Miksi käydä taidenäyttelyissä

Miksi käydä taidenäyttelyissä ja museoissa?

En ole uskovainen, enkä harrasta meditaatiota, mutta kun törmään johonkin mielettömään taideteokseen, minut valtaa hartaus, kiihtymys, rauha tai tuska. Näin käy siis silloin, kun jokin työ saa haltioitumaan, pysähtymään, katsomaan tarkemmin. Kovin usein näin ei valitettavasti enää tapahdu. Sitä hienompaa sitten!

Lähiomainen ja allekirjoittanut tapasivat aikoinaan taiteen merkeissä. Valokuvanäyttelyssä, jos tarkkoja ollaan, jossa oli hänen mustavalkoisia kuviaan, joista pidin. Jatkoa ensimmäiselle kohtaamiselle toi intoni oppia maalaamaan. Siitä lähtien olemme rakastaneet näyttelyissä kiertelyä ja museoiden koluamista. Olen kiitollinen, että olen voinut jakaa nämä hetket lähiomaisen kanssa. Yleensä nimittäin haluan kokea kaiken yksin ja rauhassa, kuten elokuvat ja lukemisen. On suurenmoista introverttina jakaa heti tunnot ja mietteet jostain näyttelystä, väitellä, peilata omia reaktioita toiseen, intoutua.

Usein leikimme kolmen tai useamman teoksen ajatusleikkiä, eli toinen harhauttaa valvojat, sillä välin kun toinen saa ryöstää haluamamme teokset. Kiertelemme näyttelyä ja valitsemme halutut työt ja vertaamme, menikö valittu saalis yksiin. Usein olemme samaa mieltä joistakin töistä, harvoin kaikista. Usein täytyy sanoa, että vaikka en haluaisi herätä jonkun teoksen viereltä aamulla tai törmätä siihen olohuoneeni seinällä, työ on silti järisyttävä juuri siinä tilassa - näyttelyssä.

Viime Helsingin-matkalla kolusimme sekä Kiasman ARS22 -näyttelyn että Valokuvataiteen Museon (Mikonkatu), jossa oli Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon valokuvanäyttely Pohjoistuulen metsä. Muitakin näyttelyjä on haarukkaan osunut tänä kesänä, mutta näistä kannattaa kirjoittaa, molemmilla on näyttelyaikaa lokakuuhun asti.

En yleensä lämpene videoille, on myönnettävä. Ensimmäiseksi katson kuinka pitkä video on, ja jos se on yli 20 minuuttia, jätän sen väliin. Kenellä on aikaa ístua tunti katsomassa videota suuressa taidenäyttelyssä? Varsinkin jos se ei visuaalisesti ole antoisa ja teknisesti hyvin tehty. Kiasmassa Cyprien Gaillardin Ocean II Ocean kärsi teknisestä heikkoudesta, mutta aihe oli niin mielenkiintoinen, että jäimme tuijottamaan. Isolta tankkerilta nostettiin vanhoja metrovaunuja ja pudotettiin ne mereen. Kamera seurasi kalojen uiskentelua tyhjissä vaunuissa meren pohjassa. Väliin oli lähikuvattu lattiapintaan jääneitä fossiileita Pietarin metroasemilta. Jokin tässä rinnastuksessa toimi, vaikken tiedä mikä. Se pitää muistaa nykytaiteesta: kaikkea ei tarvitse ymmärtää, riittää kun katsoo ja ottaa vastaan. 

Toinen pysähdyttävä kokemus oli Tuan Andrew Nguyenin faabelivideo Vietnamista.  Jos joku olisi paasannut sukupuuttoon kuolevista eläimistä ja yleensäkin eläinten kohtelusta, olisin varmaankin skipannut aiheen. Videolla jäimme kuuntelemaan kahden sukupuuttoon kuolleen eläimen vuoropuhelua, jaavansarvikuono sekä kipikonnarouva. Mitä eläimet voisivat enää tehdä?

Oli Kiasmassa oikeita maalauksiakin, Lynette Yiodom-Boakyen erityisen hienoja potretteja tummaihoisista ihmisistä. Milloin viimeksi näitte sellaisia?

Kimmo Kaivannon Kun meri kuolee vei minut äkisti aikamatkalle 70-luvulle. ARS74 Helsingissä taisi olla ensimmäisiä isoja taidenäyttelyjä, joihin pääsin isosiskoni ja hänen uuden miehensä kanssa, molemmat idolejani esiteini-ikäisenä. Ajattelin tosissani, että seuraan heidän malliaan elämässä, näin itseni kiiruhtamassa venäläishuivissa johonkin taidekurssille tai hämmentämässä borsch-keittoa, sillä välin kun parrakas taiteilijamieheni avaa halvan punaviinipullon ja joukko älykkäitä ja kulturelleja ystäviä tupsahtaa kylään. Jossain vaiheessa idylliin kuului myös vanha puutalo, lampi, nahkatakkinen mies, räsymatot ja lapsi joka imee minusta voimaa, mutta toisin kävi. Tai: ehkä sain kaiken tuon, mutta siroteltuna aivan eri ajanjaksoihin elämässä.

Mutta nyt hairahduin aiheesta. Vuonna 1974 kuitenkin koko elämä oli vielä edessä, uskoimme, että aktivismi ja joukkoliike ympäristön puolesta pysäyttää saastumisen - ja niinhän osittain tapahtuikin. Optimismi oli vahvaa ja tunne vaikuttamisen mahdollisuudesta väkevä. Luokkahuoneemme seinällä yhteiskoulussa oli upea DDT-vastainen juliste koskettavine teksteineen. 

Sitä surullisempaa oli käydä katsomassa metsäkuvia, joissa liiankin selvästi näkyy, että nyt on jo myöhäistä monin tavoin. Uskomatonta, että kun puhumme metsällä kulkemisesta, tarkoitamme 99-prosenttisesti talousmetsää. Vain yksi prosentti Suomen metsistä on enää täysin luonnonvaraista.

Kovalainen ja Seppo, ikäisiäni naisia, ovat koonneet upean näyttelyn, jossa on sekä faktoja luonnon tilasta että suurenmoisia valokuvia. Sen verran tiedän valokuvauksesta, että tiedän näiden kuvien takana olevan huikean määrän työtä, samoamista, otoksia ja valintoja. Erityisesti arvostan sitä, että tavallisten ihmisten suru on kuvattu, kun tuttu sieni- ja marjametsä onkin yhtäkkiä jyrätty tyhjäksi, maa koneiden pirstoma. Metsäteollisuuden ahneudella ei tunnu olevan mitään rajaa. Ehkä sitä jäin kaipaamaan, että näyttelyn tekijät olisivat antaneet jotain oljenkorsia. Mitä kulutusta voimme vähentää? Mihin puuta kulutetaan näin paljon, miten sen voisi korvata jollain muulla? Onko yksi syy nettimyynti, kun jokainen paketti pitää verhota taas uuteen pahviin ja paperiin? Voitaisiinko huonekalut kierrättää sen sijaan, että kaadetaan yhä uutta puuta?

Tällaisten taidekokemusten jälkeen on kylläinen ja nälkäinen yhtaikaa. On saanut visuaalista nautintoa, virikkeitä uusiin ajatuksiin ja haluaa tietää lisää. On jakanut jotain erikoista tuntemattomien ihmisten kanssa, samassa tilassa, kenties jutellut jonkun taiteen tekijän kanssa. Elämänmaku vahvistuu siitä, että saa yhteyden samoin ajatteleviin, tai no, edes ajatteleviin ihmisiin. 

Lähiomainen ja kulttuurikorppis istuvat lähijunaan särkevine jalkoineen ja toinen kysyy: mikä oli tänään parasta?