Luovuuden poikkeustila

Vuoristorataa mennään tunteiden kanssa näinä aikoina. Välillä ahdistaa ja kurkkua kuristaa, välillä unohtaa tyystin, että eletään missään poikkeusajassa. Alkuviikkojen paniikkikohtaukset kaupassa ovat toivottavasti mennyttä, kiidän kuin robotti tutulta hyllyltä toiselle, puhumatta ja pukahtamatta, tempaisen pankkikortit valmiina taskusta ja pakkaan yltiömäisellä vauhdilla.  Tutut kasvot löytyvät nyt virtuaalimaailmasta, zoomista ja Facetimesta. Puhelimessakin voi päivittää ihmisen ikävää. Onneksi asun edes yhden ihmisen, lähiomaisen kanssa ja saan tarpeeksi keskusteluseuraa ja ihon kosketusta.

Elina Vänttisen ulkoilmataidetta

Ihan turha oikeastaan arvuutella viruksen suhteen yhtään mitään. Kyllä se v*****aa, niin monta suunnitelmaa on mennyt mönkään. Toisaalta – ja aina on se toinen puoli – ylenpalttinen aika on rauhoittanut, ei ole väliä päivistä ja kellonajoista. 

Lähiomaisen on aina ollut vaikeampi sopeutua meikäläisen boheemiin ajankäyttöön. Jos asuisin yksin, en piittaisi ruoka- ja nukkumaanmenoajoista. Lähiomainen sen sijaan tuntee olonsa turvalliseksi, kun asiat tapahtuvat suunnilleen samaan aikaan joka päivä. Olen eläkkeelle jäämisen jälkeen vieroittanut hänet aikaisista herätyksistä, mutta edelleen hän kauhistelee, jos vielä lojumme keskipäivällä sängyssä lukemassa. Katso, mitä kello jo on, hän saattaa parahtaa. Nykyään vastaan vain toteamalla, että pidä nyt kiirettä, että ehdit sinne sohvalle!

On tässä ajassa paljon hyvääkin. Olemme pysyneet terveinä, ja kunto on kohonnut päivittäisten kävelylenkkien ansiosta. Rahaa menee vain välttämättömään, kun ei pääse mihinkään. Se, ettei voi tavata ihmisiä kasvokkain, on luonut tarpeen pitää tiukemmin yhteyttä. Kaikki ovat samassa oudossa tilanteessa. Toki on huikea ero nuorempien, työssäkäyvien tai etätyötä tekevien, lastenhoidon kanssa sinnittelevien ja meidän eläkeläisten kanssa, mutta se ero on aina ollut.

Tämä löytyi ihan kotimetsästä.

Karanteeniajan yllättävä seuraus on ollut katsella maailmalla eläinten varovaista hiipimistä autioille kaduille. Venetsian kanaaleissa näkyy kaloja, walesilaisessa kylässä vuohia liikenneympyröissä, suurkaupungeissa kaikenlaisia villieläimiä. Taivas on kirkastunut saasteista, koko maapallo on hiljentynyt. Miten eläimet riemastuisivatkaan, jos ihmiset katoaisivat kokonaan. Vaan täytyyhän talouskasvun jatkua, jotta päästään ilmastokatastrofiin asti. Ei siitä nyt yhtään enempää. 

Luonto tulee kylään.

Kun aikaa on, se täyttyy jollain, tyhjiötä ei ole. Nettiin tuli lyhyellä shokkiviiveellä niin paljon korvaavaa toimintaa että sitä on jo liikaakin. Jokainen taidelaitos ja harrasteryhmä on rynnännyt nettiin tekemään virtuaalisia visiittejä, näyttelyjä, konsertteja ja podcasteja. Ainoa, mistä olen nauttinut, oli katsella suorana lähetyksenä Turun Kaupunginteatterin näytelmää Toinen tuntematon. Surullista oli koskettavan esityksen lopussa kuulla vain muutaman kuvaajan ja äänittäjän taputukset studiossa, kun näyttelijät tulivat kumartamaan. Katsojia oli parisataa, mutta me taputimme ja huokailimme yksinämme kotikatsomossa. Palautteenannolle olisi pitänyt antaa mahdollisuus livenä, chattinä – no tulihan se vihaamani sana, jolle en tiedä vastinetta. Palautepyyntö tuli s-postiin sitten parin päivän päästä. Näitä katsoisi kyllä useamminkin ja kyllä, olen valmis maksamaan artistien ja ohjaajan työstä livenä.

Toinen virstanpylväs on ollut maalauksen aloittaminen taas, etäkurssilla. Kun ilmoittauduin, tajusin, että kaikki välineet minulla jo olivat, vaikka viimeisestä maalauksen teosta on kymmenisen vuotta. (Vinkki: öljymaalituubit saa muuten auki, kun viruttelee niitä kuumavesihanan alla. Helga minussa olisi taas yrittänyt hohtimia ja raakaa voimaa, ja olen onnistunut räjäyttämään keskeltä muutaman uppiniskaisen putkilon. Kuuma vesi kuulemma sulattaa öljyn ja korkki aukeaa helpommin.) Etäopetus sujuu ihmeen hyvin näinkin, tulokset postitetaan Facebookin suljettuun ryhmään, samoin kommentit. Ohjeet ja inspiraatiovideot samoin. Kiitos tästäkin kuuluu poikkeusajalle, joka pakotti opettajan keksimään keinot jatkaa opetusta netissä. Olen nauttinut!

Elina Vänttisen neulottu rouva

Parasta, ihan parasta kaikessa on ollut jälkikasvun ja allekirjoittaneen välien läheneminen. Viestittelemme päivittäin Whatsapissa, ihan vaan arkisia kuvia ja paloja kunkin elämästä, ja olemme järkänneet pari video-perhetapaamista Irlannin ja Suomen välillä. Työttömäksi jäänyt tytär, Netflixin tuijotteluun tylsistyneenä ehdotti haastetta, jossa jokainen tekee jotain luovaa päivittäisen teeman mukaan ja postaa sen Whatsapp-ryhmäämme. Jos ei ehdi tai jaksa, ei väliä. Teeman annossa vuorotellaan.

Olin hämmästynyt heidän ehdottamistaan teemoista: ilo, tanssi, kevät, luonto, seikkailu, pimeys ja valo, alku, rauha, ihme, luonnonkukat, ruoka...ja jokaisesta löytyi erilaisia tulkintoja. Olen nyt nähnyt aikuisten tyttärieni tanssivan, laulavan, piirtävän, nähnyt heidän arkensa pieniä ihmeitä. Yllätin itseni esittämässä englanniksi omia runojani, vieläpä epämääräisen loppusoinnullisia! Me emme ole mitenkään luova, taiteellinen tai esittävä perhe, kuten jotkut joissa laulaminen tai seuraleikit ovat luontevia tapoja viettää aikaa yhdessä. Itselleni esiintyminen on aina ollut kauhistus, synttärijuhlien järjestäminen painajaista, enkä ole laulanut lapsilleni sitten ajan, kun yritin nukuttaa heitä. Oman luovuuteni olen aina pitänyt yksityisenä, minun harrastuksenani, kuten hekin omansa. Mikä sääli, jos emme koskaan olisi jakaneet näitä ilon pisaroita ja  avautuneet toisillemme!  

Ja tähän ei sitten muuta kuin klara vappen, kuten koulussa virnisteltiin. Vappu ei koskaan ole merkinnyt minulle mitään, joten ei minulta mitään puutu nytkään. Rauhan kevättä!

 

Tälläkin männyntaimella on suuret unelmat.