Salarakkaani

Kirjat, kirjat. Koukutuin jo nelivuotiaasta, kun mummo opetti lukemaan. Kirjoista tuli pako pois ahdistavista elämäntilanteista, ovi uusiin maailmoihin, lupa unelmoida ja liitää. En olisi varmaan selvinnyt täysjärkisenä aikuisuuteen ilman kirjojen maailmaa. Olin kalpea, aneeminen lapsi joka saattoi lukea tuntikausia. Havahduin, kun joku tuli huoneeseen ja sytytti valon, eikä uskonut että olin istunut siellä lukemassa. Ilta oli hämärtynyt ja olin pinnistellyt nähdäkseni kirjaimia. Siitä syystä varmaan tulin likinäköiseksikin.

Hyvä kirja on aina elämys, iankaikkinen ystävä. Näitä ystäviä olen raahannut maasta toiseen, asunnosta toiseen, vuosikymmeniä. Suomenkielisiä aarteita, nykyään yhä enemmän englanninkielisiä. Pelkästään kirjahyllyjen katselu ja kirjojen sively tuottaa minulle mielihyvää, jota yksikään lasiruutu ei korvaa. Otan kirjan kämmenelle: se avautuu paljon luetusta kohdasta. Olen kotona.

Chester Beatty Library Dublinissa on yksi lempimuseoistani. Se sisältää niin korvaamattomia kulttuurihistoriallisia aarteita, että valokuvaaminen ei ole sallittua kuin aulassa. Museon kotisivulla on kuitenkin parin minuutin video, jossa pääsee kurkistamaan hämyisen museon saloihin: linkki tässä.

The Silk Road Cafe tarjoaa etnisiä ruokia, ja on keliaakikon paratiisi: lähestulkoon kaikki on gluteenitonta!

Kirjojen synnystä siellä on kokonainen osasto. Miten kirjoja taiteiltiin, musteella nahalle, pergamentille, paperille, miten sivut onnistuttiin sitomaan yhteen ja suojaamaan puu- ja nahkakansilla. Sana oli valtaa, ja kirjoitetun sanan lukeminen oli etuoikeutettujen magiaa. Kirjoitettu sana oli viesti. Toisin kuin huudot ja kuiskaukset, siitä on edelleen jälki, tänäkin päivänä. 

Joku minua viisaampi sanoi, että käsin kirjoittaminen on viestintää yhdeltä toiselle. Kun painokone keksittiin, viesti levisi yhdeltä monelle. Internet on viestintää lukemattomilta lukemattomille, ennenäkemätön ilmiö. Sen jäljen pysyvyys on kuitenkin kyseenalaista.

Jos rakastaa vanhoja kirjastoja, Trinity College Library Dublinissa on ehdoton nähtävyys. Jäisin mielelläni sinne lukkojen taa viikoksi. Kuuluisten Kells'in kirjojen valmistumisesta on oma osastonsa. Monet munkit kuolivat myrkkyihin, joita kuvitukseen tarvittavien värien valmistamiseen käytettiin. Yhteen kirjaan tarvittiin 180 vasikan nahkaa.

Paperikirjoja ei Irlannissa enää arvosteta. Myyntiluvut ovat olleet laskussa jo pitkään, kirjakaupat sinnittelevät, yleisiä kirjastoja näkyvät käyttävän vain vanhemmat ikäluokat - tai lapset, niitten vanhempien ikäluokkien seurassa. Digitaalinen näyttö on korvannut kirjan.

Olin itkeä järkytyksestä, kun törmäsin kierrätyskeskuksessa laariin, johon heitetään paperinkeräykseen menevät vanhat puhelinluettelot ja paksut myyntikuvastot. Sinne oli viskottu kymmeniä aivan hyviä romaaneja ja tietokirjoja. Miksi? Keskuksen toisessa päässä on vanhoja kirjahyllyjä, johon voi jättää kirjoja ja myös poimia niitä mukaansa ilmaiseksi. Joku oli hylännyt kirjansa ensimmäiseen laariin, joka osui kohdalle. Aloin raahata kirjoja korissa hyllyyn, kunnes lähiomainen lempeästi tarttui minua kyynerpäästä ja ohjasi ulos. 

Käytettyjä kirjoja, yleensä irlantilaisten suosimassa pokkarimuodossa, myydään jopa 50 centillä joka hyväntekeväisyyskaupassa, Charity shops. Kyseessä ovat lähestulkoon uudet, hyväkuntoiset romaanit ja tietokirjat. Näköjään niitä ei enää huolita ilmaiseksikaan.

Zozimus Bookshop

Vastapainoksi tälle traumalle suuntasin työkaverin suosittelemaan kahvilaan Gorey'ssa, Wexfordin maakunnassa: The Book Cafe. Työkaveri oli mainostanut sitä lepopaikkana, jonne hän vie kaksi riiviölastaan - he saavat valita yhden lastenkirjan kaupasta ja hän saa huilata kahvin ääressä. Jokainen äiti ja isä tietää, mitä varttitunti omaa rauhaa merkitsee. Sitä hän ei kertonut, millainen aarreaitta kahvilan perällä oli.

Joimme lähiomaisen kanssa hyvät kakkukahvit (gluteeniton vaihtoehto oli marenki-kermavaahto-kääretorttu marjoilla, lurps!). Sitten astuimme peremmälle, ja hihkaisin ilosta. Niin paljon kirjoja! Kauniisti aiheittain ryhmiteltynä, kohdelampuin valaistuna. Nykäisin lähiomaista hihasta: romaanit olivat aakkosjärjestyksessä tekijän mukaan. Runouttakin oli pieni osasto. Nämä olivat siis käytettyjä kirjoja!  Monesta löytyi hellyttäviä omistuskirjoituksia. Sinne tänne oli aseteltu mukavia vanhoja nojatuoleja ja sohvia, joissa saattoi lepuuttaa jalkojaan, kun unohtui lukemaan. 

Lähiomainen löysi harvinaisen valokuvakirjan, minä jo kauan painosta loppuneen feministiklassikon. Kulutusjuhlasta humaltuneena bongasin mukaan myös 10 eurolla upean burmalaisen puunaamion, joka hymyili seinällä. 

Vaihdoimme muutaman sanan kirjakauppiaan kanssa: miten harvinaista tavata joku, jonka kanssa voi keskustella kirjallisuudesta ja taiteesta. Täällä Taka-Hikiän pikkukaupungeissa sellaisia ihmisiä on todella harvassa. Kirjakauppiaan kotisivuilta (tässä) luin lisää hänen taustastaan, ja ymmärsin.

Olen alistunut siihen tosiasiaan, että kuulun vähemmistöön lähes joka asiassa. Irlannin ainoa klassisen musiikin kanava Lyric FM, jota kuuntelen, kehuu keräävänsä 3% kuulijakunnasta. Samaan mikrosektoriin ympyräkaaviossa näytän kuuluvan kaikessa muussakin.  Joissakin asioissa olen varmasti ainoa lajiani. Ainakin mitä tulee vanhoihin hylättyihin kirjoihin, joita kukaan muu ei pelasta jätelaarista. Salarakkaistani en luovu paljastumisen uhallakaan.

P.S. STOP PRESS: Dun Laoghaire'ssa, Dublinista etelään, avataan piakkoin upouusi, valtava kirjasto! Mahtavin merinäköaloin. Ehkä kirja ei olekaan kuollut, ihan vielä. Paikalliset kuulemma ärsyyntyivät modernista arkkitehtuurista, minusta paikka näyttää hyvältä. Visiitti edessä joulukuussa! Lue tästä.