Pakkasrakkaus

​​​​​Pakkas-Suomessa muistot palaavat kirjaimellisesti iholle. On unohtanut, miltä kaikki tuntuu.

Katsoo lämpömittaria - sellainen on aivan elintärkeä kapistus Suomessa - ja yrittää pukea useampia kerroksia päälle, purskahtaa hikeen +21C sisätiloissa, ryntää ulos kimaltelevaan kauneuteen, nuuskaisee ilmaa ja...auts! Ensimmäisellä nuuhkaisulla muistaa, miltä yhteen jäätyvät nenäkarvat tuntuvat. Jonkin ajan kuluttua leuka alkaa muuttua tunnottomaksi. Nostaa villahuivia suun eteen, ja muistaa, että uloshengitys on kosteaa höyryä, joka silmälaseille tiivistyessään myös äkkiä jäätyy. Jäätyneet rillit muistuvat mieleen. Niitä ei saa puhtaaksi kuin raaputtamalla, ja sitä varten on otettava käsi pois hanskasta. Sitä ei voi tehdä, koska kylmettynyt käsi ei enää lämpiä. Sen muistaa, kun yrittää ottaa valokuvia kaikesta kauneudesta, ja pieniä nippeleitä ei voi käsitellä mieheltä pöllityiltä Thinsulate-villahansikkailla. Ihmettelee, mitä paleltumisvammoja ammattivalokuvaajat sietävät tallentaessaan jäätyneitä koskia ja auringonnousuja.

Jo ensimmäisellä kävelyretkellä huomaa myös, että huulet alkavat heti rohtua, eikä niitä auta nuoleskella, vaan pitää suunnistaa lähimmälle R-kioskille ja investoida huulirasvaan. Sen, kuten muittenkin rasvojen, on oltava vedettömiä, koska vesi voi jäätyä. Iholle. Miksi silmät eivät jäädy, vaikka vesi vuotaa niistä solkenaan, on arvoitus. 

Tässä vaiheessa mietiskelyäni tulee vastaan karvanaamainen pyöräilijä, jonka parta, viikset, kulmakarvat ja silmäripset ovat valkean kuuran peitossa.

Muistuu mieleen, miten äiti aina käski, että pitää hieroa nenää ja poskia, kun on pakkasta. Muuten käy niin kuin naapurin sedälle talvisodassa. Mielikuva punajuurenvärisestä nenästä saa hieromaan kasvoja, vaikka se sattuukin. Reidet alkavat jostain syystä aina kylmettyä ensimmäiseksi, vaikkeivät ne koskaan tunnu oikeasti paleltuvan. Sisälle lämpöön tullessa palaa lämpö reisiin kihisten ja kuumottaen kuin parhaankin lemmenyön jälkeen.

Kuljen ohi vanhojen talojen, ja mieleen nousee ihailu ja epäusko tätä kansaa kohtaan: miten tänne on eksytty aikoinaan, miten jääty eloon? Millainen mies elättää perheensä -25C asteen pakkasessa joka talvi, millainen nainen pitää vauvansa hengissä? Ei ainakaan tyhmä. Tyhmä olisi voinut eksyä Pohjolaan kesäyönä, mutta kuollut pois ensimmäisenä pakkastalvena. Ehkä niin tapahtuikin, evoluutio jätti vain viisaat, suunnitelmalliset, sitkeät. Sisukkaat.

Kuulin että salvo, tapa veistää hirrenpäät jotta ne sopivat nurkissa yhteen, on suomalainen keksintö. Eihän se talo muuten pystyssä pysyisi.

Puuta Suomessa riittää. Siitä suoja ihmiselle. Siitä tehtiin kaikki Suomessa ennen, säilytysastiat, ruokailuvälineet, työkalut. Suomalainen oppi käyttämään sitä, mitä ympäristöstä löytyi. Irlannissa taas riittää kiviä, ja niistä on talot ja aidat rakennettu, ei puusta koskaan. Puutalo on vieläkin erikoisuus Irlannissa ja epäluulon kohde.

Irlantilainen nääntyisi nälkään Suomessa, kun karjalle ei riittäisi tuoretta ruohoa ulkona ympäri vuoden, kun ei tietäisi mitä poimia ja säilöä talven varalle, kun ei huhkisi kesällä sen eteen että liiteri on täynnä polttopuuta. Ah, sure...ei auttaisi, kun kalat kurkkivat paksun jään alla ja metsälinnut piileskelevät kinoksien takana.

Suomessa ei säätä juuri kommentoida, vaikka aihetta olisi. Tänne voisi kuolla. Ei, elämä jatkuu. Autot lämmitetään sähkötöpselillä, jotta ne lähtevät käyntiin, takaronkissa on lapio jotta auton löytää lumen alta.

Ajetaan hiljaa ja nastarenkaat pitävät. Lumiaurat pitävät tiet auki jo yöpimeästä. Päiväkodin lapset kirmaavat ulkona toppapuvuissaan, nuori äiti lykkii vauvaansa vaunuissa, vanhukset hiippailevat rollaattoreillaan kauppaan. Paluumuuttaja vetää hanskat käteen ja pipon päähän ennen kuin menee ulos ovesta. Ei lähde irlantilaisittain takki repsottaen ja puolimatkassa taskusta pipoa etsien.

Tämä maa on niin hengästyttävän kaunis ja uskomaton. Aurinko tulee esiin, kultaa huurteiset puut, soittelee kristallisilla oksilla, vaihtelee taivaankannen väriä vaaleanpunaisesta linnunmunan siniseen ja vaaleanvihreään. Askeleet narskuvat alla, lumi on kevyttä ja hattaraista kuin höyhenet. Äänet ovat kaiuttomia, tulevat kuin muhvelin sisältä. Muffled.

     

Minua alkaa väsyttää hangessa kahlaaminen. Sen sijaan, että kiertäisin järven, tajuankin, että voin vain kävellä sen poikki. Keskellä järveä alkaa pelottaa vietävästi. Päätän luottaa edellä käyneen jalanjälkiin, ja hypähdän helpottuneena laiturille toisella puolella järveä. Kannatti!