Onnikirja

Sain pyytämäni joululahjan tyttäriltä: tyhjän kirjan, jossa on otsakkeita ja kysymyksiä äidille. Ajattelin, että on mukava vastailla kysymyksiin, joita he eivät vielä osaa esittää, mutta ehkä joskus toivovat, että tietäisivät niihin vastauksen. Oma äitini on edesmennyt jo kauan sitten, enkä enää koskaan voi istua kahvipöytään tai valokuva-albumin ääreen ja kysellä hänen elämästään. Niin paljon tavallisen ihmisen historiaa häviää, kun omainen kuolee. 

Muistan ne kuolettavan ikävystyttävät kahvikestit lapsuudesta, joissa puitiin suvun tapahtumia ja väiteltiin, kuka ja mikä ja missä. Ei jaksa, ajattelin silloin ja keskityin naistenlehtipinoon. Silloin ei ollut kännyköitä. 

Olen oikeastaan tutustunut omaan äitiini ja isääni vasta heidän nuoruuden päiväkirjojensa kautta. He eivät hävittäneet niitä, vaikka aikaa olisi ollut, joten tunnen voivani lukea ja skannata niitä ja jakaa sisaruksille. Olisinpa tiennyt niistä kun vanhemmat olivat elossa!

Ajattelin, että olisi helppoa täytellä Mum, tell me -kirjan rivejä, kun kysymykset olivat valmiina. Olen aina rakastanut kyselyjä, haastatteluja ja osallistumisia tutkimustyöhön. En ole varma, mitä se minusta kertoo, mutta tein galluppeja itselleni jo nuoruuden päiväkirjoissa tyyliin: 

Kun olet 16v., oletko... rakastunut? Rahapulassa? Hyvä koulussa? Pasifisti? Neitsyt? Ja lopuksi mielipide itsestäsi, kun olit 15v.? 

Vuosi oli teini-iässä valtavan pitkä aika, mitä tahansa saattoi tapahtua. Annoin myös ohjeita tulevaisuuden itselleni, miten valita poikaystävä, miten pukeutua, miten kohdella kavereita, minkälainen hyvän äidin tulee olla. Nämä ovat jälkeenpäin luettuna aika kovia elämänohjeita niin nuorelta. En tiedä, olenko täyttänyt mitään kriteereitä. Paljon kimposi turhautumisestani omiin vanhempiini ja  kasvatukseeni ja odotuksistani kulkea isosiskojen viitoittamaa tietä. 

On oikeastaan mukavaa katsoa elämäänsä nyt, kun se alkaa jo asettua johonkin muotoon. Ikinä en olisi voinut uskoa, mitä kaikkea tapahtui, hyvää ja pahaa. Siunattua, ettei sitä voi nuorena tietääkään. 

Jotain viisasta ehkä haluaisin sanoa jälkikasvulleni, vaikka kukapa äitinsä ohjeita ikinä kuuntelee. 

Elin Danielson- Gambogi: Äiti 1893

Olen aina halunnut olla muutakin lapsilleni kuin äiti, ensisijaisesti ihminen. Jos jokin ohje on säilynyt päässäni, niin se, ettei koskaan saa antaa kenenkään lokeroida itseään mihinkään. Aina pitää olla vapaus olla sitä mitä haluaa, roolipaineista huolimatta. Kukaan muu ei saa määrittää, kuka olet, paitsi sinä itse. Siinä pähkinänkuoressa kaikki. 

Valitettavasti Äiti-kirjan tekijä ei ole koskaan kuullut yksinhuoltajaäideistä, äideistä joiden suhde lapsen isään on katkennut tai äideistä, jotka ovat yhdessä toisen äidin kanssa. Kirjassa on monta sivua, jotka on pakko jättää tyhjäksi. Elämä on monimutkaisempaa kuin ystäväkirjan sivut, ja äitiydellä on yhtä monta muotoa kuin parisuhteillakin. Uusioperheitä kirja ei myöskään käsittele. 

Nämä puutteet poislukien, olen kirjoittanut kirjaan jo paljon. Kukapa ei löytäisi jotain hauskaa ensisuudelmasta tai koulusta tai työelämästä. No, ehkä nekin voivat olla kipupisteitä toiselle äidille. 

Haluan myös kertoa sukuni hahmoista, vahvoista naisista ja tavallisista työmiehistä. Minun jälkikasvuni ei koskaan oppinut tuntemaan minun sukuani, kun asuimme niin kaukana, mutta en silti anna heidän unohtaa. On hyvä tietää, mistä on kotoisin. Ja ennen kaikkea mistä heidän äitinsä on tehty! Niin erilainen olen kuin irlantilaiset äidit. 

Fanny Churberg: Talvimaisema 1880

Kuuluisan tutkimuksen mukaan suomalaiset ovat maailman onnellisinta kansaa. Onnellisuudesta kysyttiin myös tässä kirjassa. Huomasin vastanneeni pikemminkin siihen, mikä tekee minut tyytyväiseksi - ja siihen epäilen suomalaistenkin vastanneen. Englannin sana contentment kuvaa tätä olotilaa parhaiten. Hyrisen kuin kissa, kun jälkikasvu on ympärilläni tai he pitävät yhteyttä. Tai unohdun katsomaan lumihiutaleita ikkunasta. Herään lähiomaisen kainalossa. Uin suomalaisessa lämpimässä järvessä ajattoman ajan. Siemaisen hyvää kahvia. Kuuntelen sielua ravistavaa musiikkia. Katson hienoa taideteosta tai saan aikaan jotain sinne päin. Luen jotain aivan uutta.

Viimeisin maalaukseni Talvinen Unostensilta.

Sillä onni on vaarallisen ohikiitävää, siitä ei kannata pidellä kiinni. Jos sen huomaa, kannattaa vain nyökätä salaa. Nyt!

Lemppareita: Halonen, Järnefelt, Biese

Mum, tell me -kirjaa on julkaistu monilla kielillä, myös suomeksi. 

Kuvituksena kulta-ajan taideteoksia Ateneumin näyttelystä Suomen taiteen tarina, avoinna 27.3. 22 saakka.

Kuukauden digihelmiä dokkareista: 

Kumma kyllä, sillä inhoan nyrkkeilyä: Muhammad Ali

Musiikkia, jota kuunnellessa voi tuntea onnea, tai silmät kostuvat (teitä on varoitettu):

Andrea Bocelli: Tornera la neve

Sibelius: Valse triste

Piirpauke: Konevitsan kirkonkellot

Mari Boine: Vuoi vuoi mu

Joan Baez & Mercedes Sosa: Gracias a la vita

Yliannostusta vältettävä, mutta jos tarvitsee elämälle tarkoitusta, voi kuunnella nuo tuossa järjestyksessä. Kopioi ja liimaa googleen tai youtubeen tai millä ikinä kuunteletkin. Kuulokkeet päähän ja menoksi!

Tämän maalasi ihan vain talvinen kuutamo takapihalla.