Kuusi asiaa minusta

Elokuun lopun uhatessa nappaan kiinni Nadinen heittämästä blogihaasteesta: Kuusi asiaa, joita lukijat eivät tiedä minusta. 

Nyt alkoikin arveluttaa: mistä en ole jo kirjoittanut, kun aloitin blogini jo vuonna 2013? Henkilökohtaista elämää ei myöskään pidä revitellä julkisuudessa. Siihen ei tarvita edes vihollisia, kun on epäluotettavia tuttavia ja typerä media, kuten eräs nimeltämainitsematon nuori poliitikko on viimeaikoina saanut tuskallisesti kokea. Mutta SIITÄ ei sen enempää.

Hypätään siis menneisyyteen. Läheisillä ystävilläni saattaa olla aavistus näistä, mutta osa on ennen julkaisematonta skandaalimateriaalia. Ehkä hiven autofiktiotakin mukana sopassa. 

1.    Olen elämässäni ollut vain yhden kerran potilaana sairaalassa, jos synnytyslaitoksia ei oteta lukuun. (Kop, kop puuta!) Sairastuin vakavaan munuaistulehdukseen 20-vuotiaana Beninissä, Länsi-Afrikassa, jonne eksyin lyhyeksi jääneen au pair-kesän jälkeen, satunnaisesti tapaamani miehen matkassa. Tulehdus aiheutui varmaan juomavedestä, jota join raakana suoraan hanasta. Sen piti karaista kehoani, mutta jouduinkin tiputukseen pääkaupungin sairaalaan. Toivuin, mutta kovien kipujen kautta. 

2.    Olen selvästi ollut aina enemmän riski- kuin turvallisuushakuinen. (Ks. edellistä.) Olen useimmiten toiminut sydämen, en järjen ääntä kuunnellen. Uraputken sijaan valitsin kiehtovamman koiranputken, monihaaraisen ja nopeasti kukkivan. Arjen turvallisuus tylsistyttää, en jaksa tasapaksuutta ja ennalta arvattavuutta. Aina välillä pitää tehdä jotain vähän villiä, vaikkei aina niin järkevää. Vanhemmiten villi on suhteellisuuskysymys. Pulkkamäki?

3.    Ammatinvalinta tuotti lukioiässä valtavaa ahdistusta, kun en halunnut seurata sitä, mitä muut tekivät. (Ks. edellistä.) Kävin uunituore ällän yo-todistus kädessä  Luovan toiminnan linjan Kymenlaakson Kansanopistossa aikaa voittaakseni ja sain elinikäisiä ystäviä, sitten karkasin edellämainitulle välivuodelle au pairiksi Brittein saarille. Sieltä sitten reissaamaan seuraavaksi pariksi vuodeksi erinäisiin maihin satunnaisen miehen matkaan. Olin jo esiteini-iässä innostunut piirtämään pohjapiirustuksia taloihin, niitä on vihot täynnä ja muutama voipaperirullakin, kun yritin matkia oikeita piirustuksia. Tästä harrastuksesta tuli sitten elinkeino Lontoossa, kun pääsin kopioijaksi insinööritoimistoihin. Viitisen vuotta kopioin musteella sähkö- ja LVI-asennuspiirustuksia ja elätin itseni opiskellessani Open Universityssä psykologian kandin paperit. Sekin ammatti on nyt muinaismuisto, kaikki teetetään tietokoneilla nykyään, napin painalluksella. Eikä minusta koskaan tullut ammattipsykologia, alaa seuraan silti edelleen.

4.     Ainoa palkinto, jonka koskaan olen saanut, on hopeoitu lautanen: Henkisten kilpailujen eka palkinto, runonlausunnassa. Kokemus oli seitsenvuotiaana niin traumaattinen, että olen kärsinyt julkisen esiintymisen fobiasta koko ikäni ja se on todella rajoittanut elämänvalintojani. Nykyään ilmoitan fobiasta jos joudun esiintymään, ensiaputaitoiset kuulijat pysyvät siten valppaampina, jos pyörryn  kesken kaiken. Kirjoittajakursseilla ääneen oman tekstin lukeminen oli niin kammottavaa, että opin nopeasti rajoittamaan tekstini vajaaseen A4 liuskaan, koska tiesin, että saan happea ainakin sen lukemisen ajan. Fobia on kuulemma yksi yleisimmistä, pahempi kuin kuolemanpelko - siitä siinä itse asiassa on kysekin. 

5.    Lakkasin silittämästä vaatteita jo 19-vuotiaana. Esimerkkinä eräs walesilainen nainen, joka tuhahti, että se on ajanhukkaa. Olen oppinut kaikki mahdolliset kepulikonstit vaatehuoltoon liittyen ja onnistunut säästämään kokonaisia vuosia elämästäni kehittäviin harrastuksiin, mm. lukemiseen ja nukkumiseen. Pahempaa elämän haaskausta en tiedä kuin tekstiilien silitys. Tropiikissa sitä suositellaan toukkien ja munien hävitykseen vaatteista, se lienee ollut ainoa syy, miksi ehkä olen silittänyt joskus. Hyönteiskammoni nimittäin vie voiton tästäkin, en kestä toukkia, lieroja, etanoita, torakoita, muurahaisia, mitään kiemurtelevaa ja ryömivää. 

6.    En ole mielestäni nuuka, mutta kierrätän kaiken mahdollisen. Ennen Roskalava-Facebookryhmiä kurkistin aina oikeisiin roskalavoihin. Okei, kurkistan vieläkin, vaikka tiedän, etten todellakaan jaksa kantaa hyväkuntoista toimistopöytää enää kotiin. Ostan suurimman osan käyttötavaroista ja vaatteista kirpputoreilta, enkä heitä mitään hukkaan. Kimmokkeen sain lukiessani tyttäreni esseetä kerskakulutuksen kapitalistisista tavoitteista, siitä miten kaikkeen emotionaaliseen on onnistuttu liittämään ostotapahtuma. Lapsen syntymä, koulun aloitus, uusi työpaikka, uusi asunto, joulu, pääsiäinen, syntymäpäiväjuhlat, äitien- ja isienpäivät, hautajaiset, häät, nimiäiset, depressiot ja ilot. Kulutuskrääsä saa minut epätoivoiseksi: mihin tämä kaikki joutaa, minkä näkee ostoskeskuksen liukuportaissa seistessään? Miksi ostovoiman uupuminen järkyttää kansantalouden, vaikka pitäisi säästää ja kierrättää?  Itse tehty ja kierrätetty pitäisi olla oikea suunta, jos mielimme elää tällä planeetalla.

Taiteilijana mietin tietenkin joskus, onko taide ongelmajätettä. Toisaalta, jos se on itse tehtyä ja tuottaa saajalleen iloa, ehkä sen voi myös kierrättää joskus. Kirjoittaminen ei enää käytä nippukaupalla paperia, kun kaikki on digitaalista, paperijulkaisuja lukuunottamatta. Pitkää käsikirjoitusta työstäessani mietin yhä useammin, onko tärkeämpää se, että sain tarinan kirjoitetuksi kuin se, että saisin sen julkaistuksi. Jos niin pitkälle joskus pääsen, ehkä julkaisenkin vain e- kirjana tai audiokirjana?

Loppuun yksi ongelmajätetuote, jota vähän kadun. Teetätin tauluistani kortteja lähinnä mainosmielessä, mutta myyntituotteina ne eivät menestyneet. Ihmiset eivät enää osta kortteja! Nyt minulla on sitten laatikollinen kortteja joka tilaisuuteen. Lapsen syntymä, koulun aloitus, uusi työpaikka, uusi asunto, joulu, pääsiäinen, syntymäpäiväjuhlat...