Digiajan ihanuutta

Minulla on muutamia vanhempia digivastaisia tuttavia, joille jokainen uusi digilaite ja -toiminto aiheuttaa suurta ahdistusta ja stressiä. He eivät lähesty tablettia tai läppäriä kuin pakollisen laskunmaksamisen tai sähköpostin takia. 

Digitaidot ovat nykyään lähes yhtä tärkeitä kuin lukutaito vuosisatoja sitten. Sanon lähes, sillä onhan painettu sana edelleen olemassa. Aikamoiseen tietovajeeseen kuitenkin päätyy, jos digikärryiltä putoaa. Kommunikointi ja tiedonsaanti on niin kiinni digitaalisissa välineissä, ettemme edes ajattele asiaa enää.  Vaikka olen sitä mieltä, että vanhuksilla, jotka eivät hallitse älypuhelimia ja läppäreitä pitäisi olla yhtäläinen oikeus hoitaa asioitaan ja saada tietoa kuin nuoremmillakin, suurin suruni tulee itselleni siitä, miten paljosta digitaidottomat jäävät vaille. Toki voi elää painettuja kirjoja ja lehtiä lukien, radiota kuunnellen ja puhelimella soitellen, mutta oikeasti maailma on niin paljon avarampi ja upeampi digilaitteilla. 

Paluumuuttajana Irlannista neljä vuotta sitten oli opeteltava, että kaikki, ihan kaikki toimii Suomessa netissä. Voit diagnosoida itsesi Omaolo-sivuilla ja saada lääkärin vastaanotolle ajan, tiedot edellä. Sosiaaliturva-, pankki- ja veroasiat toimivat omilla sivuillasi. Kirjastosta voit tilata kirjoja ja lukea lehtiä omalla koneella. Aikataulut ja liput kannattaa hankkia netissä, kuten kaikki oikea-aikainen tieto. 

Sen verran stressiä tämä uusien tapojen opettelu aiheutti, etten minäkään lähestynyt läppäriä vähään aikaan kuin pakon edessä. Osa shokista johtui siitä, etten 40 vuoden jälkeen enää edes ymmärtänyt suomea enkä etenkään virastosuomea. Kun on osannut hoitaa asiansa suvereenisti ikääntyneenä aikuisena yhdessä maassa, on noloa, kun pitää aloittaa alusta maassa, jossa puhutaan äidinkieltäsi!

Nyt se kaikki tuntuu jo kaukaiselta. Olen sukeltanut netin ihanuuksiin innolla: historialliset arkistot, kuva-arkistot, YLE Areenan tallenteet, kirjallisuusfoorumit ja -tapahtumat, podcastit, youtuben musiikkivideot, kaikki jonka luuli jo iäksi kadottaneensa. Ihmettelee ja pohtii mitä tahansa, vastauksia netti on täynnä. 

Mietin hiljattain, keneltä kysyä apua WC-vesisäiliön avaamisessa (mallia Arabia 1977eaa. kenties), kunnes huvikseni naputtelin kyseisen merkin google-hakuun, ja siellähän se näytettiin ihan videolta selkosuomeksi. Tosin näytti niin vaikealta, etten päästä ainakaan lähiomaista hiljalleen vuotavan säiliön kimppuun.  

Paluumuuttajalle elintärkeää on myös verkostoitua ja löytää mielekkäitä tapahtumia ja ryhmiä. Lähiomainen joskus valittaa, että roikun Facebookissa kaiken aikaa. Useimmiten selaan tekemistä ja menoja, aukioloaikoja, lippuja, reittiohjeita. Toki myös mielenkiintoisia artikkeleita ja uutisia. Netistä on myös taloudellista hyötyä: Roskalavojen aarteet ja halvimmat hinnat eivät enää löydy kadulta ja mainoslehtisistä, vaan netistä. Paikallisten roskalava- ja kirpputoriryhmien kautta tutustuu myös kivoihin ihmisiin!

Olen elämässäni opiskellut etänä lähes kaiken, jopa yliopistotutkintoni Lontoossa, 1980-luvun muulipostin ja tehtävien avulla joita kutsuttiin koodilla CMA, Computer Marked Assesments. Väritettiin vastausympyröitä lyijykynällä, joita tietokone jossain luki optisesti. Muistan myös ensimmäisen vapisuttavan kohtaamiseni tietokoneen kanssa v.1983 - yhteys otettiin lankapuhelimella! Esseet toki kirjoitettiin silloin käsin ja lähetettiin Royal Mailillä, samoin palaute.

Hiljattain joku paljasti, mitä CC (sähköpostin jakaminen usealle vastaanottajalle) tarkoittaa: carbon copy. Tietääkö kukaan enää nykyään mikä on hiilipaperikopio? Semmoisia ujutettiin kirjoituskoneen rullaan paperin alle, jotta saatiin kopio tekstistä. Ihan real time printer muuten!

Etänä olen jatkanut myös kirjoittamiskursseja ja nyt taidekurssia. En voi kuvitella, miten enää voisi elää ilman tietokonetta ja kännykkää. Saati miten pitäisin yhteyttä lapsiin ja kavereihin. 

Piti tietenkin myös etymologi-wannabeena googlata, mistä koko sana digitaalinen tulee. 

Digitus (lat.) = sormi (jota muinoin käytettiin pituusmittana, toisin kuin varvasta). 

Digit on myös luku 0-9.

0 ja 1 pyörittävät koko tätä ihmeellistä maailmaa.

Digitalis on myös sormustinkukka, saksaksi Fingerhut, josta on tehty digitalis-sydänlääkettä. Mukava kokeilla sormeaan noissa, foxglove (ketunhansikas) englanniksi. 

Kaiken huippuna huomasin, mikä onkaan se tapa, jolla nykyään avaan digitaalisen kännykkäni: milläpä muulla kuin sormenjäljellä! Sormenpäilläni minä näitä tekstejäkin naputtelen ja sinä kenties rullailet. Aikamoista näppäryyttä.

Ajattelin ruveta jakamaan omien digiseikkailujeni helmiä, kerran kuussa. Ehkä ne sykähdyttävät muitakin. Kirjat olen lukenut paperisina, messuilla ja näyttelyissä kävin myös livenä. Nyt kun taas pääsee! 

Kuukauden kirjahelmi/helmet: Emma Puikkonen: Musta peili

                                                Rosa Liksom: Väylä

Musiikkihelmi:         Meksikolainen kitaraduo Rodrigo y Gabriela konsertissa:

                                Youtube 43 min.

Leffa/tv-sarja:        Irlannin suuri nälänhätä  (The Hunger)

                              Inna de Yard - vanhoja reggaebändejä, musiikkidokkari. 

                              Eatnameamet - Hiljainen taistelumme. Jos saamelaisten ja 

                                Lapin kohtalo vähääkään kiinnostaa. 

                                Traileri

Taidenäyttely:   Ars Fennica 2021, Hlinnan Taidemuseo 3.4.22 asti

                                Erityisesti Anne-Karin Furunes (Norja) ja Viggo Wallensköld.

Tapahtuma:        Helsingin Kirjamessut 2021, vuoden kohokohta kirjafaneille,  

                          viimeistä päivää 31.10.

Jos ei päässyt paikalle, lukemattomia haastatteluja voi kuunnella tallenteina, liput verkossa 10e. Ohjelma

Satuin paikalle näkemään podcastin nauhoituksen äänikirjojen teosta ja niitten lukijoista. Tämmöisessä äänieristetyssä pömpelissä he istuivat. Valitettavasti paikalla kuuntelijoiden oli pinnisteltävä erottaakseen äänen viereisen helppoheikin mölinästä. Siis, miksi kirjamessuilla myydään motorisoituja jenkkisänkyjä? 

Kysyn vaan. 

Illalla oli jo väljempää. Kirjojen halpalaarit vähän surettivat.

Aiempia blogejani lukeneet tietänevät, etten ole Halloween-juhlan fani, niin Irlannista kuin se onkin kotoisin. En juhli kuolemaa, en murhia, en kauhua. Alla kuva alkuperäisestä 'kallosta' eli lantusta, jollaisia vaivalloisesti kaiverrettiin Irlannissa. 

Jack O'Lantern, Museum of Country Life, Mayo, n. v.1850. Siinä teille hauskuutta.