni 40 vuoden rästiä suomalaisessa kirjallisuudessa, tutustun uuteen kuvataiteeseen, koluan museoita ja katselen Areenasta suomalaisia dokkareita ja leffoja. Haen verkostoja, joissa räpistellä samanmielisten kanssa. Humina ja huippaus päässä kaikesta uudesta on himmennyt tasaiseksi onnen hyrinäksi. Olen onnellinen jokaisesta aamusta Suomessa.

Kevään tuloa en ole koskaan odottanut näin paljon, näin kauan. Se on uskomatonta pitkän pimeyden ja kylmyyden jälkeen, kuin kuolleista herääminen. Ei mikään yllätys, että kristinuskon pääsiäissanoma ajoitettiin juuri kevääseen. Ylösnousemuksen, jälleensyntymisen ihme!

Ihan vähän ikävä Irlannin ensimmäistä kukkaa, Camelia-pensaassa.