Identiteettiä etsimässä

Näin filosofisesti ei pitäisi rasittaa kesäaivoja. Nyt relataan, vapaudutaan, vaihdetaan maisemia, päästään irti arjesta. Mutta kun se on kiertänyt mielessä jo vuosia. Missä selkkaukset, kiistat ja sodat kulminoituvat? Sekä suvaitsemattomuudessa että identiteetin etsimisessä. Kun ihminen alkaa kysyä, kuka minä olen, alkaa tapahtua. Yksilötasolla se ravisuttaa arvoja ja minäkuvaa.

Ulkosuomalaisen identiteetti on aina poikkeava. Kotimaassa kehkeytynyt identiteetti ei säily uudessa kulttuurissa: kukaan ei tiedä kuka olet, harvoin myöskään mistä tulet. Kun käy lomilla Suomessa, tajuaa, että identiteetti on jo aikoja sitten vaihtunut vastaamaan toista kulttuuria. Pyytää anteeksi kun joku tönäisee, huomaamattaan puhuttelee ja tervehtii tuntemattomia, töppäilee julkisissa liikennevälineissä, ihastelee ruokakaupan tuotevalikoimaa ja unohtaa punnita vihannekset. Suomalainen jurous, jähmeys ja säännönmukaisuus tuntuu oudolta, small talkia ei löydy. Suomalaisten ärsytyksen aiheet naurattavat. Lentokentällä suomalaiset tunnistaa aina kilteistä ja hiljaisista jonoista, jotka muodostuvat jo kauan ennen kuin tiskillä on edes vastaanottovirkailijoita. Identiteetti on yhtaikaa tuttu ja vieras. Kuulun tänne enkä kuitenkaan kuulu.

Tämä ei ole juurikaan muuttunut sen jälkeen kun olen palannut Suomeen, kohta jo kaksi vuotta sitten. Tunnen itseni erilaiseksi. Ehkä se on ollut identiteettini aina, paikasta ja ajasta riippumatta: en kuulu mihinkään. Silti ulkomailla suurin suruni oli juuri muukalaisuuden tunne. Ei ollut ketään, kenen kanssa jakaa muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta. Kaipasin kotiseutuni ja sukuni historiaa ja maisemia. Liityin jokaikiseen kotiseutuni Facebook-ryhmään ja pohdin muiden mukana, missä olikaan se lippakioski joskus 1970-luvulla. Älytöntä. Soitin yksin ollessani suomalaista iskelmämusiikkia ja kyynelehdin. Naurettavaa. 

Heli Laaksonen: Toivomuslavuaari

Identiteetti pohdituttaa edelleen, kun olen nyt juuri täällä minne olen aina kaivannut. Koti-ikävä on helpottanut, vaikka osittain tajuan sen johtuneen menneen kaipuusta, menneen, jota ei saa takaisin. Paluumuuttajana huomaa aina uudestaan, miten erilaista elämää on viettänyt. Eikä se edes kiinnosta ketään! Ehkä en itsekään olisi niin kiinnostunut jostain maasta, jossa en ole koskaan käynyt ja josta en tiedä mitään. Näin se vain on. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Suvun ikävä on myös asettunut luonnolliseen kokoonsa, kun saa tavata useammin sukulaisia ja suvaitsevaisuus joutuu koetukselle. Sukulaiset ovat niitä ihmisiä, joita emme ole valinneet elämäämme, mutta joihin meillä on vahva side lapsuudesta. Lapsuuden roolit perheessä loksahtavat ääneti paikoilleen, kun olemme yhdessä. Ihmisen perusluonne ei niin vain muutu. Minä olin siskossarjan viides, ja opin, että jos vain istuu hiljaa nurkassa ja seuraa tapahtumia, asiat yleensä järjestyvät. Johtajahahmoksi ei sisarussarjan häntäpäästä nousta. Tästä lienee tieteellistä näyttöäkin, vain esikoisista on vastuuseen. Se on minun selitykseni, ja siitä pidän lujasti kiinni. Sitäpaitsi jos kaikki olisivat vastuullisia johtohahmoja, kuka heitä kuuntelisi?

Nuorena 1970-luvulla etsin eri ryhmistä kiihkeästi identiteettiä, samastumista. Silloin sanottiin epämääräisesti, että etsittiin Totuutta. Poliittisesti olisi ollut tarjolla taistolaisuutta tai kokoomusnuoria, hippiaatteesta oli vielä laimeita maininkeja jäljellä, luonnonsuojelu nosti päätään. Oli kulttia ja uskontoa jos jonkinlaista. Nyt on vaikea edes käsittää, miten rajoittunut maailma nuorella kuitenkin oli silloin. Internetistä ja sen suomista ryhmistä ja kontakteista ei voinut edes haaveilla. Minä keräsin ulkomaalaisia kirjekavereita avartaakseni maailmaani, opettelin kieliä. Kirjastosta saattoi bongata suttuisesti painettuja lehtiä, joista löysi vaihtoehtoisia elämäntapoja ja kansalaisopiston kursseja. Olen aina ollut hyvä informaation etsijä ja jakaja, kirjastonhoitaja minusta piti tullakin. Pääsykokeen kirjat olivat kuitenkin niin puuduttavia, että hylkäsin tämän uran, vaikka se olisi sopinut minulle mainiosti. Havittelin sitten kirjoittajan identiteettiä, osallistuin kilpailuihin, hain palautetta.

Nuoruuden omakuva

Mihinkään joukkoon en kuitenkaan voinut liittyä, en uskonut minkään ryhmän antavan vapautta ajatella omin aivoin. Vapaus oli liian kallis hinta yhteenkuuluvaisuuden lämmöstä ja aatteen hehkutuksesta. Ehkä olin liian jyrkkä suvaitsija? Aina piti olla varaa muuttaa ajatuksiaan ja asenteitaan. Sivustakatsojan vapaus. Takaovi Totuudesta.


Ulkomaille lähtö katkaisi kaiken kuin veitsellä leikaten. Olin ei-kukaan ei-mistään, ulkomaalainen. Juurettomuus koski ja podin kovaa koti-ikävää kaikkien seikkailujen keskelläkin. Asuin välillä tropiikissa ja etsin osoitekirjastani vielä jotakuta, jolle en olisi jo kirjoittanut pitkiä kirjeitä. Kotimaasta tulleet kirjeet luin kyynelverhon läpi, sietämättömän ikävän vallassa. Juhannus ja jouluaatto olivat pahimmat. Nyt tajuan, että olin aivan liian nuori ja epäitsenäinen sellaiseen maailman mullistukseen. Kaipa havittelin jotain maailmanmatkaajan identiteettiäkin, kokeneemman puolison vanavedessä. Siinä se oma identiteetti sitten hukkuikin.

Petra Heikkilä: Lady Lumi

Long story short, kuten Irlannissa sanottaisiin. Identiteetti pienten lasten äitinä vaihtui ajan kanssa aikuiseksi ihmiseksi, kun hormonimyrsky laantui. Muistin vähitellen, kuka olin joskus ollut. Tuijotin epäuskoisena kandin papereita, jotka löytyivät pahvilaatikosta. Löysin vanhat harrastukset ja palasin työelämään. Internet räjäytti eristyneisyyden. 

Heli Laaksonen: Ruusu-Marian bouduaarissa

Kirjoittaminen äidinkielellä auttoi palauttamaan minuuden. Tiedän, että on ulkosuomalaisia, joille tämä ei ole tärkeää, toinen kieli on nyt se jolla voi ilmaista kaiken. Minulle englanti ei koskaan ei ole tullut selkäytimestä, vaikka se on edelleen päivittäinen puhekieleni lähiomaisen kanssa. Englanniksi koen matkivani ilmaisuja, kun taas suomeksi ne tulevat vaivoitta. Olen myös epävarmempi oikeinkirjoituksen suhteen vieraalla kielellä.

Jos minulla jokin lisäidentiteetti on, niin kyllä se on irlantilaisuus. Se on tuttua ja rakasta. Ei Irlantiin ole ikävä, mutta se on toinen kotimaani aina. Seuraan Irlannin uutisia netistä ja blogeista. Se on ainoa kulttuuri, jonka voin sanoa tuntevani. Irlannin ongelmat ja koettelemukset koskettavat, ja aikuisten lasteni elämää seuraan äidin sydämellä. Kun Irlannista kuuluu hyvää, paisun ylpeydestä.

Suvaitsevaisuus lienee erilaisuuden sietämistä. Jos kuulumme vain yhteen, tarkasti rajattuun ryhmään ja omaamme vain yhden identiteetin, sen vaikeampi meidän on sietää erilaisuutta. Meillä kameleonteilla on tapana sulautua ympäristöömme.

Eino Viikilä: Karattiin hoitokodista

P.S. Jutun kuvat (paitsi Omakuva) Iittalan Naivistisesta näyttelystä, Uskalla iloita! 25.8. 2019 asti. 

Elina Vessosen innoittava essee identiteetin ja suvaisevaisuuden vastavoimista yhteiskunnassa löytyy tästä.