Pages

Wednesday, 29 September 2021

Liikkuvan kuvan voima

Harvoin olen etukäteen jännittänyt niin paljon elokuvateatterin 'armoille' asettumista kuin hiljattain Herself-elokuvan ensi-illassa (Sama nainen).

Tiesin, että elokuva kertoo perheväkivallasta. Siitä on menneisyydessäni kokemuksia niin lapsuudestani kuin aiemmasta liitostani, joten tiesin sen liippaavan läheltä. Yleensä vältän kaikkea väkivaltakuvausta niin elokuvissa kuin kirjoissa. En ollut varma, haluanko elää uudelleen mitään tuttuja kauhun hetkiä. Jokin kuitenkin pakotti lähtemään matkaan, vaikka se tiesi nousua aamukuudelta ja Tampereen junaan astumista anivarhain, jotta ehdimme aamunäytökseen. Niin, otin lähiomaisen tukihenkilöksi. Ajattelin myös, että elokuvassa on kuitenkin positiivinen näkövinkkeli, katsoin trailerit tarkkaan. Lisäksi koko leffa on kuvattu Irlannissa ja näyttelijätyötä kehuttiin. 

Kun valot alkoivat sammua teatterissa ja verhot lipuivat sivuun, aloinkin yhtäkkiä tuntea kuvotusta, fyysistä pahoinvointia. Tähän en ollut varautunut, ja mietin, kehtaanko lähteä ulos, jos olo pahenee. Päätin pysyä. Sydän hakkasi ja piti hengitellä syvään. Onneksi jännite ja väkivalta-flashbackit ovat heti alkuosassa, ja pääsin pahoinvoinnin yli. 

Päähenkilö Sandra on vahva ja energinen, vaikka vaikeassa tilanteessa lapsineen. Mielessäni ajattelin, että jos tuollaista liittoa oli jo jatkunut kymmenen vuotta, ei nainen ehkä laulaisi ja tanssisi lastensa kanssa, eikä katsoisi jokaista ihmistä rohkeasti silmiin. Mutta sellaistahan ei kukaan näyttelijä tai ohjaaja voi tietää, eikä se edes näyttäisi hyvältä. 

En halua paljastaa tarinan juonta, paitsi että tietenkin siinä kerrotaan pelastumisesta. Kukapa jaksaisi katsoa puoltatoista tuntia uhriutumista ja jatkuvan asuntohelvetin kanssa elämistä, mikä olisi se todennäköisempi skenaario. 

Irlannissa etenkin kaupunkien asuntopula jättää eroa havittelevat surkeimpien Bed & Breakfastien armoille, anonyymeihin hotelleihin, hostelleihin, jatkuviin muuttoihin. Turvakodit ovat täynnä ja joka tapauksessa vain väliaikainen ratkaisu. Pidä siinä sitten lapset kiinni jossain koulussa tai ystäväpiirissä! 

Elokuvassa esitetään kuitenkin yksinkertainen kysymys: miksi on niin vaikeaa rakentaa asuntoja eli kattoja pään päälle? Veronmaksajien rahoja riittää asumistukeen vaikka hotelleissa, mutta ei pysyvien, halpojen asuntojen rakentamiseen. Jos tämä yksi asia saataisiin hoidetuksi, sillä ratkaistaisiin myriadi sosiaalisista ja mielenterveysongelmista Irlannissa. 

Asunto-ongelmat ovat kuitenkin vain yksi elokuvan äidin, Sandran kiviriipasta eron jälkeen. Henkisesti hänen on kannettava kaikki: lasten hyvinvointi ja koulunkäynti, toimeentulon turvaaminen siivouspätkätöillä, yksinäisyys pitkän dominoivan avioliiton jälkeen, huoltajuuskiistat uhkaavan exän kanssa. Irlannissa perhe yleensä on se tukiverkko joka pelastaa, Sandralla sellaista ei ole äidin kuoleman jälkeen. Miehen sukulaiset ovat kaikki miehen puolella tai eivät halua sekaantua - no se on aika irlantilaista.  

Tietenkin tarina omasta kodista kuulostaa uskomattomalta, mutta rahoitus sikseen - on kyllä mahdollista rakentaa itse oma talo suhteellisen helposti ja edullisesti, ohjeet löytää vaikka netistä. Sandra onnistuu löytämään hyväsydämisiä auttajia, ja talo rakentuu vanhan hyvän talkoohengen avulla - iirinkielellä sana on meitheal, tehdään yhdessä. Sitä soisi useammin käytettävän, ruohonjuuritasolla voi oikeasti auttaa toisia.

Elokuvan loppu on kaikkea muuta kuin ruusuinen, juuri kun ajattelee, että onni häämöttää. Mutta en paljasta mitään, tämä on elokuva joka kannattaa mennä katsomaan itse, se ei kauan varmaan näy teattereissa. Pelkästään lapsinäyttelijöiden uskomattoman raikas ja luonteva esiintyminen on vertaansa vailla. Mukana on myös Down-syndroomaisen näyttelijän hyvä osuus. Sandran eli Clare Dunnen näytteleminen on tähtiluokkaa, mukavaa, ettei rooliin valittu kuuluisaa naisnäyttelijää, vaan joku vähemmän tunnettu. Tarkistin muuten netistä, outo ruskea luomi hänen silmänsä alla on aito! Synkkä ex-mies Gary eli Ian Lloyd Anderson ja 'hyvis' Aido eli Conleth Hill ovat hahmoja, jotka kyllä tunnistaa Irlannista. Luokkaerot näkyvät hyvin, muttei niitä osoitella, onneksi Harriet Walter (Peggy) on osuvan napakka varakkaana lääkärinä.

Kohtaus lakituvassa tuomarin ja syyttäjän grillauksessa on uskottava - harvemmin väkivallan uhreilla on kuitenkaan mahdollisuutta pitää yhtä hienoja puheita kuin Sandralla. Oman kokemukseni mukaan Irlannin lakituvat ovat hyytävän kylmiä, akustisesti mahdottomia, käsittämättömiä sirkuksia, joissa tavallinen ihminen putoaa kärryiltä alta aikayksikön oudon lakikielen ja muodollisuuksien edessä, kaiken vyöryessä vauhdilla eteenpäin, juristien saadessa kaikki puheenvuorot. Perheoikeustapauksissa odotustilan joutuu jakamaan vastapuolen kanssa, yksityisyyttä ei ole, asianajajaa pitää jututtaa jonkun nurkan takana kuiskaamalla. Oikeusistuimet ovat niin ruuhkaisia, että meno on kuin karjamarkkinoilla: tuomioistuimen ovelta huudetaan sukunimellä, eikä ole mitään tietoa, milloin oma tapaus tulee vuoroon. Jotkut tapaukset vievät paljon enemmän aikaa kuin oli suunniteltu, ja loppupäivän odottajille kerrotaan että seuraavan kerran sitten. Perhetuomioistuimilla oli oman kohtaloni aikaan vain neljä päivää vuodessa, en tiedä onko tilanne parantunut. Tuskallista oli odotella pitkää päivää, ja samassa tilassa saattoi odotella vaikka kuinka kiperiä huoltajuuskiistoja ja avioriitoja, ahdistus oli käsinkosketeltavaa. Ymmärrän todella hyvin vaikka seksuaalisen väkivallan uhreja, jotka eivät halua revitellä kokemuksiaan tällaisessa ilmapiirissä, kerta toisensa jälkeen.

Kävin katsomassa kuvan vielä toiseen kertaan vanhan ystävän kanssa, tällä kertaa vähemmässä alkustressissä, kun tiesin mitä tuleman pitää. Leffan analysointi ja sen herättämät ajatukset saivat minut ja ikiystäväni pulisemaan tuntikausia jälkeenpäin. Hän myös sai minut miettimään, mikä jäi väkivaltaisen miehen kohtaloksi? Oliko hänellä toivoa? Entä saattaako perheväkivallan uhri koskaan hengähtää helpotuksesta?

Elokuvaa voi myös suositella heille, jotka kysyvät: mikset jättänyt väkivaltaista puolisoasi? 

Iso suositus siis, käykää katsomassa. Todellista irlantilaista elämää eikä mitään plastic paddy-kulttuuria. Myös Sundance-elokuvajuhlien suosikki, ohjaaja Phyllida Lloyd (Mamma Mia ja Rautarouva- elokuvien ohjaaja).

P.S. Herself on irlantilainen ilmaisu, jota on vaikea kääntää, se kun korvaa naishenkilön nimen jotenkin humoristisella, vanhanaikaisella tavalla. - Oh, it's herself, tuumaa elokuvassa sympaattinen rakennusmestari, suomeksi jotenkin niin että siinähän hän itte onkin. Leffan nimi on kuitenkin suomennettu Sama nainen, huono käännös minusta joka ei sano mitään. Olisiko Hän itse ollut parempi?

Hesarin arvostelu, jossa ei ole juonipaljastuksia: Tässä.

Traileri:Tässä





No comments:

Post a Comment