Mist in the Vale of Avoca
Marraskuu, pimeän aika, kun lapsetkin syntyvät nyrkit silmillä... Kuka sen sanoi? Etsin runoa tai lausetta, jonka tiedän lukeneeni jostain. Saattaa olla Eeva Kilpeä, mutta en löydä. Minulla on likimain kaikki hänen teoksensa, joten etsimistä riittää. Ehkä pääasia on, että lause on jäänyt mieleeni vuosikymmeniksi. Usein käy mielessäni jokin hänen runonsa tai lause jostain hänen teoksestaan.
Olen kirjoittanut Eeva Kilvelle kahdesti, ensin nuorena teini-ikäisenä, sitten myöhemmin, keski-iässä. Molemmilla kerroilla kiitin häntä. Kiitin, että hän puki sanoiksi tunteeni ja ajatukset, jotka ovat seuranneet läpi elämän. Silloinkin, kun asuin ulkomailla, enkä kuullut tai lukenut sanaakaan suomea mistään ja kieli eli vain päässäni, muistissani. Silloin se antoi voimaa, äidinkieli oli salakieli, jota ei tarvinnut jakaa kenenkään kanssa vaikeassa elämäntilanteessa. Jotain olin ilmeisesti kuitenkin tullut paljastaneeksi lempiromaanini Tamaran juonesta, kun yksi Kilven runokirjoista revittiin kappaleiksi. Se oli punakantinen pokkari, lehdet repeytyivät helposti. Silloin se oli katastrofi, mistä olisin saanut runot takaisin? Muistiani ja mieltäni vaan ei voinut kukaan tuhota, vaikka kehoani revittiin. Se taitaa olla äärimmäinen pettymys sadisteille: uhrin mieltä ei voi lopullisesti rikkoa, vuosikymmenienkin jälkeen ihminen voi onnistua pelastumaan ja pakenemaan.
Tästä minun ei ollenkaan pitänyt kirjoittaa, mutta mieli tekee tepposiaan kun sormet asettuvat näppäimistölle. Halusin kertoa taiteen voimasta, ja miten tärkeää palaute on jokaiselle taiteilijalle. Alkaen lapsuuden hentoisista piirtelyistä ja kirjoituksista, lauluista ja musisoinneista. Itse muistan aina kirjoittaa jotain näyttelyjen vieraskirjaan, ja muusikoille yritän päästä kertomaan, jos pidin kuulemastani. Yleensä he ovat noloja ja kuittaavat kiitokset nöyrästi. Silti tiedän, miten paljon palaute merkitsee.
Twelve Pines, Galway
Clew Bay, Co. Mayo
The Madonna of Letterfrack Industrial School
Lähiomaisen Irlannin valokuvanäyttely päättyi juuri, ja lueskelin ilolla (ja käänsin) kehuja ja kiitoksia vieraskirjasta. Paikan päällä myös muutama tuli juttelemaan, mikä Suomessa ei ole ollenkaan niin tavanomaista. Moni kommentoi, että matkakuvien näkeminen Irlannista on mannaa, kun koronan takia ei pääse matkustamaan. Suoritimme lopuksi yleisöarvonnan, laatikkoon pudotettujen 'lempparikuvien' numeroiden joukosta, palkintona teostöitä. Arpalippuja oli toista sataa!
Joskus taiteilijaan iskee epäusko: mitä järkeä? Varsinkin kuvataiteessa ja kirjallisuudessa. Näyttelyihin menee kuukausien, vuosienkin työ, yöunet, paljon rahaa ja silkkaa fyysistä uurastusta. Voi olla, että mitkään tahot eivät noteeraa, kävijät eivät kommentoi, saldo on pahasti miinuksella. Varasto täyttyy vanhoista töistä. Kirjailijoiden käsikirjoitukset palaavat hylsyinä kustantamoista. Jos onnistuu julkaisemaan, arvioita ei tipu hyvään eikä pahaan, ja kirja löytyy kohta alennuslaarista. Miksi tehdä tällaista työtä?
Aavistin jo nuorena, ettei taidemaailma, niin kuvataide kuin kirjallisuuskaan ole minua varten. Näin miten vaikeaa sillä oli elää ja miten riippuvaisia taitelijat olivat suosiosta, apurahoista, kritiikeistä. Vaistomaisesti tajusin, että itsetunnon syntyminen toisten arvioista on tuhoisaa. Kilpailua on paljon, kaikki eivät voi menestyä. Vielä pahempi näytti kohtaavan näyttelijöitä, muusikoita ja laulajia: aplodit ja täydet katsomot olivat se unelma. Niille, jotka menestyivät, se oli varmasti upeaa. Miten kävi niille, jotka tajusivat, ettei luovuus tuota edes elantoa, saati hyväksyntää muitten silmissä. Jotkut siirtyivät tienaamaan elantonsa opetustyöllä, vaikkei se aina ruokkinut omaa luovaa työtä. Nuorten ja lasten kanssa työskenteleminen tietty voi olla antoisaa sinällään.
Monet taiteilijat, jotka säilyvät eläkeikään jonkinmoisissa ruumiin ja sielun voimissa, ovat hippusen katkeria ja kyynisiä. Tekevät työtään, koska luovuus pakottaa, vaikkei siinä oikein ole enää mitään järkeä. Sen takia palaute yleisöltä on niin tärkeää. Se ei maksa mitään, mutta voi pelastaa jonkun päivän. En tarkoita sellaista ylenpalttista ylitsevuotavaisuutta, jota joissain nimeltämainitsemattomissa kulttuureissa harrastetaan, ilman sen painavampaa aihetta, vaan ihan rehellistä kiitosta, jos työt liikuttivat. Muutama sanakin, hienoa tai jänniä töitä riittää. Itse olen sen verran rehellinen, etten voi kehua, jos ei ole kehumista, mutta useimmiten näyttely, konsertti tai kirja on antoisa.
Näinä rajoitusten, sulkemisten ja peruutusten aikoina arvostaa todella kaikkea livenä. Juuri nyt Kanta-Hämeessäkin voidaan taas alkaa sulkea kaikkea, joten on selvittävä kirjojen, netin ja radion avulla mitä tulee kulttuuriin. Miettikääpä, mitä tekisimme ilman satoja ja tuhansia taiteen alan työntekijöitä, jotka pitävät mielenterveyttämme yllä!
Lopuksi kirjailijoiden Grand Maman, Eeva Kilven pisteliäs runo, kun häntä oli - taas kerran - käyty haastattelemassa kirjailijuutensa takia. Kilpi myöntää inhoavansa esiintymisiä, kirjailijapaneeleita, haastatteluja ja julkisia tilaisuuksia, vaikka tietää että se on tärkeä osa kirjailijan ammattia. Mieluiten hän olisi kai vain kirjoittanut kirjojaan ja runojaan yksinäisyydessä. Monet kirjoittavat ihmiset ovat introvertteja, elävät päänsä sisällä, eivät kestä esiintymisiä ja puhumista, allekirjoittanut mukaanlukien. Silti kirjoittaminen on kuin hengittämistä: ilman on tukalaa. Näin Eeva Kilpi v. 1976:
Reportterin mentyä
haastattelen pihassa kuminaa:
"Miten päätitte olla mauste?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti