Eeva Kilpi on kirjailija ja runoilija, joka on jättänyt minuun syvimmät jäljet. Olen kantanut hänen runojaan muistissa vuosikymmenien ajan, silloinkin, kun en voinut kuulla enkä lukea äidinkieltäni missään. Se on aika paljon.
Teini-iässä löysin hänet kirjaston tuoksuvilta hyllyiltä ja palasin aina hakemaan lisää. Vähäisistä koululaisen ja opiskelijan rahoistani liikeni hänen runokirjoihinsa ja romaaneja olen täydentänyt antikvariaateista Suomen-lomilla, kun vielä asuin Irlannissa. Minulla on luullakseni koko hänen tuotantonsa alusta viime vuosiin asti. Viimeisin löytö oli Anna-Riikka Carlsonin Eeva Kilpi - nämä juhlat jatkuvat vielä (2024), eräänlainen Eevan elämän kuvaus kustannustoimittajan ja ennen kaikkea ystävän näkökulmasta, ei elämänkerta kuitenkaan.
Villi, melankolinen sanantaituri on nyt jo 96-vuotias, eikä enää kirjoita. Muistan surreeni, kun hän kirjoitti siitä, miten elämä hiipuu ja vanhuus koettelee. Hän oli silloin 70-80-vuotias! Koskaan ei voi tietää, miten pitkälle elämä vie.
Mikä minua Eevassa kiehtoo? Karjalaisuus, lämpö, huumori, rehellisyys, aitous. Sanoista eläminen ja niiden kautta elämän kokeminen. Järisyttävin löytö teini-iän identiteettiä etsiessäni oli kuitenkin hänen kirjansa Tamara (1972), jossa kerrankin oli nainen, joka oli sekä älyllinen että eroottinen. Hänen elämänvalintojaan - ja suhdettaan vammaiseen miespäähenkilöön - voi kritisoida, mutta minulle se oli oven avautuminen maailmaan, jonka tiesin olevan olemassa, mutta josta en löytänyt mitään merkkejä kirjallisuudessa. Mieskirjailijoiden eroottisiin naisiin en osannut samastua mitenkään, ja monelle kirjoittavalle naiselle se alue elämästä oli ongelmallinen, ei iloa ja rauhaa tuova. Nykyään erotiikasta ja omasta seksuaalisuudesta avoimesti kirjoittavia naisia on pilvin pimein, mutta 1970-luvulla se oli harvinaista. Eeva Kilpi mursi tabuja niin että rytinä kävi. Ei ihme, ettei häntä silloin ymmärretty.
Toinen alue, missä hän oli huikeasti aikaansa edellä, oli hänen luontosuhteensa. Hän kyseenalaisti vesakkomyrkytykset ja avohakkuut ennen kuin niistä juuri kukaan välitti. Taisi saada aikamoisen hörhön maineen. Carlsonin kirjassa on kuvia Eevan mökiltä ja kaupunkiasunnon takapihalta, ja kyllä siellä villi luonto kasvaa vyötärölle asti! Eeva tunsi kadehdittavan hyvin Suomen kasvit, hyönteiset ja puut ja kertoi niistä niin että ne haistoi ja tunsi. Mökillään hän puhutteli kivijalan alla asustavaa kyykäärmettä siinä missä perhosia ja koiranputkiakin.
Kolmas kiinnostava asia hänen kirjoissaan on kieli. Se rönsyää ja kuikertaa, lähtee lentoon ja käpertyy, tunnetilasta riippuen. Karjalan murre ei käy päälle mutta kuuluu aina välillä. Tämä liittyy myös hänen kuvauksiinsa ihmissuhteissa, jotka hän usein koki äärimmäisen vaikeiksi, introvertti kun oli. Harvojen kirjojen päähenkilöitä muistan edelleen ilmisevästi kuten Häätanhun (1973) Anna Marian, tai Tamaran lapsettoman nuoren emännän. Törmäykset ihmisiin olivat aina kivuliaita, syvällisiä ja ristiriitaisia. Vähän väliä löytyy jokin filosofinen ajatus, jonka haluaa alleviivata tai korostaa kynnellä poikkiviivalla reunaan - kaikki kirjani ovat näitä täynnä.
Jälkeenpäin on ollut mielenkiintoista lukea, miten Kilpeä syrjittiin vasemmistolaisella 70-luvulla, koska hän ei halunnut sitoutua puolueisiin ja uskalsi kirjoittaa avoimesti Karjalan menetyksestä. Ihmisen ääni (1976) -kirjassa hän kertoo näistä paineista, yksityisestä parkaisusta taiteilijan sitoutumattomuuden puolesta. Mielenkiintoista on myös lukea hänen suhteestaan kustantajiin ja julkisiin esiintymisiin. Varsinkin, kun nykyään kirjailijoilta vaaditaan suostumista kirjamessujen valokeiloihin, matineoihin ja lavaraateihin. Näin toteaa Eeva: Kirjailijan esiintymisen tarjoama varsinainen opetus on: Katsokaa, tämäkin puhumista kuollakseen pelkäävä ihminen puhuu. Hän ilmaisee mielipiteensä pohjattomasta arkuudestaan huolimatta. Mene ja tee sinä samoin.
Rakkaus on kuitenkin se teema, jonka ympärille kaikki Kilven tuotannossa kiertyy. Sen vaikeus, yllättävyys, se miten emme koskaan opi ymmärtämään toista ihmistä. Yksin Eeva taisi elämänsä viettää avioeronsa jälkeen, monista suhteistaan huolimatta - liekö ollut edellytys kirjailijan ammattiin? Hän on aina suojellut yksityiselämäänsä kiivaasti ja minusta aivan oikeutetusti. Mikä oikeus lukijoilla on tietää, mistä mikin kohtaus tai juoni on todellisuudessa syntynyt? Jos jokin teos perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin, en välttämättä halua tietää. Autofiktio on minusta tahallista itsensäpaljastusta, joka vie taian kirjasta. Itse kirjoittajana tiedän, että mikään teksti ei sovi yks' yhteen todellisuuden kanssa, vaan on sekoitus kaikkea, mistä syystä se on fiktiota. Ainoa todellisuutta faktuaalisesti kuvaava teksti on ehkä poliisiraportit, joissa subjektiiviseen tulkinnanvaraan jätetään mahdollisimman vähän. Kaikki muu on fiktiota ja tulkittua jonkun siivilän läpi.
Eeva Kilven teoksia voin lukea aina uudestaan. Ikä on tuonut lukemiseen uusia ulottuvuuksia, ja kauan samastuin hänen Karjalan-kaipuuseensa oman koti-ikäväni takia. Iän myötä olen myös miettinyt, miksei Tamaran seikkaileva nainen nähnyt sitä, mikä oli ilmeistä kirjassa. Vain vammainen päähenkilö rakasti häntä ehdottomasti ja sellaisella voimalla, että sen varassa Tamara olisi elänyt elämänsä onnellisena loppuun asti. Ehkä tarvittiin koko oma elämäni tämänkin ymmärtämiseen?
Carlsonin kirjassa on paljon valokuvia Eevan elämästä, joita en ole koskaan nähnyt. Kaunis hän oli aina, mutta nuoruudessaan muistutti aivan Ingrid Bergmania. Oli jännää myös nähdä hänen kirjojensa paikat, niin kuin niitä olen vuosien varrella kuvitellut.
Jos lukijoissa vielä on joku, joka ei ole Eeva Kilpeen tutustunut, suosittelen aloittamaan romaaneista ja novelleista. Runot ovat myös helppolukuisia ja jäävät mieleen, niitä myös lainataan jatkuvasti edelleen julkisuudessa. Kirjaston esittelyssä Carlson kertoi saaneensa vielä lisää Kilven materiaaleja, pahvilaatikoita on kuulemma nelisenkymmentä: kirjeitä, päiväkirjoja, muistiinpanoja. Joskus ehkä saamme kurkistaa niihinkin?
Kuva kirjaston täydestä salista, copyright Hämeenlinnan pääkirjasto. Itse Eevaa en ole koskaan päässyt livenä kuuntelemaan, mutta hänen kirjansa elävät kanssani ikuisesti. Haastatteluja ja tuotantoa voi katsastaa tästä.
Ja lopuksi joku hänen oivaltavista runoistaan.
Yhtäkkiä näen ikkunassa peilikuvani:
jalat pöydällä, kädessä kirja, mukavannäköinen asento.
Ja se hymyilee.
Minä vilpittömästi kadehdin sitä.
Laulu rakkaudesta ja muita runoja (1972)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti