Lomalla Irlannissa

Palasin juuri viikon Irlannin-matkalta. Jälkikasvu voi hyvin, maa on entisellään niin hyvässä kuin pahassa, mutta täytyy sanoa että olin suunnattoman huojentunut päästessäni taas kotiin. Kotiin! Suomesta on nyt tullut kotini ja Irlannissa käydään lomamatkalla. Samanlainen ähky kuitenkin tulee kuin ennen Suomi-lomilla, kun yrittää ängetä mahdollisimman monta tapaamista ja elämystä mahdottoman pieneen aikaan. Joutuu kysymään, kerroinko jo tämän, kun tuntuu, että vaan toistaa samoja kuulumisia. Ja miettii, milloin viimeksi nähtiin, joko ennätin kertoa tästä. 

Kuten edellisellä visiitilläkin, Dublin tuntui järkyttävän meluiselta ja kaoottiselta. Suljin silmäni seuratessani kaksikerroksisen bussin yläikkunasta alhaalla puikkelehtivia pyöräilijöitä. Ei tietoakaan pyöräilyteistä, ja jos niitä hetkittäin palanen näkyi, ne loppuivat kuin seinään jossain vaiheessa.

Kevyen liikenteen väylä on kyllä paras suomalainen keksintö (liekö suomalainen?)! Sitä ei osata Suomessa edes arvostaa, että pyöräilijöille ja jalankulkijoille on pyhitetty ihan oma, suojattu, talvisin aurattu verkostonsa jota ei tarvitse jakaa muun liikenteen kanssa. Irlannissa otat todellisen hengenmenon tai loukkaantumisen riskin, jos haluat pyöräillä. Toisaalta fillaroijat myös ajavat surutta päin punaisia tai väärään suuntaan yksisuuntaisella kadulla. 

Irlannin sateinen sää tuskin innostaa pyöräilyyn muutenkaan. Koululaisilla ei pyöriä juuri näy, ja lasten kuljettaminen kouluun ja hakeminen muodostuu logistiseksi painajaiseksi, kun lapsi tulee 5-vuotiaana kouluikään.  Ei voisi kuvitellakaan, että edes 6-7-vuotiasta päästettäisiin yksin koulumatkalle. Lastensuojelu kyllä puuttuisi siihen! Toisaalta kun katsoo kaupunkiliikennettä, ymmärtää miksi. En todellakaan tiedä, miten nuoret, työssäkäyvät äidit tämän ratkaisevat. Tuskin kaikilla on vapaana olevia isovanhempia tai tätejä? Koulut alkavat vasta klo 9, kun vanhempien pitää jo olla töissä. Jonkun pitää siis viedä lapsi kouluun ja hakea sieltä, kun koulu loppuu nuoremmilla klo 14 tai 15. Työpäivä on useimmiten 9-17. Oma esikoiseni luopui kokopäivätyöstään ja sumplii työpäiviä miehensä kanssa. Sen verran kaukana ovat koulut, että tarvitaan kahta autoa, sillä julkista liikennettä ei isompien kaupunkien ulkopuolella ole. Toinen auto työssäkäyntiin, toinen lasten koulukuljetuksiin. Maaseudulla asuville sentään on koulubussit, vaikka niiden matkat venyvät joskus pitkiksi kun kierretään joka kylännyppylä.  

Länsi-Irlannin valkeita simpukkarantoja, tuulta, Atlantilta vyöryvää saderintamaa. En ehtinyt ottaa kuvia yksinäisistä lehmäparoista ruoholänteillä, kun sade tiivistyi melkein raekuuroksi.

Irlannin sää näytti pirullisimmat kasvonsa juuri sillä viikolla, kun kävin. Ensimmäiset päivät hikisen kosteita ja lämpimiä, loput kaatosadetta. Sateenvarjolla ei juuri tee mitään, kun sade tulee vaakatasossa! 

Connemaran lohdutonta, kivistä, puutonta maisemaa. Gaeltacht-alueilla koululaisten iirinkielen kesäleirit ovat tärkeä tulolähde paikallisille. Paljon muuta ei taida ollakaan.

Maisemat sen sijaan olivat henkeäsalpaavia, varsinkin Länsi-Irlannissa. Olin myös äimänä Spiddalin upeiden ja hinnoiltaan edullisien käsityökauppojen tarjonnasta. Mielelläni tuen paikallisia artisteja ja käsityöläisiä! Myös pokkareita tarttui mukaan ihanista kirjakaupoista, ne ovat paljon halvempia kuin vastaavat Suomessa. 

Katusoittaja ja -tanssija Galwayssä. Aamulla paikalliset vaan kävelivät ohi (tuttu näky, kommentoi tytär), iltapäivällä saman esiintyjäparin ohi tuskin pääsi kävelemään, niin sankka turistijoukko heitä kuvasi.

Galwayssä oli Race Week (esteratsastuskisat?) lopuillaan, ja kaupunki täynnä iloisia juhlijoita. Oikeat ravivieraat tunnisti muodollisista juhlavaatteista, muuten vain juomaan tulleet kansoittivat terasseja. Galway taitaa olla sopivan pieni, jotta tutustuu ihmisiin, mutta tarpeeksi iso jotta ei ahdistu. Miksen aikoinani löytänyt sinne?

Irlannin rehevyys ja kukkailo todella pisti silmään. Vehreys tunkee joka paikasta, Dublinin eläintarhasta oli tullut trooppinen viidakko sitten viime näkemän. No, tiedämme, miksi maisemat ovat niin vihreitä...

Irlannin meri oli  kuin nestemäistä jäätä. 

Jälkikasvu huolehti minusta, vanhasta äidistä, liikuttavalla tavalla: osti muutamalla klikkauksella bussiliput, kokkasi muhevia aterioita, vei kävelylle, kyseli miten olin nukkunut yöni, pihvasi (käyttääkö kukaan enää tuota sanaa?) leivoskahvit. Melkein talutti bussipysäkille ja hoputti, että ehtisin, kun ethän sinä sinne kuitenkaan löydä ajoissa. Tuntui oikein mukavalta, vaikka jossain vaiheessa ihmettelin, miten tämä näin päin on kääntynyt. 

Ah, poached eggs, black pudding, rashers...

Galwayn bussin ovella varmistin vielä kuopukselta, missä minun pitää jäädä pois Dublinissa, ja kuski huikkasi kuopukselle NIIN irlantilaiseen tapaan, jaysus, onko joku häntä vastassa? Kun hieman loukkaannuin, kuski vain virnisti ja tajusin, että tämähän oli slagging, vitsailua. En ikinä opi. Enkä tiedä, tarkoittiko hän kuitenkin, että olen vanhus. Ota noista nyt selvää. Irlantilaisenglanti on oma lukunsa, jota ei ikinä hallitse. Vähän samaan tapaan kuin suomen painotus sanoihin no niin (Ismo Leikolan sketsi oli paras!). Juuri ja juuri ymmärrän näidenkin eron: Ah, sure! ja: ah, here!

Summa summarum: ihana, kaunis, hurja maa, jossa mikään ei toimi, ongelmat ovat ikuisia ja vakavia, mutta huumorin avulla kaikki kuitenkin jotenkin toimii. Ilmastoahdistuksesta ei sanaakaan, ellei siihen lueta pitkän viikonlopun pilannutta saderintamaa. Aamuseitsemältä yksityisautojen virta Dubliniin on lakkaamaton, lentokenttä on ratkeamassa liitoksistaan, take-away-ruokaloita on enemmän kuin koskaan muovituotteineen. 

Pelkään oikeasti, miten tämän pienen, velkaisen, maatalousvaltaisen maan käy, jos Brexit toteutuu ilman sopimusta. Toivotaan, että EU pitää lupauksensa ja tukee kriisissä. Irlantilaisilla ei ehkä ole sisua, mutta huoleton tapa suhtautua ongelmiin: Ah, sure! Mitä se sitten tarkoittaakaan. Kyllä se siitä. Tai: ei kai.