Tuomen juurella

 Suomessa kevät on toisenlainen. Pitkään tuntuu, kuin talvi vain jatkuisi ja jatkuisi eikä mikään muutu. Alla on liukasta, yllä kerroksia ja taas kerroksia lämpimiä vaatteita. Valo lisääntyy vaivihkaa ja yhtäkkiä lämpö tulvahtaa kuin punastus iholle: lumi alkaa kuumuudessa sulaa ja kaikki kuolleelta näyttänyt virkoaa sittenkin henkiin. 

Irlannissa kevät tulee hitaammin, varmemmin, aikaisemmin. Ruoho on vihreää läpi vuoden eikä sellaista suomalaista olkikasaa, jossa leskenlehdetkin kirkuvat silmissä. Kun Suomessa on elänyt lähestulkoon mustavalkoisessa maisemassa puoli vuotta, jokainen väriläiskä hyppii silmille. Jään katoaminen on ihme.

Hiirenkorvat, punapajut, valkovuokot, kaikki rymistävät esiin vuorollaan - ja sitten onkin kesä. Kaikki on sitä samaa vihreää ja kaikki hento verhomaisuus on poissa. Joka kevät päätän ikuistaa tuon välivaiheen ja joka kerran se tapahtuu liian nopeasti. Omenapuut ja tuomet ehtivät kukkia jo, kevät on ohi. 

Kuuntelen usein maalatessani Tuuli Saksalan Keidasta YLE Areenalta, ja  hänen valikoimansa osui sopivasti mielentilaani: musiikki peilaa tämän vuodenajan kauneutta ja kummallista haikeutta. Ohjelmassa on Marianne Faithfullia, Värttinää. Yo-Yo Ma'ta ja Punaista Lankaa, laidasta laitaan melankoliaa ja toivoa. Iso suositus!

Kesä näyttää täyttyvän ihanista asioista: retkiä, näyttelyitä, matkoja, tapaamisia. Ja sitten se kaikki, jota aina ulkomailla kaipasin: lämpimässä järvessä kelluminen, laiturilla lojuminen, pyöräily rapisevilla hiekkateillä, marjojen ja sienien poimiminen, uskomaton yöllinen valo joka tekee levottoman olon, räsymattojen pesu ja tuoksu, soutelu tyynellä järvellä...

Olen onnistunut monessa uudessa asiassa tämän vuoden aikana. Esiintynyt, osallistunut, puhunut, tavannut uusia ihmisiä, ystävystynyt. 

Paluumuuttajia varoitetaan olettamasta, että voisi palata siihen maahan ja aikaan, mistä lähti. Usein tunnen silti olevani vuosia nuorempi, se nuori minä joka joskus eli kirjojen, kirjoittamisen ja taiteen maailmassa, luonnossa samoillen. Se, joka olisin voinut olla. Se, jota aina kaipasin. Äitiys ja vaimous vei vuosikymmeniä, enkä olisi sama ihminen ilman niitä vuosia, mutta tähän olotilaan olen aina haikaillut. 

Joku kysyi, mitä unelmia sinulla on. Ei muuta kuin monta, monta tällaista vuotta, mahdollisimman terveenä ja aktiivisena, lähiomaisen kanssa. Se riittää.