Onnellinen äiti

Vuosi 2021 vetelee viimeisiään. Omalaatuinen maailmamme on edelleen kummallinen, kuin eläisimme jungilaista unta, jossa kaikki näemme samaa painajaista. Totta puhuen en enää aina jaksa muistaa koko pandemiaa.  Meillä ei ole mitään hätää, olemme saaneet liikkua ja tavata ihmisiä kolmannen piikin turvin, olemme säästyneet taudeilta ja oireilta. 

Elämä on sen sijaan kirkastunut kovin, sen ainutlaatuisuus ja lyhyys. Tärkeysjärjestys on muuttunut. Ihmisistä on tullut tärkeitä, yhteisen tuokion viettämisestä juhlaa. Puhumattakaan omien karhunpentujen halaamisesta, kun vihdoin nähdään. Jonkinlainen haikeus sävytti yhdessäolon iloa, aika tuntui loppuvan kesken, mietin jopa, milloin pääsemme tapaamaan seuraavan kerran. 

Yritin luoda suomalaisen joulun jälkikasvulleni, nyt kun kerrankin olin oikeassa maassa. Irlannissa jouluaaton viettäminen juhlana oli aina hankalaa, kun kaupat ja pubit olivat auki yömyöhään, ja itse Joulu saapui vasta aamutuimaan joulupäivänä, joulupukin ängetessä savupiipusta alas lahjoinensa. Olin aina surullinen jouluaattona, kun tiesin, miten koti-Suomessa hiljennyttiin. Sama hiivatin nyyhkiminen juhannuksena, vappuna, itsenäisyyspäivänä, eihän niitä muualla maailmassa juuri juhlita. Nyt olimme kuitenkin Suomessa! 

Olin hankkinut piparitaikinan, kinkun, rosollia ja puurtanut laatikoita. Kala ei joulupöytäämme kuulu, hajukin ellottaa. Lähiomainen toimitti joulukuusen ja teki jäälyhdyt. Vuoden Tärkein Ateria onnistui, ja sekoitimme iloisesti kulttuureja kiskomalla crackers eli paukkukarkkeja, joissa on paukahtavat nallit ja sisällä silkkipaperihattu ja mauttomia vitsejä. Muutamissa oli Charades-kompakysymyksiä, eli pitää pantomiimilla esittää joku elokuva tai kirja, jota muut yrittävät arvailla. Olen aina pitänyt leikkiä älyttömyyden huippuna, mutta nyt se olikin hauskaa. Näin sitä voi luopua eettisistä normeistaan noin vaan vanhuuden kynnyksellä. 

Oli ihanaa kulkea lumisessa maisemassa kylille ja metsään. Koin oikean Solstice-hetken, jollaista ihmiset jonottavat vuosikausia päästäkseen Newgrangeen, kun talvipäivän seisauksen päivänä auringonsäde valaisee tuokioksi muinaisen kiviluolan. Nähdä aurinko jouluna ja kuolla! En muista moista näkeneeni ennen. Tyttäret huokailivat, että he tunsivat kävelevänsä joulukortissa. Jopa jäätynyt järvi oli heille ihmetys, he olivat hyppineet uimaan laiturilta viimeksi pari vuotta sitten kesällä. Nyt kävelimme vetten päällä.

Emme tehneet mitään erityistä, söimme hyvin, ulkoilimme, katsoimme elokuvia ja pelasimme Scrabblea. Ja juttelimme. Joulusaunassakin ehdittiin käydä. Silti tuntui, kuin olisin saanut erityisen lahjan. Tyttäret olivat onnistuneet pääsemään läpi rajoitusten, koronapassitarkastusten, lentokentän tungosten ja jopa kirimään turvatarkastuksesta lähtöportille Dublinissa vauhdilla, jossa muut jäivät vain vinkumaan. Pitkistä jaloista ja juoksutaidosta on näköjään evoluuttista hyötyä tällekin sukupolvelle. Kun mikään matkustamisessa ei enää ole itsestäänselvää, tulee perille pääsemisestä palkinto!

Takaisin lähtiessä heidän piti vielä hankkia antigen-testi ja ehtiä saada tulokset ennen lentoa. Ajattelin, ettei haittaa olla paikalla aikaisin, ja onneksi hoitsu vinkkasi heidät testiin ennen ajanvarausta. Tulokset olivat negatiivisia! Istuimme Narinkkatorin Hiljaisuuden Kappelissa ja kiitimme jälkeenpäin, no, minä ainakin. En uskonut, että he pääsisivät ajoissa läpi tungoksen, joka lentokentällä vallitsi, mutta sekin onnistui. Vilkutin kaksin käsin, kun he selvittivät turvatarkastuksen ja pyyhin kyyneleitä kasvomaskiin. Pala sydäntä siinä irtosi samalla. 

Napanuora äidistä lapseen tuntuu aina pysyvän, vaikka sitä ei lapsi näe ja tuntuisi tooosi nololta, jos sen sanoisi. Side venyy, muttei koskaan katkea. Ymmärrän järjellä, että he ovat aikuisia ihmisiä, itseään kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia, ja me vain jousia, joista he sinkoavat, mutta sisukseni elävät ihan omaa elämäänsä, särkevät ja hohtavat.  Aika ajoin kuvittelen, millaista heidän elämänsä tulee olemaan, miten he muuttuvat, vanhenevat, miten muistelevat minua sitten kun olen mennyt. Sanovat, tosin englanniksi, muistatko kun äiti aina kertoi...! Kuten omat sisarukseni, kun tapaamme ja kiistelemme, oliko se näin vai noin, kun kaikilla on omat muistonsa. 

Kovin onnellisena ja kiitollisena päätän tämän vuoden. Näyttelyni onnistui hienosti, tapasin suuren joukon ihania ihmisiä, tuttuja ja tuntemattomia, jotka pitivät töistä ja jopa ostivat niitä. Siitä nöyrä kiitos. Jatkan innolla uusia maisemia. 

Digihelmiä: YLE Areenassa (ja muuallakin) Ailo, pienen poron suuri seikkailu, juuri sopiva luonnon joulunäytelmä. Ja totta kai MuBu eli Muistojen bulevardi Ylen radiossa. Vanhoja hyviä levyjä. Myös äitini päiväkirjassaan mainitsema Intiaanin lemmenkutsu, jonka löysin kuin löysinkin netistä. Että minunkin vanhempani olivat nuoria ja hulluja joskus? Kuunnelkaa.

Rauhan vuotta 2022 kaikille lukijoilleni!