Paluumuuton pauloissa

Jos elämäsi on tylsää, muuta asuntoa. Jos elämäsi kaipaa perusteellista ravistelua, muuta maata. Jos haluat totaalista koomaa ja vuoristorataa parisuhteessa, jätä väliin melkein nelkyt vuotta ja palaa kotimaahasi. Tiesin, että paluumuutto on raju kokemus ja iso urakka, mutta silti yllätyin. 

Olen nyt palannut Suomeen ja kotikaupunkiini lähes neljän ulkomailla asutun vuosikymmenen jälkeen. Lähdin alunperin Englantiin, käväisin Afrikassa ja Kreikassa, ja päädyin asumaan Irlantiin. Suurperhe kasvatettuna ja uusi liitto siunattuna, uupumus työhöni ja krooninen koti-ikävä pakotteina, paluumuutto tuntui hyvältä valinnalta. Epäröin sanoa oikealta valinnalta, koska koskaan ei tiedä. 

Pilkuntarkasta ja vuosia kestävästä valmistautumisesta ja suunnittelusta huolimatta koko prosessi tuntui kaaokselta ja ajoittaiselta painajaiselta, jos ihan rehellisiä ollaan. Mikään ei tuntunut menevän kerralla oikein ja tein emävirheitä kokemattomuudessani. Sellainen sanapari kiinteistökaupoissa kuin closing of the sale sai aivan uuden sisällön, kun tajusin että asunnon myyntipäivä Irlannissa tarkoittaa päivää, kun talo on tyhjä ja avaimet voi luovuttaa ostajalle. Kukaan ei selittänyt tätä etukäteen, enkä minä osannut kysyä. 

Olen jo vuosikausia seurannut Suomen asuntomarkkinoita, ja usein ilmoituksissa on lause Vapautuu kuukauden kuluttua myyntipäivästä tai jotakin sinne päin. Irlannissa meille annettiin armonaikaa tasan kaksi viikkoa tyhjentää talo ja pakata muuttokuorma. Plus löytää muuttofirma, väliaikainen majoitus, lennot, asunto Suomessa, perua liittymät, vakuutukset, sähkösopimukset ja hankkia ne taas toisessa päässä. Nyt hävettää hysteerinen hätäilyni omalääkärillä, kun päivää ennen lähtöä hain potilastietojani ja uusintareseptejä. Onko ajanvarauksenne urgent, kiireellinen, kysyi respa. ON! POISTUN MAASTA HUOMENNA! 

Huomasin, että lähiomainenkin menetti kärsivällisyytensä, kun nettiliittymää peruessa hänelle alettiinkin myymään toista pakettia, ja penättiin syytä moiseen totaaliseen irrottautumiseen. Sähkösopimuksen perumiseen kuulemma tarvitaan asuntokauppoja hoitaneen asianajajan puhelinnumero. Muuttoauton maksamiseen tarvittava kortinlukijakone piippaakin tyhjiä pattereita. Kotikatua, jota ei koskaan ole korjattu, aletaan avata juuri nyt ja painepora jyllää oven edessä, tietyökoneet tukkivat tien. Tuntuu, että eteen ilmaantuu yhä uusia hulahularenkaita, joiden läpi on vain hypättävä, kysymättä, mitä toisella puolen odottaa. Päädymme huutamaan toinen toisellemme, ja sitten kohta pyytämään anteeksi. Lopulta ei tarvi edes pyytää anteeksi.

Siinä vaiheessa, kun lentokentälle lähtevään bussiin on enää muutama tunti, avaan jääkaapin. Se on tietysti täynnä ruokaa. Olisin tietysti voinut jättää sen, mutta suomalaisylpeys loppusiivouksesta ei anna periksi. Retuutan perunapusseja ja porkkanoita pihan perälle ja heittelen ne aidan yli ja kaadan maidot kulkukissoille. Roskis on jo ääriään myöten täynnä. 

Kuopukselle, joka on juuri muuttanut opiskelijakämppään toiselle puolelle maata, olen kerännyt hyödyllisiä tavaroita ja kestoruokaa, mutta ne eivät mahdukaan autossa samaan kuormaan neljän matkalaukun kanssa. Edellisenä päivänä oli paku hakenut täyden kuorman kaikkea, jota ei vaan voitu ottaa mukaan, ja vienyt hyväntekeväisyyskauppaan. Huonekaluja, kirjoja, astioita, tilpehööriä, tauluja...ihan samaa settiä, mutta kategoriassa tunnesyistä tärkeämpää oli lähtenyt sitä edellisenä päivänä muuttokuormassa Suomeen. 


Pääni on sekaisin kaiken lajittelusta ja pakkaamisesta. Kun pölynimuri lähti muuttoautossa, muistan, että olisi pitänyt imuroida. Kuvittelemiani hyvästejä talolle ja puutarhalle en edes ajattele.

Juoksemme kirjaimellisesti viimeiseen minuuttiin asti, ja selviydymme matkalaukkuinemme bussipysäkille. Lähiomainen jää parkkeeraamaan autoa, ja rukoilen, että bussi on tapansa mukaan myöhässä. Iloinen nuoripari tulee kyselemään aikatauluista ja yhteyksistä Dubliniin. Ovat kuulemma juuri muuttaneet Irlantiin, varmaan itäeurooppalaisia. Kerron, että olen itse juuri muuttamassa pois ja toivotan heidät tervetulleiksi. Entinen työkaveri ajaa autolla ohi ja pysähtyy vilkuttamaan villisti ja näyttämään peukkuja. Lähiomainen hölkkää kulman takaa, bussi häämöttää tien päässä. Selviämme kyytiin. Kun bussi hidastaa hyväntekeväisyyskaupan edessä, ehdin lukea kissankokoisilla kirjaimilla kyhätyn kyltin: Erikoistarjous: Nyt saatavilla iso erä tauluja, kirjoja, astioita...

Ajattelin, että saamme huilata lentokenttähotellissa Dublinissa pari yötä ennen lähtöä. Haaveilin porealtaasta ja drinkeistä. Hysteerisessä huulenheitossa taksikuskin kanssa emme huomaa ottaa kaikkia laukkuja ronkista. Simahdamme hotellihuoneeseen päästyämme ja vasta aamulla alan etsiä neljättä matkalaukkua. Se on hävinnyt. En edes muista, mitä siinä oli. Kulutamme päivät jäljittämällä laukkua. Olin varma, että jos unattended baggage eli yksinäinen laukku olisi huomattu lentokentällä, turvallisuusmiehet olisivat räjäyttäneet sen. Hämmästykseksi kentällä on kuin onkin  löytötavaratoimisto, jossa on satoja silmälasikoteloita, kävelykeppejä, jees: kainalosauvoja, kännyköitä ja muutama matkalaukkukin. Vaan ei sitä, jossa on apinan kuva käsikahvassa, kuten lähiomainen huolellisesti selittää. Virkailijan katse viipyy meissä.

Tutustumme kentän taksikuskeihin, mutta mustalla farmarimersulla ajavaa kuskia ei kukaan tunne. Dublinissa on 11 000 taksikuskia, ja jos ei saa kuittia (höh? Mitä kuittia?), ei kuskia voi jäljittää. Käymme parilla poliisiasemalla, jonne taksikuskit jättävät löytötavaroita. Ei tulosta. Kello 01.30 aamuyöstä herättää puhelimeni, ja langan päässä minua kysyy nimeltä poliisi. Pelästys käy läpi ruumiini, kuka lapsista on kuollut?  Laukkuni on löytynyt, ja sen sisältä yhteystietoni. Parhaaksi onneksi lähiomaisen lähiomainen on taksikuski, ja hän ajaa meidät poliisiasemalle, jossa laukkuni on. Matkoissa menee puolitoista tuntia Dublinin ruuhkissa. Meille ilmaiseksi, sillä velipoika kieltäytyy ottamasta maksua.

Tämän jälkeen kiire hellittää, ja pääsemme Suomeen kunnialla, muuttokuormakin tulee ennen aikojaan ja asetumme asuntoomme. Ilman sukulaisia ja ystäviä ei mikään olisi ollut mahdollista, kiitos teille, tiedätte ketä olette. 

Täällä päässä byrokratia on heitellyt lisää hulahularenkaita, mutta kun aikajana on alkanut taas täällä päässä, en stressaa. Lähtölaskenta oli todella painajaismaista, koska vaihtoehtoa ei ollut. Aika loppui kesken.

En stressaa? Kehoni on toista mieltä, mahani on sekaisin jo toista viikkoa ja yöuni katkeilee. Vie todella aikaa sulatella kaikkea, ja tuntuu kuin pää ei olisi jotenkin tullut mukana kaikessa. Ihmisen, varsinkin vanhemmanpuoleisen ihmisen elämä perustuu pitkälti rutiineihin, tottumuksiin, siihen että sukat on siinä laatikossa ja asiapaperit toisessa. Nyt on sukat asiapaperilaatikossa ja asiapaperit sängyn vieressä. Siinäs seisot sukkapari kädessä ja ihmettelet, miksi vuokrasopimus on sukkalaatikossa.

Tämä kaikki piti saada ulos, että tulisi tilaa kaikelle kauniille. Sillä syksyinen Suomi on uskomattoman kaunis. Sieniä, marjoja, keltaisia lehtiä, sumua, hiljaisuutta. Metsäiset kävelyretket ovat olleet ainutlaatuisia tankkaushetkiä tässä sirkuksessa. Kosketan esi-isieni asuttamia taloja, etsin tuntemiani puita, kuuntelen kotijärven liplatusta. Maa ei ole ihan tuntemattomaksi muuttunut, ei vielä, ei kaikki. Kannatti palata.