Niin mikä on taidetta?

  Harvoin näkee taidenäyttelyssä enää käden taitoa. Paljon modernista taiteesta on käsitetaidetta, kikkailua ja selittelyä. Tekniikalla ja taidolla ei näytä olevan paljon väliä. Valokuvat ovat kehnoja ja huonosti painettuja, videot puuduttavan tylsiä ja tekniikaltaan katselukelvottomia. Kukaan ei enää kehtaa näyttää piirustus- tai maalaustaitoa. Idea on tärkeämpi kuin sen toteutus. Taideteoksen vieressä on monta arkkia selitystä, jolla teos tehdään ymmärrettäväksi katsojille, kun teos itse ei puhuttele, viekottele tai edes sano mitään.

Tapasin nykyisen mieheni ensi kertaa eräässä taidegalleriassa. Katselimme kuvia ja osuimme kommentoimaan niitä, kuten joskus tapahtuu ventovieraitten kanssa (Irlannissa useinkin). Välillemme virisi keskustelu siitä, mikä sitten on taidetta? Kohteliaasta galleria-rupattelusta aukeni umpikujia, joilta löytyikin portti ja sivukujia uusille poluille. Kumpikaan ei kyennyt antamaan täydellistä määritelmää. Poistuin galleriasta lievästi pökerryksissä ja kauttaaltaani täristen. Näin käy, kun yllättäen törmää sielunveljeen. Emme tavanneet uudelleen lähes puoleen vuoteen, mutta kun se tapahtui, yhteys löytyi heti kuin töpselille seinästä. Jatko, rakkaat lukijat, onkin jo vanha juttu, emmekä ole viidessätoista vuodessa löytäneet tyhjentävää vastausta kysymykseen Mikä on taidetta? Kaikkea muuta mukavaa on kyllä yhdessä löydetty.

Sen huomaa, kun ikää tulee, ettei enää jaksa välittää kaninpapanan vertaa siitä, miten poliittisesti korrekti on. Jos taide ei säväytä, ei selittely auta, oli selittäjä sitten professori tai maan hovitaidekriitikko. Olen valmis ottamaan haasteita vastaan, enkä halua sulkea silmiäni ja korviani muutoksilta taiteessakin. Joskus selitys aiheuttaa ahaa-elämyksen. Joskus taas kuilu selityksen ja edessä olevan taideteoksen välillä on kuitenkin niin suuri, että olo on kuin lapsella, joka ainoana näkee, ettei keisarilla ole rihman kiertämää, vaikka kaikki muut hänen asuaan ylistävät. Tai keisari vain naurattaa.

Useamman kuin kerran olen modernin taiteen näyttelyssä erehtynyt tutkimaan oudonnäköistä palosammutinta tai siivoojalta unohtunutta moppia. Kerran ihailin seinälle kiinnitetyn taideteoksen virtaviivaisuutta, kunnes tajusin, että se oli edellisestä näytelystä unohtunut hylly! No, käden taitoa sekin.

IMMA:ssa (Irish Museum of Modern Art) löytyi kuuluisan taiteilijan valtava, muhkea taideteos, joka roikkui katosta ja hallitsi yksinään huonetta. Oli mukava seistä nurkassa ja tarkkailla yleisön ilmeitä ja reaktiota, kun he näkivät teoksen. En ollut ainoa, jolle tuli mieleen pökäle. 

Teosta selitettiin syvällisesti sivun verran, josta otimme kuvankin, niin se minua nauratti. Huom! Materiaalina mainitaan rauta ja ilma - tarkoittaa kai, että teos on ontto?

Jonakin unettomana yönä suomennan tämän sivun. Toistaiseksi elämä on tuntunut siihen liian lyhyeltä. 
Voihan sanoa, että teos teki vaikutuksen, mikä kai oli tarkoituskin!

Siitä olemme elinkumppanin kanssa päässeet yksimielisyyteen, että taiteen kokeminen ja arvostus on aina subjektiivista. Joillekuille kolahtaa vain Constable'n Heinävankkurit tai Renoir'in pulskat naisnudet. Toisia viehättää käden taito ja työmäärä, joka teokseen on mennyt. Kolmansille vain sosiaalisesti kantaaottava työ merkitsee mitään.

Eräs (ei-taiteilija-)tuttava määritteli, että se on taidetta, johon minä itse en kykenisi. Lisäisin tähän vielä: tai jota en tulisi edes keksineeksi.

Tinahely'n pikkukylässä on jälleen hieno näyttely, jossa molemmat määreet tulevat toteen. Mykistävän hienoja tussi- ja lyijykynäpiirroksia vanhoista puista, joita olisi saattanut katsella tuntikaupalla. Vanhoista, muhkuraisista lehtipuista olen usein löytänyt menninkäisten naamoja ja outoja hahmoja - Niamh Jackman palautti minut lapsuuden satumaailmaan. Työt ovat takuulla vieneet päiväkausia, osassa oli monimutkaisia tumma vasten vaaleaa, vaalea vasten tummaa-kontrasteja lehdyköissä.

Yläkerrassa oli kokoema hauskoja ja kekseliäitä vempaimia,  joita saattoi liikutella ja veivata, kuin lilliputtien tehtaissa. Jotkut liikkuivat tavallisen kellonpatterin voimalla, toisia saattoi vetää käyntiin. Yhden puulieriön sisään saattoi kurkistaa pienistä rei'istä, ja katsella miniatyyri-taidenäyttelyä. Töihin oli käytetty ajopuita, hammastikkuja, korkkia, lastuja, peilejä.

Näyttelyn nimenä on everything weighs something, only nothing weighs nothing - kaikella on jokin paino, vain ei-mikään on painotonta. Linkki tästä.

Tässä näyttelyssä emme tulleet edes harkinneeksi jo vitsiksi kulunutta kysymystä mutta onko tuo taidetta? Tunnistamme hyvän taiteen, kun kohtaamme sen.

Taiteen perinpohjaiseen määritelmään taitaa mennä loppuelämä, tai ainakin seuraavat viisitoista vuotta. Sitä ennen on toivottavasti vielä monta Valentinen päivää, jota juhlia yhdessä kiistakumppanin kanssa 14.2.!

Kuvassa mieheltä saatu tämänvuotinen Valentinen - eli rakastavaisten-päivän lahja: Corkscrew hazel eli Corylus avallana *Contorta* eli suomeksi Peikonpähkinä! Olin sitä himoinnut jo monta vuotta, mutten raaskinut ostaa. Koristelin sen sydämillä yllätykseksi miehelle, kun palaa töistä.  Kerran vuodessa saa olla sentimentaalinen, suomalainenkin...