Paluumuuttaja ei elä vain leivästä

Do you want to be buried with my people? Haluatko tulla haudatuksi meiän suvun puolelle? Tämä oli tarinan mukaan irlantilaisen vanhapojan kosimalause. 

Se tuli eittämättä mieleeni, kun kävelin ensimmäistä kertaa lähiomaisen kanssa Pyhäinmiesten päivänä hautausmaalla Suomessa. Meille hautausmaat ovat rakkaita kohteita missä tahansa maailmassa, mutta tämä oli erityinen päivä. Pääsin kerrankin sytyttämään kynttilän ja istuttamaan kanervia vanhempieni haudalle. 

Tuntui juhlalliselta ja liikuttavalta, sillä vanhemmilleni sukuhaudan hoito oli aina tärkeää. Pyyhkiessäni hautakiveä keltaisista koivunlehdistä ja männynneulasista, liikutus liikutti enemmänkin, pyyhkäisy oli niin hellä ele. Hyvällä tavalla itketti. 

Mieleeni tuli, minne itse päädyn kuoltuani, entä lähiomainen? Keskustelimme, oliko sillä väliä, ja kenelle. Minä haluan edes nimeni ja elinpäiväni pysyvään muotoon johonkin laattaan, vaikka polttohautauksen haluankin. Lähiomaiselle ei ollut niin väliä, kunhan muutama lusikallinen tulee sirotelluksi Aulangon kansallispuistoon, hänen lempipaikkaansa. 

Tuntui rauhoittavalta nähdä hautuumaalla väkeä, joka välitti omaisistaan ja hoiti heidän hautojaan. Kappelin kello löi keskipäivän hitaat lyönnit.

En osaa kuvailla, miten hyvältä on paluu juurilleni Suomeen tuntunut. Vaikka tiedostan olevani paluumuuttaja, ja poikkeava heti kun keskustelen englanniksi lähiomaisen kanssa - hämäläisessä bussissa olemme usein ainoita puhujia - tunnen silti tulleeni kotiin. Samoilen lapsuuteni maisemissa ja osaan kulkea kotikaupungissani Hämeenlinnassa vaikka silmät ummessa. 

Ensi lumi on aina yhtä henkeäsalpaava elämys.

Neljäkymmentä vuotta on muuttanut kaupunkia. Autoliikenteen määrä on kasvanut visiitti visiitiltä, on mahdotonta enää löytää paikkoja, jonne liikenteen kohina ei kuuluisi, ellei lähde syvälle Aulangon metsiin. Kerrostalokolonnat ovat vallanneet jokaisen niityn ja lopulta puistojakin. Lapsuuteni maisemista on enää reunat jäljellä. 

Samaan aikaan keskusta on hiljentynyt - vaikkei se koskaan mikään Piccadilly Circus ollut minunkaan muistoissani. Paljon kaunista on onneksi jätetty, ja kulttuurielämä kukoistaa uudella tavalla.

Pääkirjaston kirjailijatapahtuma, kuvakaappaus kirjaston omilta sivuilta.

Pia Mustosen Hallittu kaaos +näyttely-kirjastossa

Minun lyhyessä nuoruudessani Hämeenlinnan kulttuuria rulettivat vanhat ihmiset. Vai tuntuivatko he vain vanhoilta silloin? Nuorille ei ollut tilaa eikä mahdollisuuksia harrastaa, alle 18v ei päässyt edes kapakan lämpimään. Illalla istuttiin kahvilassa jukeboxin ääressä tai kesällä puistoissa. Nyt on taidekeskuksia, liikuntahalleja, uimahalli, valtava kirjasto vilkkaine tapahtumineen

Irlantilaisesta pikkukaupungista karanneena haukon henkeä kaikkien ilmaisten palvelujen äärellä. Tämäkin maksetaan verorahoista, toistan lähiomaiselle, joka on yhtä ällistynyt siitä, miten vähän vandalismia täällä näkyy. Kävelyreiteillä on laavuja, joissa voi sytyttää nuotiotulen kaupungin varaamilla polttopuilla. Pyöräilyreiteille on oma kartta. Lenkkipolut on avuliaasti valaistu iltaisin. Uimarantojen kunnosta ja hiihtolatujen aukeamisesta tiedotetaan kaupunkilaisille. Sibeliuksenpuistossa kun istahtaa penkille, alkaa maestron sävellys soida kaiuttimesta penkin alta. Liikunta ja taide on kannattava investointi, johon verorahoja panostetaan. Koska se on hyväksi ihmiselle. Ymmärrän, että kipeitä leikkauksia on tehty, mutta kulttuurin ja liikunnan tukeminen on kuitenkin aivan omaa luokkaansa Suomessa.

Ismo Hyvärisen värimaailmaa.

Hautausmaan hiljaisuuden jälkeen kävimme Taidekasarmin Avointen Ovien päivillä, keskelle värejä, luovuutta, ystävällisiä ihmisiä, kahvia ja lopulta musisointia siihen tapaan, että vanhankin jalka alkoi väpättää. Kuten aina kun käymme taidetapahtumissa, tulee kiitollisuus näitä lahjakkaita ihmisiä kohtaan, jotka antavat kaikkensa, niin vähästä ja usein ilmaiseksi.

Taiteilijan nimi valitettavasti hävisi tiedostoista, Tuire T?

Eira Lähteisen upeita piirustuksia.

Introverttinä pakenen luontoon lepäämään ja latautumaan, vastapainoksi ryömin kohti ihmisiä kulttuuririennoissa. Näiden kahden äärimmäisyyden välillä on Kulttuurikorppis tyytyväinen. Toinen ääripää ruokkii toista.

Tämä blogi on viimeinen, jonka kirjoitan syntymäkaupungissani. Pysyvästi olemme muuttamassa vielä pienempään paikkaan, joka onneksi on vain varttitunnin junamatkan päässä. Luulen, että olen vihdoinkin löytänyt kodin, jossa on hyvä sekä luoda että levätä. 

Isänpäivänä arvelen, jotta isäukollakin on tippa silmässä puolestani, siellä pilven reunalla virnuilemassa. Ja äiti komentaa, kuten aina kun joku alkaa haahuilla: Oles ny henkessä mukana!

Katri Stenbergin upea iso työ, Aulangon innoittamana.

Ja pitihän sitä paikkaa käydä etsimässä.