Olen ajatellut ikääntymistä enemmän kuin koskaan viimeiset pari kuukautta. Myös sitä toista vaihtoehtoa ikääntymiseen, joka on elämän päättyminen tähän. Joskus on tuntunut, että tasapainottelemme jäälautalla, josta irtoilee kappale toisensa jälkeen. Peruuttamattomasti. Eteenpäin mennään, yhä kiihtyvää vauhtia, mutta mitään mitä putoaa matkalla pois, ei enää saa takaisin. Ehkä vielä parempi vertaus olisi koskenlasku, sillä koskea matkataan vain yhteen suuntaan. Missä vaiheessa purossa kelluminen muuttui tällaiseksi kauhun tasapainoksi, en tiedä. Poikkeustila varmaan pakotti katsomaan muutakin kuin ohikiitäviä maisemia.
En ole koskaan vielä tuntenut itseäni vanhaksi. Se on ilmeisesti suhteellinen käsite muillekin ja määritellään yleensä ulkopuolelta, muitten toimesta. Yli kahdeksankymppinen äitini kertoi aikoinaan toisesta hoivakodin asukista sanoin 'se oikein vanha nainen'. Vanhuuden identiteettiä näköjään tuuppii edellään.
Tämä pandemia on asettanut vanhat omaksi kategoriakseen. Korkea ikä ei olekaan enää vain numero, vaan tulkitsijasta riippuen kotiarestiin asettava määre, suojelun kohde, resurssien tuhlaaja tai laumasuojan takia uhrattava turhake. 60 vuotta on se ensimmäinen riskiryhmä, mutta koska niin monet vielä pakertavat työelämässä, heitä ei voida suojella. 70 vuotta ja siitä ylöspäin on sitten virallinen riskiryhmä monessa maassa.
Biologinen kello tarkoitti aikoinaan jotain ihan muuta, hedelmällistä aikaa, kutsu jota itse tottelin jo ennen kuin hälytys tuli edes ajankohtaiseksi. Ikkuna lasten tekemiseen on väistämätön biologinen tosiasia, ja ikä on siinäkin muuta kuin numero, tilastot hedelmällisyyden häviämiseen ovat faktoja. Nyt on tullut uusi biologinen kello, elämän luomisen sijaan elämän päättyminen. Sen todennäköisyyttä on alettu pandemian takia arvioida sellaisella kylmyydellä, etten uskonut sen olevan mahdollista meidän yhteiskunnassamme.
Puhun tässä ehkä enemmän Suomesta kuin Irlannista, koska en enää ole siellä nuuskimassa ilmapiiriä. Epäilen, että siellä ikäihmisillä on edelleen korkea arvo, riippumatta siitä, missä terveydentilassa he ovat henkisesti ja fyysisesti. Yli seitsemänkymppisten suojelua kutsutaan siellä nimellä hellästi cocooning, mikä toi minulle ensimmäiseksi mieleen koteloidut toukat, joista sitten kuoriutuu perhosia. Mediassa kerrotut, omaisten lähettämät tarinat covid-19 viruksen uhreista ovat kuin sotasankarikronikoita.
Pandemia on pakottanut meidät arvioimaan elämän pituutta aivan eri tavalla. Onko suurempi suru, jos kuuskymppinen työssäkäyvä kuolee kuin osastolla makaava dementikko? Entä virkeä yhdeksänkymppinen kuin nelikymppinen alkoholisti? Sanotaan, että sairaanhoidossa on aina tehty valintoja. Uskon sen, mutta näin räikeitä valintoja ei lääkäreillä ole varmaan ollut koskaan tehtävänään. Onneksi Suomessa ei jouduttu valitsemaan, kenelle tehohoitopaikka annetaan ja kuka ansaitsee elvytyksen. Tehohoitajan lähiomaisena en haluaisi kenenkään luhistuvan työvuoron jälkeen, kun ei resurssien puutteessa kyennyt pelastamaan kaikkia, joita olisi pitänyt.
Räikeimpänä koen tässä ajassa sen, että minua arvotetaan ikäni perusteella. Ymmärrän toki suojautua ja eristyä jo riskiryhmäläisen kanssa elävänä, mutta se, että nuorten, terveempien elämä jotenkin koetaan mielekkäämpänä ja tärkeämpänä, ahdistaa. Kokonaan toisella tasolla ovat arpomiset talouden ja ihmishenkien säästämisen välillä. 'Kuolema on luonnollista, vanheneminen altistaa hauraudelle, pitää hyväksyä tosiasiat, ei tältä nyt voi välttyä, vanhat tulevat kuolemaan kun virus kulkee'. Ikään kuin tässä iässä tuo olisi jokin uutinen! Totta kai vanheneminen vähentää selviytymisprosentteja. Kuka silti on valmis kuolemaan pandemiaan? Käsi ylös vaan.
Haluaisin nähdä sen yli kuuskymppisen, joka ei ole tietoinen terveytensä hitaasta rapistumisesta ja siitä miten pitää ponnistella kunnon ylläpitämiseksi. Elämä näkyy ja tuntuu kehossa. Kipeä selkä ja rypyt naamalla eivät tule siloisesta, helposta elämästä. Mieli sen sijaan pysyy ajattomana, se kasvattaa kerroksia, se laajenee ja syvenee, kun turhat ahdistukset elämän tarkoituksesta, urasta, riittävyydestä ja ulkonäöstä karisevat. Nuoria katselee joskus kadehtien, mutta päällimmäisenä on ärsytys siitä, miten turhia he usein murehtivat.
Sitten muistaa, miten sekaisin ja eksynyt itsekin oli, silloin kun terveyttä ei edes ajatellut ja energiatasot aina palautuivat. Elämä oli jatkumo, vanhuus jotain naurettavaa jossain kaukana. Kuuskymppinen oli ikäloppu, oikeastaan kaikki vanhat ajatteli samaan laariin, eikä heidän kuolemaansa hämmästellyt. Omanikäisten kuolema oli järkyttävä poikkeus. Nyt luen äitini tapaan kuolinilmoituksia, ja rauhoitun kun huomaan, että viikate käy vielä edellä: jokunen 1920-luvulla syntynyt, enemmistö 30-luvulla syntyneitä, sitten jo lähelle hiipimässä tuttuja 40-lukulaisia, jokunen omanikäinen. Biologinen kello käy, putouksen kohina alkaa kuulua.
Se tässä vanhenemisessa on hyvää, että kaikki turha karisee. Osaa nauttia hetkistä, kun kaikki on hyvin, mikään ei kolota, nukkuu sikeästi, ruoka maistuu ja ajoittain vielä luovuuskin purskahtaa valloilleen. Tietää, mistä pitää eikä tuhlaa aikaansa siihen, mistä ‘pitäisi’ tykätä. On ihanaa nähdä jälkikasvun kypsyvän ja kukoistavan, lastenlasten varttuvan. Se, että on elossa, tuntuu käsinkosketeltavan hyvältä, eikä se koskaan ole tuntunut niin uhanlaiselta kuin nyt.
Jos selviämme tästä korona-ajasta, ehkä meillä on vielä aikaa muuttaa suuntaa niin, että nuoremmatkin sukupolvet kokisivat tämän eloonjäämisen ilon. Ikä kun ei ole vain numero.P.S. Kuvat tällä kertaa lähiomaisen, suurin osa Irlannista. Lisää löytyy os. www.joetullyphotography.com.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti