Ulkosuomalaisena tulee joskus fiilis, etten tunne omakseni oikein kumpaakaan kulttuuria. Irlantia kuohuttavat skandaalit, ja niistä poikivat kirjat ja elokuvat eivät kosketa minua henkilökohtaisesti. Historia ei ole minun sukuni historiaa. Suomessa velloviin keskusteluihin en ehdi osallistua, uudet kohukirjat menevät minulta ohi, en kykene seuraamaan kulttuuritapahtumia. Netistä voin lukea jostain runotapahtumasta tai teatteriesityksestä tai taidenäytteystä Suomessa, mutta vikisen kuin pikkupossujen kestit missannut: Oi jospa oisin saanut olla mukana...! Kaikki sykähdyttää syvemmältä livenä.
Kun elämän keskikohta (sanotaan vaikka viisikymppiset) alkaa kallistua vanhuuden puolelle, rupeaa ihmettelemään, mitä vaakakuppiin on jäänyt. Tiedän paljon Irlannin kulttuurista, historiasta ja ihmisistä. Olen opiskellut englantilaista ja irlantilaista kirjallisuutta ja taidetta. Oman kulttuurini tuntemus sen sijaan on rajallista. Olen unohtanut niin paljon, en ehtinyt mihinkään, lähdin Suomesta niin nuorena. Kulttuurin seuraamisessa on vuosikymmenien aukko, ennen Internetin tuloa. Vasta nyt olen verkostunut, ladannut, liittynyt, ryhmittynyt, löytänyt nykysuomen.
Hämmästelen joidenkin ulkosuomalaisten kommentteja entisestä kotimaasta. Takapajuinen, sulkeutunut, yrmeä, kyräilevä, kateellinen, ahdistava, täynnä pilkunnussijoita, kaatokänniläisiä, ummikkoja, rasisteja...! Kattaahan Suomen kansan kirjo tietysti monenlaista, mutta minkälaisista kauhuyhteisöistä nämä suomalaiset ovat onnistuneet pakenemaan? Minkälaisia suomalaisia heillä oli ystävinä, sukulaisina, naapureina, työtovereina? En tunnista tätä maata. Joko olen täydellisen sokea tai he yksisilmäisiä. Ehkä ulkomaille muuttoa täytyy puolustella ja oikeuttaa mollaamalla oma maa ja kulttuuri: Hyvä kun pääsin pois, kaksi kesälomaviikkoa Suomessa riittää, ikinä en palaisi takaisin! Heillä on täytynyt olla todella rankkoja kokemuksia, jotka ovat mustamaalanneet koko kansan. Jollain psykologisella tasolla tämän täytyy olla epäterveellistä myös itsetunnolle. On jotenkin luonnotonta hylätä oma kulttuurinsa, halveksia ja nauraa sitä.
Juuriaan voi katsella objektiivisesti ja arvostellakin, ulkopuolisena kaiken näkee eri vinkkelistä. On eri asia hylätä ne totaalisesti.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä ylpeämpi olen Suomesta ja suomalaisuudesta. Me säilytimme äidinkielemme ja itsenäisyytemme, vaikeuksien kautta. Kumpikaan ei ole itsestäänselvyys, kun vertaa vaikka Irlantiin tai Viroon. Maamme on käynyt läpi mahtavia muutoksia ja uskomatonta kehitystä muutamassa sukupolvessa.
Minun isoisäni joutui huutolaispojaksi 6-vuotiaana, kun hänen vanhempansa kuolivat nälkävuosien tuomaan lavantautiin. Orvolla lapsella ei ollut muuta mahdollisuutta kuin kirjaimellisesti lähteä orjamarkkinoille huudettavaksi. Jos huutolaisuus ihmetyttää, tietoa löytyy mm. tästä
Olen nähnyt isoisäni käsin kirjoitetun testamentin. Pitkän ja työntäyteisen elämän päätteeksi hänellä oli vain muutamia huonekaluja, saappaita ja palttoita, liikuttavasti listattuna ja eriteltynä, lahjoitettavaksi leskelleen ja perikunnalleen. Yhdessä sukupolvessa elintaso koheni kuitenkin niin, että hänen pojallaan oli jo asunto-osake ja paljon muutakin maallista mammonaa jättää perintönä.
Kuinka monessa maassa on elintaso noussut nälänhädästä ja lapsityövoimasta maailman huipulle, jossa kaikki ekaluokkalaiset selaavat i-pädeistä historiaa, syövät terveellisiä kouluaterioita ja saavat vapaasti valita, mille uralle lähtevät ilmaisissa yliopistoissa? Ei hassumpi saavutus. Monessa maailmankolkassa ei ole toivettakaan päästä eroon kroonisesta aliravitsemuksesta, sairauksista, puutteesta ja lapsityövoimasta. Vielä useammassa maassa on upporikas eliittivähemmistö, joka kuorii kermat päältä ja turvaa vain oman sukunsa tai heimonsa tulevaisuuden, ei enempää.
Entä Suomen ilmasto? Kuinka moni kansakunta olisi selvinnyt hallakesistä ja tulipalopakkasista, kasvattanut ja osannut säilöä tarpeeksi ruokaa itselleen ja eläimilleen talven yli? Vasta ulkomaalaisten ystävieni ihmetys, millä suomalaiset ennen selvisivät pitkän, kylmän talven yli, sai minutkin hämmästelemään koko suoritusta. 
Irlannissa voi kasvattaa kaalia ja perunaa lähestulkoon ympäri vuoden, lämpötila laskee harvoin nollan alapuolelle, ja sadetta riittää vaikka muille jakaa. Ruoho on aina vihreää, karja ulkona ympärivuotisesti.
Aikamoista suunnittelua, säästäväisyyttä ja sisua on suomalaisilta vaadittu selvitäkseen hengissä. Mitään ei ollut tehtävissä, jos laarit ja kellarit olivat tyhjillään lumen tullen. Rakennukset piti rakentaa ja eristää pakkasten varalta, polttopuita piti olla tarpeeksi, samoin päreitä valoksi kaamokseen.
Mieheni nauraa aina suomalaisia polttopuupinoja, toinen toistansa komeampia, sehän on suomalaismiehen mitta, mökillä jollei kotipihalla. Minun lapsuudessani isä kulutti joka lauantaiaamun kellarissa polttopuita pilkkomassa - tuttu jyske oli jotenkin rauhoittavaa, turvallista. Ainakin minun sukupolveni vielä innostuu sienestyksestä, marjanpoiminnasta, kalastuksesta ja säilönnästä.
En tiedä, miten paljon tästä sisukkuudesta enää siirtyy nykyajan pullamössönuorille, jotka tuskin osaavat säätää pattereita tai edes tietävät, mistä lämpö tulee. Ei kuitenkaan ole heidän vikansa, jos peruselämä on helpottunut, siihenhän esi-isämme ovat aina tähdänneet.
Tässä vaiheessa, kun elämä alkaa näyttää rajalliselta (ainahan se sitä on ollut, mutta sen uskoo vasta kun ikätovereita alkaa kadota ympäriltä), miettii: mihin vielä ehtisi ryhtyä? Haluanko tutkia Irlannin kansallisrunoilijoita ja nykytaiteilijoita, miettiä irlantilaisten tulevaisuudenkuvia lopun elämääni - vai haluanko palata tutkimaan niitä juuria, joilta joskus läksin?
Valinta on helppo, sen toteuttaminen pelottava loikkaus uuteen. Sopeutuisinko takaisin Suomeen? Tulisiko ikävä Irlantia? Millä eläisin kotimaassa, joka ei ehkä kielitaitoa ja kokemustani arvosta? Olenko unohtanut kaamosajan masennuksen, hiljaiset ihmiset, tosikkomaisuuden, säännöt joka paikassa...?
Vaaka kallistelee puolelta toiselle, mielialani sen mukana. Ja kuitenkin sydämessäni tiedän jo vastauksen.
Juhlitaan Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää 28.2.!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti