Kielimuurien yli ja ali

Mistä tietää, että on oikeasti kaksikielinen? Kun näkee unta suomalaisesta, edesmenneestä isäukostaan, ja juttelee niitä näitä hänen kanssaan, eikä herättyään pysty sanomaan, millä kielellä keskustelu unessa käytiin. Vai käytimmeko vain sanojen käsitteitä ja abstraktioita? Katselimme unessa vanhaa valokuva-albumia, jossa oli mustavalkoisia kuvia vanhasta kotitalosta. Hämmästelin yhtä, jossa oman vinttihuoneeni ikkunan alle, omenapuiden väliin oli kaivettu uima-allas, en sellaista muistanut ollenkaan! Isä huokasi ja myönsi, että kyllä sellainen kaivettiin, se oli kova homma. Muistin serkuillani olleen altaan, joka oli vuorattu muovilla, ja sanoin, että heillähän sitä muovia varmaan oli, kun oli iso kauppapuutarhakin. Isä huokasi taas ja sanoi, että hän yritti säästää kaikki muovit mitä vaan oli, mutta vaikeaa se oli. Uima-altaaseen liittyi jotain murheellista, ja kun kysyin, miksei allasta enää ole, isä huoahti ja sanoi, että tuli vaikeuksia sen kanssa. Arvasin ja kysyin, että ei kai vaan naapurit! Isä nyökkäsi. Unessa siunailin altaan kohtaloa, ja samalla kuumeisesti mietin, miten olin voinut totaalisesti missata tämän tapahtuman.

Mutta niinhän minulta jäi kokematta ja näkemättä monia asioita Suomessa, kun elin aikuiselämäni ulkomailla. Jossain, vauvojen ja köyhyyden valloittamassa ajanjaksossa on ammottava ja kipeä kymmenen vuoden aukko, kun en edes päässyt käymään Suomessa. Kirjeissä lähetetyistä valokuvista katselin sisarusten lapsien kasvamista, uusia taloja, vanhempieni kesäretkiä, moottorivenettä, joka oli isän ylpeys. Ajokorttia tai autoa hän ei koskaan omistanut. Sukujuhlia pidettiin, näin jopa videon, jolla isäni liikuttuneena mainitsee myös minut, poissaolevana. Kuvista puutuin aina.

Äiti kulki vanhassa puutarhassa ja tallensi minulle kesäkukkia ja ruskaa, nietoksia kotipihalla, naapurien taloja, jotka vielä muistin. Se kaikki tuntui epätodelliselta vieraassa maassa ja sai aikaan hillittömän koti-ikävän. Kotivideot, jotka tulivat muotiin joskus 1980-luvun lopulla, ja joita sain Suomesta, olen katsellut kyyneleitten läpi. 


Ulkosuomalaisille tämä ikävä on tuttua, vuosien aikana siihen tottuu. Nykyään useimmat pääsevät helposti visiiteille, on skypet ja netti. Visiitit helpottavat suvun ja ystävien ikävää, ja silti oma elämä on tiukasti muualla. Vanhempien kuoltua useimpien siteet viimeistään höltyvät kotimaahan, kun ei enää ole tukikohtaa, jonne palata. Paluumuutto tuntuu yhä vieraammalta ajatukselta. 

Minulle kävi toisin, siteet pitivät niin tiukasti kiinni, etten voinut juurtua Irlantiin. Kun tulee tähän ikään, että omat juuret alkavat kiinnostaa, ei jaksa enää innostua vieraan maan historiasta, saati vieraitten ihmisten nuoruus- ja lapsuudenmuistoista. Tuli kova hinku palata kotiin. Nyt olemme asuneet Suomessa tasan kaksi vuotta.

Ehkä yritän ottaa mennyttä aikaa takaisin. Elämäni, Take 2.

Mummonmökki, joita himoitsin, ennen kuin tulin järkiini.

Halusin joskus vanhan talon lammen rannalla. No, lampea odotellaan vielä (katsoo toiveikkaasti lähiomaiseen).

Talokaan ei ole niin vanha kuin halusin. Se on kuitenkin ihanan lämmin ja kodikas, meidän näköisemme. 

Omenien ja sienten kuivaamisen autuus!

Jälleensynnyn isäukoksi, joka tarkastelee omenapuita ja tallustelee puutarhassa, ja äidiksi, joka puhisee mehu-maijan ja hillopurkkien kanssa.

Ilahdun vanhan tutun, kehnäsienen tunnistamisesta, se oli nuoruuden sienireissujen tähti. 

Palaan teini-ikään, jolloin harrastin piirtämistä. Ensimmäisenä iltana, kun kuljin sinisessä hämärässä piirustusrullan kanssa kotiin, likipitäen samoissa maisemissa kuin joskus 45 vuotta sitten, koin täydellisen deja-vun: olen ollut tässä ennenkin. 


Vaikka kirjoitan nykyään sormella ruudulle (kuten nyt) tai koneella, on tunne päässäni sama: sanoitan itseäni, selvitän sykkyräistä maailmaa, pääsen jotenkin eteenpäin. Samanlaista pohdiskelua ja kohkaamista minulla on paperimuodossa, nuoruuden päiväkirjoissani vihkokaupalla. 

Vieras kieli tukahdutti minuuteni ja ilmaisuni vuosikymmeniksi, mutta ei kokonaan. En ole sama ihminen toisella kielellä, niin kaksikielinen kuin olenkin. Päivittäin puhun enemmän englantia kuin suomea, äänimaailma kodissamme on paljolti englanninkielisten viestimien luomaa, luen maailmanuutisia ja artikkeleita sillä kielellä. 

Joskus tuntuu, että suussani on tulppa, kun lähden yksin ulos: pitää muistaa puhua taas suomea.  Toisinaan kompastun, aivot eivät ehdi mukaan tilanteen vaihtumiseen, puhun puolikkaita suomen sanoja lähiomaiselle tai änkytän jotain outoa suomeksi, kun oikeat sanat eivät löydy. Kauppalistat kirjoitan englanniksi ja hillopurkkien kyltit molemmilla, varmuuden vuoksi: damson - kriikuna. 

Unissani irroittaudun kielten kahleista ja ilmeisesti vain kommunikoin. Ehkä olen saavuttanut jonkin uuden tason uskoontulemisen mystiikassa: kielillä puhumisen unissa! Uskon ihmisten väliseen ymmärrykseen ja empatiaan. Baabelin tornit voidaan rakentaa uudelleen, on olemassa ihmisyyden kieli. Musiikki ja taide ovat sukua tälle, kommunikointia yli kielimuurien. 

Anselm Kiefer: Hedelmällinen puolikuu, 2010.   Minä näen Baabelin tornien raunioissa kirjoja!

Kansoilla on niin paljon yhteistä - ja silti omaa. Kunpa ihmiskunnat ymmärtäisivät tämän: maailmankansalaisuus ja kansallisylpeys eivät sulje pois toisiaan, vaan rikastuttavat meitä! Sen sijaan, että riitelisimme eroista, voisimme keskittyä siihen, mikä meitä yhdistää. Jos ei muu, niin tämän planeetan tulevaisuus. 

Kaksikielisyydestä huolimatta suomen kieli on kuitenkin ensimmäinen rakkauteni. Kaunein ja sykähdyttävin. Kiehtovin ja oikukkain. Aina uusi ja joskus pohjattoman hauska, synkkyydessäänkin. Jään miettimään nyansseja ja assosiaatioita, jotka englannissa olisin takuuvarmasti ohittanut huomaamatta. En osaisi kirjoittaa yhtä hyvin englanniksi. Se ei tulisi selkäytimestä, vaan muitten matkimisesta; vieraalla kielellä ei ole lapsuuden tunnejuuria. 

Yhdessä ryhmässä kyseltiin hauskimpia suomen kielen sanoja, joita tiedämme. Tiesin heti kaksi, ensimmäinen omani ja jälkimmäinen lähiomaisen: etunenässä ja sulanapitokaapeli. 
Oi että!