Keskellä yötä

Empatia, eläytymisen ja samastumisen kirous. 

Istun naputtelemassa tätä keskellä yötä, kun heräsin ja uutisten selailu ja kommenttien lukeminen sotatilanteesta vain pahensi ahdistusta.

Verkkokalvolle on piirtynyt kymmeniä, ehkä satoja kuvia ihmisistä sodan riepotuksessa, jälleen kerran. Mietin, miltä tuntuu etsiä eloonjääneitä asunnosta, joka on täynnä rojua, seinän murennuttua pommituksessa. Katson, kun vanha nainen harjaa lasinsiruja ikkunalta. Perheitä lastenrattaineen valtavissa metrotunneleissa, katseet puhelimiinsa nauliutuneina. Toiset kiskomassa värikkäitä matkalaukkuja kuin lomamatkalle menossa, nyt vain ei tietoa määränpäästä. Autot jumittuneina monikaistaiselle valtatielle, pois pääkaupungista, johon povataan sissisotaa ja pommituksia.

Mietin, miltä tuntuu tehdä päätös paeta. Mitä ottaa mukaan? Entä jos perheessä on koira, kissa, huonojalkainen mummo, sairasteleva lapsi? Sukulainen sairaalassa, syöpähoidossa, saattohoidossa? Lähtisinkö sittenkin?

Entä jos olisin lääkäri, sairaanhoitaja, perheellinen? Jäisinkö vai pakenisinko sotaa?

Miltä tuntuu sammuttaa valot kodista, lukita ovi, miettiä milloin palaa takaisin? 

Nähdä pakokauhu ja paniikki muissa, avuttomuus ja epätietoisuus. Pelko rintamalle lähetetystä pojasta, miehestä, isästä. Halu suojella omaansa, paeta turvaan. Ei minun poikani, älä mene.

Tämä oli suomalaisten evakkojen osa viime sodassa. Niitäkin, jotka saivat jäädä koteihinsa odotti kauhu, taivaalta syöksyvien pommien muodossa. Rikkoutuneet miehet, kuolemanviestit tai kadonnut taistelussa. Oma isäni oli näistä viimeisessä kategoriassa. Hän pelastui kuin ihmeen kautta. Näin lähellä on sota minua, ja siksi olen ollut pasifisti lapsesta lähtien. 

Kasvoin uskovaisessa kodissa ja opin rukoilemaan. Jossain vaiheessa sopotin montakin ulkoa opittua rukousta, toivoin siunausta ja varjelusta erikseen jokaiselle perheenjäsenelle, unohtamatta koiraa ja kissaa. Litania muodostui niin pitkäksi, etten unisena tahtonut muistaa kaikkea, joten kirjoitin rivit ylös. Laitoin lapun tyynyni alle. Yhtenä päivänä lappu oli hävinnyt. Äitini oli sänkyä pedatessaan löytänyt sen. En koskaan kysynyt, edes aikuisena, mitä hän ajatteli lapusta, varsinkin omista sanoistani, jossa rukoilin, ettei Jumala antaisi tulla 'sotaa, tulipaloa ja isän ja äidin tappelua'.

Tunnen hätää sodan jalkoihin jääneitten puolesta. Näitä sotia on ympäri maailmaa koko ajan, me vain yleensä torjumme kuvat, kun ne eivät tapahdu läheisille maille. Tänä yönä lapsena tuntemani pelko palasi, näin tulessa roihuavia taloja joista jäi vain savupiippu, vaeltelevia ihmisjoukkoja. En tiedä, mitä voimme tehdä, ei ole viisaita sanoja. Solidaarisuus auttaa, protestit rauhan puolesta. Kaikkien protestit, myös hyökkääjäkansan. Väkivalta ei saa koskaan olla ensimmäinen ratkaisu mihinkään. Sillä tiellä odottaa vain koston kierre.

Empatia, eläytyminen ja samastuminen - ehkä se on naisellinen hyve, siunaus joka ainoana voi todella pelastaa ihmiskuntamme.

Alla viimeisin työni, jonka tein tummien pilvien vasta kerääntyessä taivaalle.