Galleriahuumaa

 Heinäkuu on kulunut muutamassa silmänräpäyksessä. Ensimmäistä kertaa olen sitoutunut omaan näyttelyyn peräti kuukauden ajan, vaikkakin vuoroviikoin. Jännittävää ja opettavaista, ja onneksi jakamassa on toinen taiteilija joka on monessa asiassa minua kokeneempi. Ja onneksi viereisessä tilassa on ihana kahvila, jonka kotileipomukset kutsuvat kävijöitä!

Emme ole vielä laskeneet kävijämäärää kokonaisuudessaan kuukaudelta - ainakin kolmasosa ehti luikahtaa pois kuittaamatta vieraskirjaa, mutta hyvin on uusi pop-up kylägalleriamme otettu vastaan ja niin tilaa, kahvilaa kuin töitä on ihasteltu. Kauppakin on käynyt.

Ahvenanmaalaista pannaria.

Gellipainanta-demo Kuvataiteen päivänä.
 Raxu Helmisen gellivedos.

Olen tavannut lähestulkoon kaikki ystäväni ja sisarukseni näyttelyssä, kiitos siitä, tiedätte keitä olette! Oli ihanaa myös löytää 'melkein' sukulaisia ja ihmisiä, jotka tuntevat sukuani - tätä ei osaa arvostaa kuin ulkosuomalainen, jota kukaan ei ulkomailla tunnista kenenkään tyttäreksi tai siskoksi. Rakastan juuriani! 

Olen aina sanonut, etten kestä esiintymistä, mutta tämänkaltaisen 'esillä olemisen' kanssa ei ole ollut paniikkia. Small talkia oli pakko harrastaa Irlannissa, halusi tai ei, joten se kyllä sujuu. Suomalaiset ovat tuntemattomien kanssa alkumetreillä paljon varautuneempia ja vaitonaisempia, mutta kun saa jutun päästä kiinni, sitä riittää! Tulee ihan tunne, että he tykkäävät rupattelusta. Joskus jää toiseksi, kun tulppa vihdoin aukeaa!

Huomenna on vihoviimeinen päivä, iltapäivällä aletaan purkaa näyttelyä. Sitten suuntaan rakkaaseen Irlantiin lomalle, joten seuraavassa blogissa kulttuurikorppis varmaan taas toipuu törmäyksestä, jonka entinen kotimaa ja sen muistot ja jälkikasvun tapaaminen saavat väistämättä aikaan. Ei tähän ikinä totu: juuret tukevasti täällä, mutta puoli sydäntä Irlannissa. Onneksi on lähiomainen, joka toimii siltana molempiin. 

Siinä muuten yksi syy, miksi perheenyhdistäminen toimii niin hyvänä kotouttajana ja juurruttajana maahanmuuttajilla yleensäkin: saa tuoda omaa kulttuuriaan, historiaansa ja tietysti kielensä mukanaan uuteen maahan, kun edes osa perhettä tulee mukana. Tätä ei ehkä ymmärrä ihminen, jolle nämä ovat itsestäänselvyyksiä. Mikään ei vedä vertoja sille, kun voi kertoa tarinoita entisestä elämästä tapaan: muistatko sitä, kun...! Tai päästää höyryjä jonkun maanmiehen kanssa kummeksuessaan uusia tapoja ja kulttuuria. Tämä toimii minusta niin ulkosuomalaisten kesken maailmalla kuin paluumuuttajillakin, saati sitten ummikkojen maahanmuuttajien elämässä. 

Se, että hyväksyisimme erilaisuuden, taitaa olla vaikeaa monelle suomalaiselle. En jaksa ruveta kirjoittamaan aiheesta, koska verenpaine. Ulkomailla pitkään asuneena ymmärrän, miltä tuntuu olla juureton uudessa, oudossa maassa. Minulla ei edes ollut kieli- ja kulttuurimuuria, kun muutin Euroopan laidalta toiselle. 

Usein kysytään, kun kerron paluumuutostani, miten puolisoni on sopeutunut. Sitä pitäisi varmaan kysyä häneltä itseltään. Ehkä se olisi hyvä aihe seuraavaan blogiin?

Taiteilija avajaisviikolla tohkeissaan. 
Huomenna 30.7.23  klo 15 galleria vihdoin sulkeutuu.