Anselm Kieferin näyttely Mäntässä

Teimme opintoretken Mänttään, Gösta Serlachiuksen Taidemuseoon. Saksalaisen Anselm Kieferin jättitöiden näyttely jatkuu vielä 24.4.16 asti. Kannattaa poiketa.

Työt ovat kooltaan suurimpia, joita olen koskaan nähnyt, niihin voisi kävellä sisään ja eksyä. Serlachiuksen arkkitehtonisesti upea taidemuseo on niille mahtava paikka. Museo kumisi tyhjyyttään talvisena arkipäivänä, ja pysähdyin useasti vain tuijottelemaan ikkunoista näkyviä heijastuksia ja lumisia maisemia. Ihminen tuntuu pieneltä täällä.

Anselm Kieferin maalauksissa värit on riisuttu pois kuin suomalaisessa talvimaisemassa. Taitettua valkoista, okraa, ruskeaa, nokisen mustaa, tummanvihreää. 

Vaikka minulle värit maalauksessa ovat tärkeintä, nämä maalaukset iskivät juuri värimaailman minimalistisuudella. 

Kieferin työt vievät outoon maailmaan, melkein apokalyptiseen, samanaikaisesti sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen. Vaikkei olisi lukenut mitään Saksan historiasta tai taiteilijan töistä, niistä välittyy pahan läsnäolo ja ihmisen mitättömyys maailman aikajanalla. Oudolla tavalla ne myös lohduttavat. Ruoho kasvaa ja lehdet putoavat runnellun maiseman ylle, kukat ottavat maan valtaansa, eläimet ja linnut ovat osa evoluutiota. Ihminen on vain väliaikainen ilmiö kaiken jatkuvuudessa, ehkä myös ihmisen pahuus. Ihmisen jälki näkyy kulttuurissa, sen tuotteissa, rakennuksissa, kirjoissa, tieteessä ja taiteessa. 

"Baabelin torni"-teoksessa viitataan tarinaan kansasta, joka pelastautuu vedenpaisumuksesta Nooan arkissa, ja alkaa sitten rakentaa valtavaa tornia taivaisiin, jotta näkisi Jumalan. Jumala tästä typeryydestä suivaantuu, ja hajottaa tornin tuusan nuusaksi ja samalla maailman kielet tuhansiksi pirstaleiksi. Turhaan ovat kansat sen jälkeen yrittäneet ymmärtää toisiaan. Ehkä se lisää ihmiselämän rikkautta, ehkä verottaa sitä. Jokainen kielimuurin taakse jäänyt voi miettiä tätä.

Ihmisen maisemaan jättämä jälki kiehtoo Kieferiä. 
Teoksessa "Mustat hiutaleet" maasta kohoaa nokisia koukkuja, jotka saattavat olla kirjaimia, tai hautaristejä, tai tulessa vääntyneitä puita. Kaiken yllä lepää lyijynraskas, avonainen kirja. Kummasta jää pysyvämpi jälki ihmiseen, raakuudesta vai luovuudesta?



Museon koko sopii Kieferin töille, ja parhaimmillaan työt on katsottavissa hiljaisena päivänä, kun saa vaeltaa saleissa yksin. Henkilökohtaisesti en tiedä mitään turhauttavampaa kuin jonottaa katsomaan taideteoksia ja kurkkimaan muitten takaa, kuten usein käy pääkaupunkiseudun hittinäyttelyissä. Kiefer on kansainvälisesti merkittävä taiteilija ja tämä on ainutlaatuinen tilaisuus nähdä kolmisenkymmentä hänen teostaan Suomessa. 

Museon hieno maisemakahvila

Serlachiuksen museoon pääsee parhaiten omalla autolla - opaskylttejä ei kannata sekoittaa Gustaf Serlachiuksen Museoon, joka sijaitsee aivan Mäntän keskustassa. Gösta, joka on se Taidemuseo, sijaitsee parin kilometrin päässä Mäntästä. Meidän seurueemme pyöri opaskylttien perässä hyvän matkaa, kunnes viimein löysimme perille. Museon nettisivulla on kulkuyhteyksistä enemmänkin. 

Talvinen Suomi on oudon unelias, ja lumimaisemassa tuntuu kuin värit olisivat kadonneet. Jos eräs tuttavani lapsena luuli, että ihmiset eivät osanneet puhua mykkäfilmien aikaan ja kävelivätkin nopeammin ja nykivämmin kuin nykyihmiset, tuntuu minusta Suomessa joskus kuin olisin tipahtanut takaisin seiskytluvun mustavalkoiseen valokuvaan. 

Onneksi olemme jo matkalla valoa kohti, ja päivät pitenevät. Eräänä päivänä kuulin jo pontevaa linnunlaulua. Tiaiset, nuo aina ensimmäiseksi ennättävät. Ja katonreunalla pulut steppaavat aina vain lähemmäksi toisiaan. 

Ensi viikolla suuntaan taas Irlantiin, jossa jo narsissit ja helmihyasintit kukkivat ja ruoho on aina vihreää. Saa taas nähdä, onko ruoho vihreämpää aidan sillä puolen. Pahoin pelkään, että olen menettänyt sydämeni Suomelle.