Elämäni ääniviiru - blogihaaste

 Olen kuunnellut viime aikoina YLE Areenasta Elämäni ääniraita –ohjelmaa, jossa Tuuli Saksala haastattelee suomalaisia kuuluisuuksia heidän elämälleen tärkeistä musiikkikappaleista. Vahva suositus Saksalan miellyttävään, rauhalliseen puheeseen ja tilan antamiseen haastateltaville. Roman Schatz ja Seela Sella olivat ihania. Taas yksi YLE –helmi!

Koska on varsin epätodennnäköistä, että päädyn haastateltavaksi k.o. ohjelmaan, päätin haastatella itse itseäni. Haastan muitakin bloggareita vastaamaan tähän, jos musiikki on teille rakasta. Ja kuten kaikissa haasteissa, kysymyksiä voi skipata tai lisätä, tämä on sinun elämäsi ääniraita! Kysymyksiä saa vapaasti kopioida. Musanäytteet sain youtubesta. Mykistäkää mainokset, jos ne ilmaantuvat, nuo riiviöt.

8 kysymystä:

1.      LAPSUUS  - Mitä lapsuutesi äänimaailmaan kuului? Ketä perheeseesi kuului? Missä/minkälaisessa paikassa kasvoit. Millainen lapsi olit?

2.      NUORUUS - Oliko sinulla kovia kasvukipuja? Unelmia nuorena?

Miksi halusit tulla isona? Oliko sinulla esikuvia?

3.      LOHTULAULU - Kaikki ei aina mene hyvin elämässä. Mikä on lohtulaulusi?

4.      RAKKAUSLAULU - Entä rakkaus, mitä se on? Paras rakkauslaulu?

5.      VOIMALAULU – Mikä musiikki antaa sinulle voimaa elämässä?

6.      MUSIIKILLINEN LUURANKO - Jokin, johon liittyy salaisuus, häpeää, katumusta...

7.      MINUUS - Kappale, joka kuvaa eniten sinua? Tai: kuka/millainen haluaisit olla? Kappale, joka kertoo sinusta, tai mikä sinä olet?

8.      TULEVAISUUS - Mikä sinua mietityttää juuri nyt/tulevaisuudessa?

 

 

1.Lapsuuteni äänimaailma? Kasvoin kuuden lapsen toiseksi nuorimmaisena, ahtaasti rintamamiestalossa, jossa jossain vaiheessa asui vielä mummunikin, joten oletan, että kotini oli meluisa. Pakenin sitä oivallisesti kuitenkin kirjoihin, joita opin lukemaan jo nelivuotiaana, mummuni opettamana. Musiikillisesti kotini oli köyhä. Meillä oli iso radio, jota äiti kyllä ’huudatti’, kun tuli Lauantain toivotut tai jotain kaunista, vaikkapa Luostarin puutarhassa tai Eliza Korjuksen Warum. Samaisesta radiosta saattoi odottaa tiettyjä pop-ohjelmia, joita teini-ikäisenä nauhoitin mankalle. Mankan sain parhaalta kaveriltani, kun hän sai paremmat laitteet. Silloin ei yksinkertaisesti ollut varaa mihinkään. Myöhemmin meillä oli yksi Luxor-merkkinen matkaradio, jonka sain viedä yläkertaan huoneeseeni, kun vanhemmat menivät nukkumaan. Radio Luxemburg tuli tutuksi. Isäni oli lestadiolainen, mikä aiheutti popmusiikin sensurointia, emmekä saaneet edes televisiota ennen kuin olin kahdentoista. Äitini rakasti musiikkia ja lauloi ja myös vihelsi usein. Warum oli laulu, joka sai hänet pysähtymään niille sijoilleen ja tuijottamaan ulos ikkunasta. Isä veisasi virsiä seuroissa.

Asuimme kaupungin laidalla, lähellä peltoja ja järveä, joten sen puoleen lapsuuteni oli idyllinen. Olin ujo ja yksin viihtyvä lapsi, kirjat ja piirtäminen olivat rakkaitani. Sain ensimmäisen hyvän ystävän vasta oppikoulussa. Musiikki oli kiehtova ja vaikuttava vieras, joka joskus pistäytyi kotonani.

Miliza Korjus: Warum

2. Kasvukipuja minulla oli ihan tavalliseen tapaan. Vanhempieni liitto oli myrskyisä ja isäni uskonnon varjostama. Pidimme sisarusten kanssa yhtä. Minun oli vaikea rentoutua musiikin kuuntelun tai tanssin suhteen, kun kaikki sellainen oli syntiä. Selvitin suhteeni Raamattuun, uskontoon ja moraalikysymyksiin perin pohjin päiväkirjoissani jo hyvin nuorena. Unelmoin salaisesti kirjailijan, kirjoittajan työstä, vaikkei mitään esikuvia ollut suvussa tai elinpiirissäni. Teini-iässä tapasin erään  taiteilijan ja hänen kauttaan muita luovan alan ihmisiä, mikä innoitti boheemiin elämään. Tiesin, etten ollut kyllin hyvä kuvataiteessa, mutta kirjoittaminen jatkui. Lähetin juttuja kilpailuihin ja lehtiin. Koulun jälkeen kävin Luovan toiminnan kurssin eräässä kansanopistossa.Sitten yks kaks päätin lähteä ulkomaille, Englantiin  välivuodeksi. Itsenäistymään.

Nuoruuteni ääniraidaksi voisi valita sadoista kappaleista: Santanaa, Pink Floydia, Hectoria, Piirpauketta...! Jostain syystä valitsin kuitenkin tämän kappaleen, koska se liittyy kipuun. Olin vapaaehtoisten  työleirillä v. -78 Swanseassa, Walesissa, nojasin asuntolan ikkunalautaan heinäkuisena helleiltana ja tämä kappale leijaili jonkun opiskelijan avoimesta ikkunasta. Sillä hetkellä tajusin, että jotain isoa oli tapahtumassa elämässäni, olin irtautumassa Suomesta, kodista, ystävistäni, kaikesta entisestä, enkä tiennyt, minne olin menossa. En tiennyt, etten tulisi palaamaan Suomeen neljäänkymmeneen vuoteen, mutta kun jossain myöhemmin kuulin tämän kappaleen, tajusin, että aavistin jo silloin matkani jatkuvan pois päin. Eräänlainen taitekohta, kipeäkin.

Gerry Rafferty: Baker Street

3. Irtautumiseni kotoa ja Suomesta tapahtui kuin veitsellä leikaten, eikä se johtanut onneen.  Ensimmäinen liittoni oli vaikea. En tiedä, miten selvisin siitä kaikesta ja miten jälkikasvuni selvisi. Musiikki katosi elämästäni, koska en enää valinnut sitä itse. En myöskään kirjoittanut enkä piirtänyt.  Elämä oli taistelua vuodesta toiseen. Ei minulla ollut lohtulauluja. Ainoa, mistä sain voimaa, oli äidinkieleni, ja joskus lauloin lapsille suomeksi. Siihen aikaan ei suomea kuullut missään, ei ollut nettiä eikä somea. Löysin nyt tämän lumoavan laulun Youtubesta, ja se toi kipeästi mieleen ne vuodet, kun minua ei ollut. Lapset rauhoittuvat, kun heille kertoo satuja tai laulaa laulun, kuten tämä ikivanha tuutulaulu. Sitä on laulettu minullekin lapsena, ehkä siitä se voima.

Unikomppania: Tuu, tuu tupakkirulla

4. Entä rakkauslaulut? Tämä oli vaikea. Useimmat rakkauslauluthan kertovat kaipuusta, kun rakas ei vastaa tunteisiin, tai surusta, kun on menettänyt sen rakkauden. Ystävyys on minusta rakkautta tärkeämpää, siis miehen ja naisen välillä. Ystävyydessä, kumppanuudessa on enemmän kunnioitusta ja epäitsekkyyttä kuin rakkaudessa. Rakastumiset menevät ja tulevat, intohimo kuohuu ja laantuu.

Meillä oli kahdet hääjuhlat nykyisen kumppanini kanssa, yhdet Irlannissa, toiset Suomessa. Hän valitsi häävalssin ekaan, minä tokaan. Strangers in the Night , Frank Sinatra oli hänen valintansa, minun taas Carol Kingin You’ve got a friend. Kuulin sen jo 70-luvulla, ja nyt ymmärrän jo sanatkin. Siinä on rakkautta.

Carol King: You've got a friend

5. Voimalaulu, mikä antaa minulle voimaa? Se vaihtelee. En palaa johonkin samaan, vaan aina löytyy uusia haltioitumisia. Viimeksi Joan Baezin ja Merdedes Sosan Gracias a  la vida. Naisten laulu antaa minulle voimaa. Myös saamelaisen Mari Boinen hypnoottinen Vuoi vuoi mu on voimaannuttava. Olin poissa Suomesta niin kauan, etten juuri voi nimetä yhtäkään kotimaista kappaletta lähtövuoteni jälkeen. Kuuntelen usein etnomusiikkia (esim. Tuuli Saksalan Keidas), kun maalaan, koska kansanmusiikin voima antaa rohkeutta ja vauhdittaa rytmiä. Ihmiset ovat selviytyneet niin paljosta, ja aina vain musisoivat ja luovat, sitä ei voi tappaa.

Mari Boine: Vuoi vuoi mu

6. Luuranko kaapissani? Tämän pitäisi liittyä johonkin salaisuuteen, häpeään, katumukseen. En oikein löytänyt mitään, mitä tässä haluaisin paljastaa, mutta eräs euroviisulaulu sai minut kuuntelemaan (ja katsomaan, myönnetään) nuoren miehen soitantaa ja laulua aina uudestaan. Valkovenäläissyntyinen Alexander Rybak, joka edusti Norjaa, kiehtoi nuoruuden ihanuudellaan aivan sopimattomasti, voisin olla hänen isoäitinsä. Malja nuoruudelle! Ja kaikille vilkkuvasilmäisille nuorille miehille. Tätä kannattaa oikeasti katsoakin, toisin kuin muita videoita. Euroviisujen helmiä, tämä luuranko!

Alexander Rybak: Fairytale

7. Kappale, joka kuvaa minua. Huh, todella vaikea. Olen vuosien varrella laatinut ja editoinut hautajaisteni soittolistaa, ehkä sieltä voi poimia jotain olennaista. Piirpaukkeen Konevitsan kirkonkellot tuli rakkaaksi jo nuorena 70-luvulla. Parhaimmillaan kuunneltuna kuulokkeilla, silmät kiinni. Se muistuttaa minua siitä nuoresta tytöstä joka olin silloin, ja kuoreni alla olen edelleen. Kiihkeä, totinen, luova, syvällinen, herkkä. Parhaimmillani, omimmillani. Pidän myös kappaleen alusta ja lopusta. Tuuli puhaltaa meidät alkuun ja lopulta pois.

Piirpauke: Konevitsan kirkonkellot

8. Tulevaisuus? Juuri tällä hetkellä minua mietityttää rauha. Kasvoin sotatarinoiden varjossa, pelkään edelleen sodan ääniä. Maailmantilanne kauhistuttaa, elämme painajaista joka voi tulla todellisuudeksi myös meille. On vaikea nukkua, kun uutiset pyörivät päässä. Uskon, että voimme vielä ratkaista tai tulla toimeen ilmastomuutoksen kanssa, ja selvisimme juuri pandemiasta, mutta muutaman mielipuolen, vanhan miehen suunnitelmista emme voi tietää. Heille ei mikään merkitse enää mitään, ei elämä, ei ihmishenki. Tämä on niin uskomatonta, käsittämätöntä ja meidän avuttomuutemme sen edessä niin totaalista, että kaikki kalpenee sen rinnalla. Avuttomuudessani takerrun sitten kaikkeen, mikä enää merkitsee jotain: rakkaimpani, taiteen tekeminen ja näkeminen, lukeminen, kirjoittaminen, musiikki, luonto, puutarha. Koska tapahtui mitä tahansa, haluan ainakin pystyä ajattelemaan, että rakastin elämääni ja tein siitä jotain, elin täysillä. En tuhlannut elämääni apatiaan, ahdistukseen ja masennukseen, vaikka olisin voinut nauttia siitä, kun kaikki oli vielä hyvin.

Synnyinkaupunkini säveltäjän, Jean Sibeliuksen Valse Triste on kuulemma tarina vanhuksesta, joka muistelee elämäänsä, rakkauksia ja intohimoja kuolinvuoteellaan. Tätä en tiennyt, kun sen ensi kertaa kuulin, mutta kappale vei minut täysin mennessään. Onhan se surullinen, mutta täynnä väriä ja lämpöä myös. Ja rakkautta, ainoa mikä jotain merkitsee.

Jean Sibelius: Valse Triste