Koukussa lukupiireihin

Kaltaiselleni introvertille lukutoukalle on lukupiirien löytäminen Suomessa ollut valtava ilo. Suomalaiset ovat lukevaa kansaa! Nyt olen kolmessa eri lukupiirissä, jotka ovat yhtä erilaisia kuin osanottajansakin. Yksi on vanhojen ystävien perustama, toinen liittyy hyväntekeväisyyteen, kolmas paikalliseen kirjastoon. Jos olet lukeva ihminen, suosittelen sukellusta tähän yhteisöön! Missä muualla voi jakaa lukemisen ilon ja samalla avautua monista kirjojen teemoista, pohtia elämää ja eri kulttuureja, jakaa ajatuksia? 

Anonyymi, n. v.1500, Hollanti (yksityiskohta). Jos helvetissäkin on kirjoja, sinne!

Olen aina lukenut yksin, nyt tapaan ensimmäistä kertaa muita lukevia ihmisiä. Mikä riemu! 

No, onhan minulla ollut kahden hengen lukupiirejä, vaikken tiennyt kutsua niitä sellaisiksi. Parhaan kaverini kanssa koulussa vaihdettiin jatkuvasti kirjoja ja keskusteltiin niistä. Eräs toinen ystävyys on kehkeytynyt nimenomaan kirjoista puhumisen ympärille. Kuten hän sanoi, kirjoja on nykyään niin paljon, että on hienoa kun joku tekee suosituksia, ettei tarvitse hukata aikaa tylsien lukemiseen. Meillä molemmilla on ulkosuomalaistausta, joten kummallakin on paljon tyhjiä, Saharan kokoisia aukkoja suomalaisessa nykykirjallisuudessa. 

On ollut hienoa kuroa kiinni välimatkaa menneeseen. Ymmärrän, etten koskaan voi jakaa Suomessa pysyneiden ystävieni kanssa 1980-luvun ja sen jälkeistä musiikkimaailmaa, suomalaista populäärimusaa, koska en sitä kuullut, eikä siitä vaan tule nostalgisia fiiliksiä 'niistä ajoista'. En tiedä kuka on Tuomari Nurmio, Pelle Miljoona, Edu Kettunen tai Eppu Normaali. Sen ajan kirjoja voin vielä etsiä ja lukea.

Mikä lukupiireissä sitten viehättää? Miksi riskeerata lukuhurmio ja kuulla jonkun toisen arvio lempikirjasta? Ihan vaan sen takia, että taas tajuaa, miten eri lailla kaikkea voi katsella ja kokea. Nähdä teksti toisen silmin, bongata yhteyksiä jotka itseltä jäivät huomaamatta, jopa antaa anteeksi toisen lyttäys, koska tajuaa, miksi juuri hän ei voi tykätä tästä kirjasta. Joku kiihtyy melkein raivoon, kun loppu ei tyydyttänytkään, toinen kohauttaa olkapäitä. Aina oppii kirjasta jotain uutta. Kirjojen kautta myös vaivihkaa tutustuu ihmisiin, kun teksti herättää laajempia pohdintoja elämästä.

Eräs tärkeä pointti lukupiireissä on se, että tulee luetuksi kirjoja, joihin ei luonnostaan tulisi edes tarttuneeksi. Joskus ne nappaavat, joskus taas ei. Yhtäkään kirjaa en vielä ole jättänyt kesken.

Kirjoittavana ihmisenä minulla on tietty salainen agendakin: miten kirja toimii? Mikä koukuttaa, mikä tylsistyttää, mikä jää hämäräksi? Minkälainen loppu tyydyttää? Onko liikaa henkilöitä, takaumia, poukkoileeko kertojaääni niin ettei pysy perässä, mikä sai lukijan nauramaan tai itkemään?

Käytännössä lukupiirin järkkääminen on helppoa. Pitää sopia kirjasta, valita seuraava päivämäärä ja paikka jossa tavata. Uutuuskirjoihin on kirjastossa jono, joten vanhemmat kirjat ovat helpommin saatavilla niin, että kaikki ehtivät lukea. Kirjan voi myös laittaa edelleen seuraavalle, kun on lukenut. Nettiantikvariaateista saa suomalaisia kirjoja tosi halvalla (ulkosuomalaiset huom!). Kirpparit notkuvat vanhoja ja uudempiakin kirjoja alle eurolla. Ja tosi tärkeä uutuuskirja kannattaa aina ostaa omaksi ja laittaa kiertämään. Ääni ja e-kirjoillakin on hyötynsä, vaikka itse pidän paperikirjan näppituntumasta. Minä kirjoitan aina jotain ylös juuri lukemastani kirjasta, koska muuten unohdan sen, enkä muista sanoa lukupiirissä.

Kirjapiirit tuppaavat olemaan naisten juttuja, en tiedä miksi. Kaksi lukupiireistäni kokoontuu vuorollaan jonkun kodissa. Yhdessä piirissä juodaan kahvit ja pullat ja maksetaan vitonen hyväntekeväisyyteen (Naisten pankki), toisessa on kirjan mukainen teema. Viimeksi kun luettiin japanilainen kirja, juotiin sakea ja syötiin sushia! Tähän lukupiiriin kuuluu myös päiväkirja, johon emäntä kirjoittaa raportin ja laittaa kuvia. Kolmas lukupiirini taas kokoontuu paikallisessa kirjastossa - ja sielläkin kahvitellaan. 

Mieti, onko sinun lähipiirissäsi tai työpaikallasi jo lukevia ihmisiä ja voisitko aloittaa lukupiirin? Ehtisikö työpaikalla pyhittää jonkun lounastunnin lukupiiriin? Entä voisiko paikallinen kirjasto toimia kokoontumispaikkana?

Ja jos mikään näistä ei vain toimi sinun elämäntilanteessasi juuri nyt, on netissä monta hienoa lukublogia, joihin voi kirjoittaa omia kommentteja jostain kirjasta ja saada suosituksia, mitä kannattaa lukea. Monet kirjabloggarit ovat todella hyviä kirjoittajia ja myös linkkaavat samaa kirjaa käsitteleviä muita blogeja. Jokaisella on oma lukukokemuksensa, ja joskus ne poikkeavat kovastikin toisistaan. Koskaan en kuitenkaan ole törmännyt vihapuheeseen, nimittelyyn tai toisen mollaamiseen. Päinvastoin, toisen näkemystä kunnioitetaan. 

Sitä se lukeminen ihmiselle tekee!

Kouluaikainen työ, omaprofiili, spray-maalattu

Hyvää Ystävänpäivää!  

Hyviksi havaitsemiani kirjablogeja:

https://kirsinbookclub.com/

https://luminenomena.blogspot.com/

http://luettuaelamaa.blogspot.com/

Nettiantikvariaatteja:

https://www.antikka.net/

https://www.antikvariaatti.net/

https://www.finlandiakirja.fi/

Viime aikojen lukuelämyksiä -  suomalaisia:

Enni Itäranta: Teemestarin kirja

Heidi Köngäs: Sandra

Anneli Kanto: Veriruusut

Olli Jalonen: Taivaanpallo

                     Miehiä ja ihmisiä

                     Poikakirja

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Miia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Muita:

Elena Ferrante: Loistava ystäväni (My brilliant friend)

Barbara Kingsolver: Myrkkypuun siemen (The Poisonous Bible)

Hiromi Kawakami: Sensein salkku

Oma koti liian kallis

Kävin katsomassa jälkikasvua pikaisella Dublinin-reissulla. Suomalaisen lintukodon jälkeen miljoonakaupungin keskusta näyttäytyi meluisana, kaoottisena, vähän pelottavanakin. Tuli mieleen Lontoo nuoruusvuosilta: kaikki ne juurettomat, muukalaisiksi itsensä tuntevat nuoret ihmiset, kaikki maailman kielet korvissa surisemassa. Pyöräilijät ja jalankulkijat kulkivat huoletta päin punaisia, autoliikenne velloi ja tööttäili mahdottomassa kaaoksessa liian ahtailla kaduilla. Joku tuli pummimaan rahaa heti, jos pysähtyi pitemmäksi aikaa. Brunssikahvilan metelissä oli huudettava keskustellakseen pöytäkaverin kanssa. Irlantilaista kulttuuria on enää vaikea löytää - tai ehkä se onkin juuri tätä?

Dublinin asuntotilanne muistuttaa myös nuoruuteni ahdistuksesta Lontoossa, kun näyteikkunat pursuivat kaikkea mahdollista mitä ihminen voi toivoa, mutta perustarpeet kuten asunnot olivat kiven alla. 

Olen unohtanut, millaista on, kun koti ei ole paikka, jossa viihtyä pitempään, jonne voisi kutsua vieraita, sukulaisia tai rakastettuja. Kun jokainen elämän ääni kuuluu, kun on jaettava kaikki. Kun ei ole paikkaa millekään, ja tavarat pursuavat laatikoista ja kasseista. Kun mieluummin kuljeskelee kaupungilla ja istuu kahviloissa kuin paikassa, joka on koti, kun ei ole tilaa, niin henkistä kuin fyysistäkään. 

Kun katsoin ulos ikkunasta Dublinissa, asuinalueen takapihat pursuavat väliaikaratkaisuja: pihamökkejä ja hirsitupia. Niissäkin asuu joku. Aikuiset lapset säästävät vanhempiensa luona käsirahaa asuntoon, jonka hinta etääntyy päivä päivältä saavuttamattomiin. Eräs perhe antaa vuokralle koko talonsa Air B&B -majoitukseen ajoittain ja muuttaa lapsineen tuttavan vintille siksi aikaa, muuten ei asuntovelka tule maksetuksi. Lastensa opintoja kustantavat perheet vuokraavat ylimääräisiä makuuhuoneita työssäkäyville aikuisille. Kodittomiksi päätyneet perheet asuvat vuosikausia halvoissa hotellihuoneissa ja hostelleissa ja yrittävät pitää lapsensa samassa koulussa, vaikka koti vaihtuu. Aina uusia porsaanreikiä löytää kitsas vuokraisäntä: takuurahaa eli vuokraennakkoa ei maksetakaan takaisin, kun vuokrasopimus sanotaan irti, vaan tekaistaan olemattomia laskuja remonteista ja loppusiivouksesta. Tämä sinällään voi johtaa kodittomuuteen: se vuokraennakko on tarkoitettu seuraavaa asuntoa varten, joka näin menee sivu suun. Harvalla on säästöjä, kun vuokrat ovat niin astronomisia ja asuntoa etsiessä se on otettava heti jos se löytyy, vuokraennakko valmiina kädessä. 

Kodittomuus näkyy räikeänä Suomen katukuvan jälkeen: makuupusseja ja nyyttejä näkyy kadulla vähän väliä. Kerjäläisiin melkein kompastuu keskustassa, jos ei katso eteensä väkijoukossa.  

Olen vaiheikkaan elämäni varrella asunut monenlaisissa olosuhteissa, ja tiedän, mitä on haaveilla omasta asunnosta, jossa olisi tilaa kaikille ja kaikelle. Luovuus keksii ratkaisuja asumisongelmiin. Hiljattain katselin dokkarin autossa asuvista opiskelijoista USA:ssa ja muistot tulivat mieleen. Hansikaslokerot ja pienet muovilaatikot sopivat säilyttämiseen, on vain konmarittava kaikki ylimääräinen. Juoksevaa vettä voi simuloida vesipulloilla, salaattikulho sopii peseytymiseen. Vesikattilalla voi valmistaa monia ruokia nuudeleista pussikeittoon, jos saa sähköä jostain. Mikro on jo luksusta. Yleisiä vessoja kannattaa hyödyntää. Niin kauan, kun jaksaa pitää ulkoasua kunnossa, ei kukaan arvaa missä asut. 

Koti ei ole koti, kun elää kuten niin monet nykyään Irlannissa: kimppakämpän yhdessä pienessä huoneessa, jossa et voi edes valita huoneeen lämpötilaa, vaan olet vuokraisännän anteliaisuuden armoilla. Yhtäkään vuokrasenttiä ei näy talon ylläpidossa: hometta on katonrajassa ja kylppärin kaakeleiden välissä, mäntypuuovet eivät ole nähneet lakkakerrosta sen jälkeen kun ne ylpeästi asennettiin. Kokolattiamatto kasvattaa pieneliöitä, muttei eristä hohkaavalta kylmyydeltä. Ohuista ikkunoista vetää. Asukkaat vaihtuvat, etkä koskaan tiedä, mitä talossa viikonloppuna tapahtuu. Korvatulpilla selviää pahimpien yli. Oma asunto yhden huoneen sijaan olisi vuokraltaan astronominen. Kimppakämpät olivat yleinen asuinmuoto opiskelijaelämässä: nyt siitä näyttää tulleen vakio, myös tavallisille työssäkäyville aikuisille, pariskunnillekin. Millä ilveellä he voivat ryhtyä asuntosäästäjiksi, kun vuokrat ovat näin korkeita? Jos Irlanti saisi edes tämän yhden ongelman aisoihin, veikkaan, että monet muut ongelmat häviäisivät sen mukana. 

Onnekseni omalla jälkikasvulla on kaikilla katto pään päällä ja suunta elämässä. Heillä on myös tukiverkko toisissaan, se mikä minulta aina puuttui. Ulkosuomalaiselle tukiverkon puuttuminen kostautuu monenlaisina ongelmina: onnekkaat löytävät hyviä ystäviä tai puolison sukulaisia paikkaamaan kotimaahan jääneitä. Joskus tuntuu, että minun sieluuni on jäänyt pysyvä muukalaisuus, yksinäisyys jota ilman en enää osaisi elää. Sen rinnalla jokainen syvällinen ja lämmin kohtaaminen on boonusta: elämällä oli tämäkin vielä minulle takataskussaan! 

Sitä ihteään, irkkupekonia ja raakamakkaroita.

Ja onhan minulla pala aitoa Irlantia vierelläni joka päivä, lähiomainen jonka kanssa siunailla Brexitiä ja kuunnella irkkuradiota. Onnistuin täydentämään hänen boonuselämyksiään tuliaisilla: matkalaukullinen irlantilaisia makkaroita, pekonia, mustaa makkaraa ja maailman äklömakeinta joulukakkua. Harvoin on pöydässäni istunut niin hartaana maiskutteleva mies.

Irlantilainen gluteeniton brunssi, 'Full Irish All day breakfast'. Sain jättiannoksen herkkusieniä ja rucolaa makkaroiden sijaan.

Hyvää alkanutta vuotta 2019!  Suomen pimeydessä on kauneutensakin. Oli se silti pienoinen shokki aurinkoisen +12c Irlannin kevätsään jälkeen.

Jouluhartaus

Ensimmäinen täysjärkinen joulu tulossa. Viime jouluna oltiin juuri muutettu uuteen taloon, selvitty keittiö- ja putkirempasta, ja minä retkahdin väsymyksestä flunssaan. Onneksi suomalainen lähisukulainen saapui piristämään. 

Tänä jouluna on jo traditioita täälläkin, osataan luoda lunta, lähiomainen lämmittää saunan tuossa tuokiossa, pyöräytti jäälyhdynkin ilokseni, ja minä älysin käyttää autotallia jättimäisenä pakastinarkkuna jouluruuille. Pakkasta tällä hetkellä -9c! Olemme oppineet pukemaan KAIKKI vaatteet ylle ennen ulos lähtöä, myös hansikkaat ja hatun. Kylmä kangistaa nopeasti. 

Ei voi muuta kuin ihastella Suomen kauneutta. Lumi on höyhenenkevyttä pakkasella, se valaisee polut ja vaimentaa kovat äänet, pakkanen kirjoo kukkia varaston ikkunaan ja kiteitä oksille. Kohta on aika käydä laduille! Suomalaiset tulisivat kyllä kaipaamaan lunta, jos se joskus ilmaston lämpenemisen takia katoaisi. Näillä korkeuksilla talven pimeys on ahdistavaa, valo tuskin lisääntyy keskipäivään mennessä aamusta, ja alkaa sitten taas hiipua. En muista, milloin olen viimeksi nähnyt auringon! Lumi tuo edes illuusion valosta.

Oma suhtautumiseni jouluun on kohentunut, kun olen päässyt päättämään itse sen vietosta. Suomessa ei myöskään altistu yhtä paljon blingille kuin Irlannissa - vai suojelenko vain itseäni nykyään paremmin kulutusbakkanaalilta?

Joulu on monille ahdistuksen, riittämättömyyden, kaipauksen ja yksinäisyyden aikaa. Olen huomannut, että se on onneksi myös aikaa, kun otetaan yhteyttä sukulaisiin ja ystäviin, kyläillään ja kirjoitellaan. Edes jouluna!

Olen vihdoinkin saanut rauhan elämääni. Olen sinut menneisyyteni kanssa, löytänyt luovuuteni, armahtanut itseni suorittamisen paineesta. Odotan uteliaana, mitä ensi vuosi tuo tullessaan. Ainakin pääsen tapaamaan jälkikasvua, josta on kehkeytynyt ihmeellisiä, välkkyjä, persoonallisia aikuisia, joiden kanssa voi pohtia elämää ja maailmaa - ei kuten äiti ja lapsi, vaan aikuisena aikuiselle. Olen kiitollinen, että he ovat edelleen osa elämääni, ylimääräinen bonus jota en tunne ansainneeni. Minulla on myös muutama hyvä, sinnikäs ystävä, joiden seurassa voin olla täysin oma itseni. Lähiomaisen kainalossa on hyvä herätä joka aamu. En olisi voinut valita parempaa väittelijää, kannustajaa, kriitikkoa, työparia, naurattajaa ja matkakumppania. Kiintymys tuo vain yhden surun: joskus meidänkin aikamme loppuu.

En ole uskovainen, mutta joskus täyttää mieleni hartaus ja kiitollisuus kaikesta, mitä olen saanut. Kukaan ei tiedä, mitä huominen tuo tullessaan, mutta nyt on maljani piripinnassa. Kiitos elämälle!

Onnellista joulua ja rauhallista uutta vuotta!

Hyvää elämää

'Hyvään elämään ei tarvita valtavasti rahaa. Ihmisen onnellisuuteen liittyy tiiviisti se, että pystyy tekemään asioita, joita haluaa tehdä, ja elämään oman näköistään elämää. Eli että ihminen pystyy asumaan kuten haluaa, hoitamaan laskut, harrastamaan, ilmaisemaan itseään, tapaamaan ystäviään. Raha on yksi väline, jolla näitä voi toteuttaa.'

Näin tutkija Frank Martela Yhteishyvä-asiakaslehdessä. Jäin miettimään, onko meillä jo tämä kaikki. Taloudellinen tilanteemme on, jos ei nyt romahtanut niin ainakin kutistunut normaalin palkansaajan elämästä. Aikaa meillä sen sijaan on nyt enemmän kuin koskaan. Terveys on kohentunut kun luovuimme autosta ja kuljemme fillarilla tai julkisilla - jälkimmäiseen liittyy yllättävän paljon kävelyä ja seisoskelua. Liikuntaan ei kiinnitä huomiota kun on nuori, mutta kunto jähmettyy vääjäämättä jos vain nousee autoon ja autosta ainoana liikuntana tällä iällä. Lähiomainen oli jo uhkaavasti käpertymässä hyötyliikunnan puutteessa. Äijäjoogasta on turha edes puhua. 

Sanon usein, että edes liikuntakyvyn ylläpito on nyt jokapäiväistä taistelua, jonka tietää jossain vaiheessa häviävänsä, mutta periksi ei anneta. 



Jostain syystä tuntuu kuin vanheneminen kirkastaisi tavoitteita: joko nyt tai ei koskaan. Jos kaihoilee näyttelyn pitämistä, kirjan kirjoittamista, matkustelua, se kannattaa aloittaa nyt. Ei sitku.

Olemme matkustelumme tehneet, minulle riittävät muistot ja uusi kotimaani. Lähiomainen piti näyttelyn Irlannin valokuvistaan ja suunnittelee jo seuraavaa. Irlanti näyttää täältä harmaasta Suomesta käsin niin värikkäältä! Vaikka tiedän, että harmaina päivinä ei Irlannissakaan valokuvata.


Minä olen jo vuoden päivät piirtänyt Croquis-illoissa alastonmallia ja sain myös aikaiseksi painattaa kalenterin maalauksistani. Näyttelytasolla en ihan vielä ole. Enemmänkin keskityn kirjoittamiseen, käyn Vapaata Kirjoittajakoulua etänä ja livenä maailman ihanimpien kirjoittajakamujen ja opettajan kanssa - palaan aina kotiin jalat metrin korkeudella kadunpinnasta. Kirjoittajissa on se erikoispiirre, että he voivat puhua vain sanoista tuntikausia. On uskomatonta tutustua erilaisiin kirjoittajatyyleihin. Miten ihmeellinen on ihmisen mielikuvitus! Sillä todellakaan ei ole rajoja. Muutama viitesana, aikaa vartti, ja tuloksena on kymmenen täysin erilaista tarinaa. Henki on ryhmässämme huumorintajuinen, kannustava ja silti kriittinen, sopivassa suhteessa. Pätevä ope luotsaa tunnit niin ettei tule löysää ja pysytään aiheessa. Tapaamisten välillä annetaan etätehtäviä. Palautteen saanti muilta, kokeneilta ja tarkkasilmäisiltä kirjoittajilta on tähdellistä, koska omalle tekstilleen on sokea. Ope viitoittaa vielä tarkemmin omaa tekstiä. Käsikirjoitukseni on taas alkanut edetä, pitkän jumiutumisen jälkeen, vaikka en vieläkään tiedä, miten tarina päättyy. 

Marraskuun tähtihetkiä: Huippukääntäjä Kersti Juva Hämeenlinnan kirjastossa luennoimassa kääntämisestä - siinäpä hauska esiintyjä! Harvoin saa suomalaisen luennoilla nauraa. Liekö hitusen vaikutusta sillä, että Kersti Juva on puoliksi ulkosuomalainen? Muita: nuoruuden ystävien tapaaminen. Vuodet putoavat pois ja ollaan taas nuoria, pohditaan ja käkätetään ja avaudutaan. Huomasin, että olemme viksumpia kuin ennen, armollisempia itsellemme ja toisille, emmekä ihan niin hukassa kuin joskus. 

Sukujuhlat yli kolmenkymmenen hengen voimin olivat myös tähtihetki: kolmen sukupolven kohtaaminen, me vain nykyään olemme 'vanhusten pöydässä'! Mielettömän hienoa myös nähdä, miten eläkkeelle pääsy voi vapauttaa ihmistä kokeilemaan uutta. 

Muita: viime viikolla meitä kävi haastattelemassa maakunnan sanomalehti paluumuutosta, ja se olikin eka mediapölähdys  ainakin minulle. Tuntui oudolta vastailla niin henkilökohtaisiin kysymyksiin, ja koko juttu kuulosti kovin sekavalta. Välillä valokuvaaja halusi kuvata jotain 'äksöniä', hmm, talvisella pihamaalla, maa roudassa. Päädyimme kokoamaan vastaostettua lintulautaa. Videoklipissä pihalla kerroimme Suomen hyviä ja huonoja puolia, mutta kesken kaiken alkoi naapuri jurmuttaa moottorisahalla juuri kaatamaansa jättikuusta, joten päädyimme vain nauramaan hysteerisenä. Kun juttu julkaistiin tämän päivän lehdessä, ällistyin miten järkevältä, jopa johdonmukaiselta kaikki

näytti. Ammattijournalisti saa ihmeitä aikaan. Uraputkella en koskaan ole voinut kehuskella, elämäni muistuttaa enemmän koiranputkea tai piikkikuusamaa. Monen mutkan kautta päädyttiin tänne. Hyvä päätös!

Kyynisyyttä ja kirjamessuja

Taas se aika vuodesta, kun paisun ylpeydestä oman piskuisen kielemme takia. Näin paljon suomalaisia kirjailijoita, lukijoita ja kirjoja! Valtava kiinnostus kirjoitettua sanaa kohtaan; tänä vuonna kuulemma ennätyskävijämäärä!

Kirjamessuista selviytyy parhaiten, kun tilaa paperisen esitteen jo viikkoja ennen, ruksaa mielenkiintoisimmat haastattelut ja keskustelut ohjelmasta ja suunnistaa sen mukaan. 

Aloitin amerikkalaisesta Jennifer Clementistä, jota Sofi Oksanen haastatteli englanniksi uutuuskirjasta Rakkaudesta aseisiin. Tulin juuri paikalle, kun Sofi totesi: Täällä Pohjolassa ihmiset eivät yksinkertaisesti asu autoissa. Se ei ole mahdollista. Clementin kirjan päähenkilö Pearl-tyttö jakaa vanhan auton äitinsä kanssa trailerpuistossa Floridan syrjäkylillä. En voi kuvitella yhdenkään lapsen asuvan siten Suomessa, sillä meillä on edelleen toimiva hyvinvointivaltio. Sellaisia USA:ssa mielellään kutsutaan sosialistisiksi. (Tällä näköjään tarkoitetaan kattavaa sosiaaliturvaa ja julkista, verovaroin tuotettua terveydenhoitoa). 

Olen vasta puolivälissä kirjaa, jonka ostin mielenkiintoisen haastattelun perusteella. Mieleen jäivät Clementin sanat: tuliaseet ovat osa USA:n identiteettiä. Ja: aseella on enemmän oikeuksia kuin minulla (sanoi 8-vuotias tyttö). Aseteollisuus on valitettavasti mahtibisnes, jolle ei loppua hevin näy. En tiedä vielä, miten Pearl-tytölle käy, mutta jollain tavalla hän muistuttaa Elena Ferranten Lenaa, aikakausi on vain eri. Clement kertoo tämän päivän ihmiskohtaloista USA:n nurjalla puolella, sillä jota ei valtamediassa näy.  Minun on vaikea tuta mitään toivoa sen maan suhteen, niin kammottavaksi se on luisumassa asepolitiikkoineen ja luokkaeroineen. Jos vähänkään epäilee aseenkannon mahtia, voin suositella vaikka summittaista googlausta. Kun etsin Clementin kirjaa netistä sen alkuperänimellä Gun Love, päädyinkin veret seisauttavaan blogiin samalla nimellä. Ymmärtänette, jos en linkkaa. 

Mutta voimme valita joko kyynisyyden tai välittämisen, kuten todettiin virkistävässä nuorten paneelissa kirjamessuilla Kallio-lavalla.

Ulkosuomalaisena olen edelleen ulkona kuka kukin on Suomessa, joten en tuntenut paneelin osanottajia, mutta kyllä Suomessa on toivoa näiden puhujien perusteella. Jos politiikka nähdään vanhojen pierujen areenana, on muitakin kanavia osallistua ja vaikuttaa. Kyynisyyteen ei auta vaipua, ei edes meidän vanhojen. Ja minähän edelleen uskon äänestyksen voimaan: vaalit ovat tulossa pian.

Luulin jo päässeeni vähällä kirjaostosten suhteen, kunnes loppumetreillä törmäsin vaikuttavaan historialliseen valokuvakirjaan 1918, toim. Jukka Kukkonen (WSOY). Se oli aivan pakko ostaa vaikka se oli painava ja kallis. Tiedän, että luen sitä vielä usein ja hartaasti. 

Kirjamessuilla tulee lopulta aina ähky kirjoista, ja silloin on parasta lähteä. Tämänkertaiset risut: moni haastattelu ja paneelikeskustelu olisi ansainnut paremmin äänieristetyt tilat. On vaikea keskittyä ohikulkevien ihmisten ja viereisen lavan äänimaailman kaaoksessa. Risuja saavat myös uusitut lavannimet, sillä lavoja ei vieläkään löydä. Kattoon oli ripustettu joku ihme QR-koodi jota ilmeisesti voi lukea älypuhelimella. Siis mitä vikaa olisi kunnon nelisivuisessa nimikyltissä, joka näkyisi eri ilmansuuntiin vaikka salin toisesta päästä? Pidän itseäni kohtalaisena kartanlukijana, ja silti säntäilin hallia päästä päähän etsien Kalliota ja Senaatintoria. Toinen ärsyttävä piirre on halpiskirjojen 2e -megalaarit, täynnä myynnistä poistettuja keitto- ja joogakirjoja. Turhaa ajanhukkaa edes katsoa niitä. Arvokirjojen rinnalla se jotenkin halventaa koko messuja. Vähän sama ero kuin kuvataiteessa myyntinäyttelyllä ja taidenäyttelyllä. 

Ihan pakko vielä mainita Irlannin murheellinen ilmestyminen Suomen uutisiin, koskien Tuamin lastenkodin joukkohaudan tutkimista. Oli outoa lukea siitä omalla kielelläni. Kukaan Irlannin some-tutuistani ei reagoinut tähän uutiseen, eivät kai jaksa enää. On hyvä, että hauta vihdoin avataan ja lapsivainajat edes luetteloidaan ja he saavat kunnon hautajaiset. Jättimäinen ja kallis urakka se on, ja haudasta vastuussa oleva nunnajärjestö pulittaa summasta vain murto-osan, loput kustantaa veronmaksaja. Toisaalta koko yhteiskunta oli mukana juonessa, tuomioistuimet, poliisi, lääkärit, poliitikot. Myös perheet, jotka joskus lähettivät tyttärensä laitoksiin loppuiäksi. Mikään ei minusta silti poista syyllisyyttä katoliselta kirkolta, jonka dogma hallitsi Irlantia. Oli Suomessakin aina au-äitejä, mutta heitä varten perustetut ensikodit toimivat aivan eri periaatteilla. Kirkon moraalisäännökset eivät määränneet terveydenhoitoa ja  sosiaalitointa. 

Olen kirjoittanut Tuamin joukkohaudan löydöstä v. 2014 mm. täällä. Linkki lehtiuutiseen suomeksi tästä.  

Muutoin paluumuuttajalle kuuluu hyvää. Synkistyvä Suomen sää ei haittaa, on aika syväsukeltaa kulttuuriin: käydä katsomassa ja tehdä itse taidetta, lukea kirjoja, kuunnella musiikkia, sytyttää kynttilä ja pitää yhteyttä hyviin ystäviin ja sukulaisiin. Elämä on tässä ja nyt, ei toisaalla. Rauhallista Halloweenia!

Viisi eroa Suomen ja Irlannin välillä

Vuosi on tullut täyteen paluumuutosta. Pääni on vihdoin seurannut muuttoa, jalat hiljakseen laskeutuneet maan tasalle. On tilinteon paikka. 

Ihan ilman sen syvällisempiä perusteluja, viisi suurinta eroa halusi tulla julkisuuteen. Nämä kaikki liittyvät toisiinsa ja ovat juuri niin subjektiivisia kuin ihmisen kokemukset yleensäkin. 35 vuotta Irlannissa on pitkä aika, ja suurin osa siitä kotiäidin elämää tuppukylässä, joten yuppi-seikkailijat älkööt vaivautuko kritisoimaan. Tietenkin elämä pääkaupungin liberaaleissa akateemisissa piireissä olisi ollut ihan erilaista. 

1. Tempo. Kaikki Suomessa on niin verkkaista! Puhe, liikkeet, huumori, musiikki, liikenne, ajatuksenvaihto, reaktiot. Kun Suomessa laahataan syvyyssuunnassa joka asiassa, hypähdellään Irlannissa kevyesti asiasta, teemasta ja sävystä toiseen. En valita, tilanteeseen on vain pitänyt opetella. Huumori ja wit, nokkeluus, on irlantilaisen seuraelämän peruspilari, mutta se tuntuu usein olevan myös lasiseinä, jonka läpi ei pääse lähelle ketään. Jos haluaa kurkkauksen todella pakonomaiseen läpätykseen ja läpänheittoon, kannattaa kuunnella Martya, klassisen musiikin aamukanavan vetäjää. Kauimmin häntä jaksanut kuulija saa marttyyrimerkin! Marty papattaa Suomen aikaa arkiaamuisin klo 09-11 tässä nettilinkissä.

2. Ihmiset. Liittyy edelliseen. Siinä missä perusirkku on hymyilevä ja vitsaileva, on suomalainen totinen ja hiljaa. Suomalaiset sanovat mitä tarkoittavat ja tarkoittavat mitä sanovat - ja sanovat vain kun on asiaa. Suomalaista kannattaa kuunnella. Totuus on ehdoton ja takinkääntäjä ei saa koskaan anteeksi. Vilppiä ei unohdeta. Irlannissa 'vain tyhmät maksavat veroja', maksujen ja laskujen viivästyminen on normi, lupauksia annetaan jottei toinen pettyisi - tai kuten eräs tuttavani luonnehti: heti pettyisi. Ympäripyöreys puheessa on tavallisempaa kuin asian ytimeen pureutuminen. Kansanluonne on Irlannissa jotenkin flegmaattinen, enkä käsitä mistä tämä johtuu. Skandaaleja ja korruptiota päivitellään, mutta siedetään, mikään ei muutu. Tai muuttuu, mutta kovin hitaasti. Minulle Suomeen paluumuutto on ollut Ruman ankanpojan tarina: olen vihdoin löytänyt omieni luokse. Ymmärrän tätä kansaa. 

3. Historia. Irlantia ja Suomea samastetaan usein toisiinsa, olemmehan molemmat eläneet vuosisatoja naapurisuurvallan ikeen alla ja itsenäistyneet tuskien kautta, sisällissodan käyneenä. Irlanti menetti äidinkielensä, iirin, suurvallan painostuksessa, Suomi taas kohotti omansa pääkieleksi. Sisällissota käytiin (karkeasti yleistäen) Irlannissa kuuden kreivikunnan takia, ja maan pääpuolueiden Fianna Failín ja Fine Gael'in  erot perustuvat edelleen vuoden 1916 tapahtumiin. Sata vuotta on lyhyt aika kansan muistissa. Suomen sisällissota taas taisteltiin luokkajaon, punaisten ja valkoisten välillä, se oli paljon verisempi ja jätti syvemmät jäljet, hiljaisuuden joka vasta nyt on rikottu. Työväenaate ei koskaan rantautunut Irlantiin, sitä vastaan saarnattiin alttarilta ja Neuvostoliiton kääntymistä rukoiltiin. Edelleenkään Irlannissa ei ole varteenotettavaa vasemmistopuoluetta, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Luokkatietoisuuteen olen törmännyt ainoastaan ammattiliittojen parissa, ja liittojäsenyyskin taitaa olla vähäistä nykyisten nollasopimusten ja väliaikaistöiden maailmassa. Luokkajaot ovat todellisia mutta tabuja. Brittien koulujärjestelmä ja lainsäädäntö omaksuttiin kun muuta mallia ei ollut, ja katolinen kirkko piti senkin vallan kynsissään jota oltaisiin voitu jakaa demokraattisesti. Ja siitäpä silta seuraavaan:

4. Kirkon asema. Minulta on usein kysytty, ovatko irlantilaiset uskovaisia, ja siihen on vaikea vastata. Tapauskovaisuus on paljon yleisempää kuin Suomessa, ja koulujärjestelmä on pääpiirteittäin edelleen kirkon vallassa. Alakouluista (5-12v) suurin osa on katolisia, yläkouluistakin yli 90%. Church of Ireland (protestantit) kirii kakkoseksi alle 6 prosentilla. Tässä taulukko, jos ette usko. Katolisen kirkon vallasta kertoo, että avioero tuli lailliseksi vasta v. 1995, rajoitettu abortti tullee ensi vuonna, ja katoliset riitit kuten ensimmäinen ehtoollinen ja konfirmaatio suoritetaan koulun toimesta. 
On helpottavaa asua nyt maassa, jossa kirkko ei määrittele enää mitään. Uskonasia on jokaisen yksityinen valinta eikä sanele elämää, erityisesti naisen elämää. Minua Irlanti ahdisti, mutta sekin pohjautuu ilmapiiriin, johon muutin 1980-luvulla. Silloin en edes tiennyt mitään skandaaleista, vaistosin vain ilmapiirin, jossa vaiettiin. Pääkaupungissa elävät nykynuoret tuskin tunnistavat tuntemuksiani. Pitää myös muistaa, että irkkukulttuuriin kuuluu kaiken takanapäin, kotona ja pubissa irvailu, kun taas julkisesti kuljetaan kuin lampaat äänestysuurnille ja messuun. Minulle on mysteeri, miten kukaan enää voi kannattaa kirkon oppeja edes käymällä messussa, saati kastamalla lapsensa. 
Suomessa naiset ovat uskomattoman vapaita ja itsenäisiä! Joskus mietin, miten erilaista elämäni olisi voinut olla, jos olisin jäänyt tänne, tai palannut ennen kuin oli liian myöhäistä. 
Sain hiljattain mielenkiintoisen linkin v. 1968 tehtyyn dokkariin, Rocky Road to Dublin, joka oli kielletty Irlannissa ja jota haukuttiin koska se halvensi irlantilaisia. Nykynäkökulmasta katsoen harvinaisen tarkkasilmäinen ja aikaansa edellä oleva poikkileikkaus senaikaisiin tabuihin! Wikipedia-linkki tässä.

5. Ihan pakko myös verrata olennaisinta: luonto. Suomessa on neljä aivan erilaista ja erillistä vuodenaikaa, Irlannin perusharmaan +10c sadesään sijaan. Kosteutta en kaipaa, sitä mikä käy luihin ja ytimiin niin sisällä kuin ulkona. Kaipaan fyysistä eroavaisuutta: merta, rannikkoa, vuoria ja jokilaaksoja, Irlannin tuulta ja merilevän hajua, lammashakoja ja pitkiä hiekkarantoja. Toisaalta Suomessa voi poiketa jokamiehenoikeudella tieltä metsään ja melkein mihin tahansa, kunhan ei toisen pihaan kävele. Irlannissa olet polun ja tien vanki, pellot ja niityt kun ovat yksityisaluetta.
Suomessa olen oppinut keräämään marjoja ja sieniä, säilömään, hilloamaan. Aloittanut siitä, mihin joskus jäin. Mikä on kehnäsieni? Miten kuivataan omenoita?

Matka on ollut pitkä, mutta mielenkiintoinen. Emme olisi juuri tässä ja näillä eväin, ellemme olisi eksyneet välillä. 

Paratiisi

Vähemmälläkin hehkuttamisella voisi selvitä paluumuuttajan elokuusta. Paratiisi on kuitenkin sana, joka parhaiten kuvaa mennyttä kesää. Jos jotakin, oli liian kuumaa, mikä sekin taitaa olla harvinainen valitus näillä pohjoisilla metsämailla. 

Ahmimme kulttuuria ähkyyn asti, Hämeenlinnassa oli loputtomiin ja samanaikaisesti tapahtumia, festareita, konsertteja, näyttelyjä ja toriravintoloita. Kotikulmillakin riitti ihmettelemistä. Naivismi-näyttelyyn vein jälkikasvuakin, joka oli tullut vierailemaan uudessa kodissamme. Naivismia katsellessa ihmiset aina alkavat hymyillä, olo keventyy. Maailmanloppu ei ainakaan vielä ole käsillä.

Kia-Maria Aho: Paratiisi 2018, öljy, Naivismi -näyttely Iittalassa.

Helteen riivaamana pakenimme merelle, Helsingin Pihlajasaareen makaamaan kallioille kuin sisiliskot. Helpotti.

Kotimatkalla piti tehdä terassikierros Helsingin rantaa pitkin. Enpä tiedä monta pääkaupunkia, jossa voisi vastaavaa nauttia. Siis molempia: päivä luonnossa ja varttitunnissa taas keskikaupungissa. 

Kesällä Suomi on aivan eri maa kuin talvella. Ihmiset kuoriutuvat vaatteistaan, puhumattomuudestaan, estoistaan. Lihasjännitys laukenee ja hymy nousee kasvoille herkemmin. Huolimatta suomalaisten kännäilymaineesta, humalaista öykkäröintiä en nähnyt, ehkä lähdimme kotiin liian varhaisessa vaiheessa? Luulen, että nuoret eivät kuitenkaan enää juo samalla epätoivoisella, tajuttomuutta halajavalla tavalla kuten itse aikoinamme. 

Tapasin sukua, omaa ja jälkikasvuista. Mikään ei ole niin juurruttavaa kuin tutut naamat ja jutut! Meistä lähtee ääntä ja naurua kun kokoonnumme yhteen. Aikuiset lapseni lipsahtivat lapsuusriemuihin, kun löysivät suomalaiset leikkipuistot ja uimarannat. Kävimme myös pikaisesti soutelemassa harvinaisen tuulisella järvellä. Tämä karhuemo ei sallinut huomattavasti huippukuntoisempien poikasten soutaa suurissa aalloissa, koska Äitiys. Huomasin myös, että olin osoittanut kuopukselle paikan veneen keskeltä, koska hän on pienin. Kaverilla on kokoa melkein kaksi metriä ja todennäköisesti eniten painoakin. Sisaruusjärjestys pysyy läpi aikuisiän! Omalla pikkuveljelläni on myös kokoa sisarussarjasta eniten, mutta pikkuveljeksi hän jää loppuiäkseen.

Kulttuurikierrokset käsittivät laidasta laitaan elämyksiä, Moottoriradan autokilpailuista (!!!) Taiteiden yön irkkukonsertteihin. Jälkimmäinen oli hauska elämys, kun lähiomainen lauloi mukana, mutta puoli säkeistöä edellä. Minulla on sama kokemus vain lestadiolaisten seuroissa virsien laulamisesta. Vastako ne on tuolla? 

Kansallinen tempo on varmaan geneettinen ominaisuus, jota ei niin vain muuteta. Lähiomainen tuskailee jatkuvasti paikallisten hitautta, joka minusta näyttää ihan normaalilta harkintakyvyltä. Ollaan sitäpaitsi Hämeessä! Täällähän ei hötkyillä. Minä olen ihan tyytyväinen maani ja ihmisten hiljaisuuteen, en ainakaan erotu joukosta eikä kukaan kysele olenko okei. 

Olen nauttinut myös ensimmäistä kertaa puutarhan antimista, Irlannissa meillä ei juuri ollut tilaa hedelmäviljelyyn pihassa. Nyt riittää poimimista, hilloamista, mehustamista, kuivattamista. 

Tein selkäni kanssa sopimuksen, että en enää raivaa lisää maata ja istuta uutta. Pihalta löytyi vanhoja pallogrillin puolikkaita, joihin kuitenkin istutin yrttejä. Ihanaa pyrähtää pihalle ja saksia tuoretta tilliä uusien perunoiden päälle!

En muista elämästäni yhtäkään onnellisempaa vuotta. Aina on ollut jotain huolta, surua, painetta, tai riitaa. Jos ei muuta, niin Suomen-ikävää. Vähä vähältä uskon, että kuulun tänne, eikä ole kiirettä enää minnekään. Lähiomainen ryömii puutarhassa ja kuvaa pieniä ohutjalkaisia sieniä ja mikroskooppisia kukkia. Ilokseni hänkin rakastaa metsiä ja pyöräilyä. Soutaminen sujuu jo suhteellisen suoraa linjaa. 

Tälla hetkellä saunan lauteet ovat täynnä kuivuvia sieniä. Eihän tällaisia aarteita voi jättää poimimatta!  

Myös olen löytänyt salaisen leipojan itsestäni. Minähän olen aina inhonnut ruuanlaittoa, suurperheen loputonta työtä. Jos vain mahdollista, luistan siitä, häpeällisellä tavalla tai toisella, joista ei puhuta jotten menetä lopullisesti irkkuäidin kruunua. Sivumuistin hakusanoilla lounasbuffetti ja einekset saattaa löytyä jotain. Yllättäen huomasin kuitenkin leipovani!

Minulla on  outo kymmenen vuoden sykli, syntymävuodestani lähtien. Jotain suurta ja elämää muuttavaa on tapahtunut aina kymmenen vuoden välein, joko hyvässä tai pahassa. Toivon, että tämä vuosi tulee jäämään niiden hyvien käännekohtien listaan! 

Suuntaamme syksyyn, uusiin harrastuksiin ja haasteisiin. Molemmilla on uusi ihonvärikin: mahonki, kuten tyttäreni lohkaisi.