Kaksoisvinkkeli

Kiepautin blogini nimen Irkkuvinkkeliksi Suomeen, koska varmasti katson synnyinmaatani ulkosuomalaisen, muualla varttuneen näkökulmasta vielä pitkään - kenties lopun elämääni. Paluumuutto Suomeen on aikaansaanut aikamoisen mietteiden myllerryksen myös entistä kotimaatani kohtaan. 

Irlantia katsoin pitkään suomalaisesta vinkkelistä, vaikka se alkoikin vuosien kuluessa hämärtyä ja vihreät silmälasit aiheuttivat ajoittaista värisokeutta. Neljäkymmentä vuotta poissa Suomesta, joista kolmisenkymmentä Irlannissa, teki minusta melkein irlantilaisen. Aksenttini kouliutui lähes natiiviksi, samoin puheenparret ja tapa jutustella. Yritin niin kovasti tulla irlantilaiseksi kunnon Mammyksi, että oli pakko usein ummistaa silmät ja kohauttaa olkapäitä irlantilaisille kummallisuuksille. Sopeuduin naisen, äidin ja vaimon rooliin, yritin sulautua ympäristööni kuin sisilisko kiven väreihin. Epäonnistuin. 

Vasta nyt, kun olen ollut poissa Irlannista viime syksystä lähtien, ovat silmäni alkaneet avautua. Alan käsittää, miksi kaikki hankasi, miksen sopinut mihinkään, miksi kaikesta jäi olo, että on muukalainen. Aina ulkopuolella. Erilainen. 

Asuin maalla, pikkukaupungin ulkopuolella, onnistumatta pääsemään sisäpiireihin, vaikka yritin kovasti. Liityin asukasyhdistykseen, koulujen vanhempainyhdistyksiin, maalauskursseille, naisryhmiin, harrastin sambaa ja Pilatesta. Kävin ammattiliiton kokouksissa ja työpaikan lisäkoulutuksissa. Naistutkimuksen kurssi avasi silmäni naisen historialle katolisen kirkon kynsissä. Se pitäisi ympätä jokaisen maahan muuttavan naisen ja ehkä miehenkin kotouttamisaineeksi, sillä ilman sitä näkökulmaa ei Irlantia voi ymmärtää. Uutiset taistelusta edes osittaisen abortin sallimiseksi ja kammottavat paljastukset katolisten instituutioiden massahaudoista voi käsittää vain historian avulla.

Naistutkimus oli kuitenkin vain pisara meressä, kyvytön todella vaikuttamaan laajempaan yhteiskuntaan. Ehkä minun olisi kuitenkin pitänyt jatkaa opiskelua sillä alalla, eikä ryhtyä palkolliseksi katoliseen kouluun. Taloudellisesti opiskelu ei kuitenkaan ollut mahdollista, enkä loppukädessä kadu sitä, että sain suurperheeni koulutetuksi yliopistossa asti - ei mikään itsestäänselvyys maassa, jossa kolmannen asteen koulutus on tuskallisen kallista. Koulutusta ei kukaan voi ottaa sinulta, se antaa itsetuntoa silloinkin kun on heikoilla. 

Nyt, kun olen saanut hieman etäisyyttä Irlantiin, näen sen omituisuudet selvemmin. Joskus vilkaistessa uutisvanaa netissä tulee toivoton olo: mikään ei muutu. Samat uutiset rullaavat esiin vuodesta toiseen. Rikollisjengien ampumakahakat, aborttikysymys, asuntopula ja talojen hinnat, nuoret jotka lähtevät ulkomaille töihin eivätkä palaa, sairaalakriisi, korruptioskandaalit. Hallitus horjahtelee kriisistä toiseen, aina ikävästi liian myöhässä tosiasioiden edessä. Tavallisella kansalaisella ei ole mitään luottamusta poliitikkoihin. Ja silti samojen puolueiden edustajia kannetaan taas olkapäillä jiihaa-huutojen säestämänä valtaan. Mikään ei muutu. 

Sitten tulee eteen suomalaisten tekemä dokkari myyttisestä vihreästä saaresta, jossa Guinness virtaa, kansanmusiikki raikaa joka pubista ja druidit tanssivat nuotiolla. Jossa ihmiset ovat ylen ystävällisiä ja vieraanvaraisia. Melkein itkettää ja tulee ikävä sitä myyttiä. Vähän kuin ulkosuomalaiset, jotka itkevät juhannussaunan, vihdantuoksun ja suvivirren perään. Myytit säilyvät, koska niiden ydin on totta, se on se kaunein, mitä jäämme kaipaamaan. Irlantilaiset ovat ystävällisiä ja vieraanvaraisia, musikaalisuus ja tarinaniskentä on vailla vertaansa ja huumori pelastaa arjessa. Se kaikki on totta. Mutta Irlannilla on myös tummempia sävyjä, tabuja, sokeita pisteitä. Irlantilaiseen ongelmaan löytyy aina irlantilainen ratkaisu. Vaikeneminen ja silmien sulkeminen, jos ei mitään muuta. 

Mikään maa tai kulttuuri ei ole täydellinen, tai lähelläkään todellista tasa-arvoa. On kuitenkin eroja siinä, miten muutosta voi saada aikaan. 

Olin niin vaikuttunut suomalaisnaisten räväkkyydestä ja itsenäisyydestä, että viime aikojen metoo#-kampanja Suomessa on järkyttänyt minua. Että näin syvällä ovat häpeän ja salailun juuret, näin vahvaa äijävalta Suomessakin. Ei uskottu, että mitään voidaan muuttaa, ennen kuin hollywoodilaiset julkkikset uskalsivat puhua. Kampanjan ylilyönneistä voidaan kiistellä, mutta olen varma, että se on pysyvästi järkyttänyt kauhun tasapainoa. Kenenkään ei enää tarvitse salata ja vaieta kokemistaan nöyryytyksistä ja valtapeleistä. 

Tämä suotakoon molemmille sukupuolille ja kaikille siltä väliltä! Kaikessa epätasa-arvossa on kyse valtapeleistä, olivat ne sitten työpaikalla, oppilaitoksissa, avioliitossa tai perheen sisällä. 

Nuorilla on toivoa. Uskon, että heillä on helpompaa. Uskon myös suomalaiseen luonteenlaatuun, jossa sanansa pitämistä ja rehellisyyttä arvostetaan. Muutos on tässä maassa mahdollista. Epätoivoa, jota koin Irlannissa sen konservatismista, en ole tuntenut Suomessa. 

Jos kuitenkin haluaa viihdyttää itseään Irlannin kauneudella, tätä dokkaria katsoessa maata voi ikävöidä: 

sami yaffa       https://areena.yle.fi/1-3975938 

Muita, yhteiskunnallisesti terävämpiäkin dokkareita Irlannista olen onnistunut näkemään: Ireland with Simon Reeves (brittiläinen näkökulma, englanninkielinen, enää näkyvillä traileri).

Koskaan en vielä ole nähnyt dokkaria, joka vastaisi minun kokemustani Irlannista. Kaikki haluavat nähdä sen stereotyyppisen kelttiläisen, uskovaisen, vähän hassahtaneen mutta kiehtovan maan. 

Joskus kaukaa katsoen näkee tarkemmin.