Aidalla

 Ulkosuomalaisten piireissä törmää usein väittelyihin, miten asiat oikeasti ovat jossain maassa. Itsekin sorrun usein yleistämään, vaikka kokemukseni on aina subjektiivinen ja rajoittunut. Lapsuuteni ja nuoruuteni Suomea ei enää ole olemassa, eikä sitä saa enää takaisin. Elin nelisenkymmentä vuotta ulkomailla, siitä viitisen vuotta Lontoossa, Kreetalla  ja vähän Afrikassakin, loput Irlannin itärannikolla pikkukaupungissa. Mitä oikeasti tiedän mistään maasta? Miten paljon tapasin ihmisiä eri yhteiskuntaluokista, siirtolaisia, pakolaisia, kanta-asukkaita, vaikka kielimuuria ei juuri ollutkaan? Mikä minä olen kritisoimaan yhtäkään paikkaa, jossa olen asunut? 

Blogia kirjoittaessa, varsinkin jos se ei ole henkilökohtaisesta elämästä kirjoitettua, pitää tarkistaa faktoja useampaan kertaan. Näin tein Irlannin-blogeja kirjoittaessani. Paljon oli kuitenkin mutu-tietoa, jota sitten kyseenalaistettiin, kun muilla ulkkiksilla oli erilaisia kokemuksia. Usein kirjoitin asioista ja asenteista, jotka olivat peruja kymmenien vuosien takaisista omista kokemuksistani. Mutta blogi ei onneksi ole asia-artikkeli eikä edes kolumni, eikä sanoistaan juuri joudu vastuuteen. Ulkosuomalaisten blogeja lukiessa kannattaa muistaa, että ne ovat usein hyvin henkilökohtaisen kokemuksen värittämiä eivätkä mitään kaikenkattavia katsauksia ja matkaoppaita. Oikeiden journalistien pitää ottaa selvää paljon laajemmin asioista ja historiasta, kun kirjoittaa jostain ulkomaasta. Meillä ulkkiksislla on jotain muuta annettavaa: värikkäitä ja omakohtaisia tarinoita. Joskus ne pureutuvat yhteen asiaan syvemmin kuin yksikään laajalti tietoja hankkinut ammattikirjoittaja, koska kokemus on aito ja oma, maassa vuosikymmenien asumisen sävyttämä, ja se voi sisältää sellaisia arjen kokemuksia, joita ei vaan löydä google-haulla. 

Paluumuuttaja istuu aina kuin aidalla, sitting on a fence, kuten englanninkielisessä  vertauskuvassa. Näkee aidan molemmille puolille, muttei osaa valita puolta. Ulkomaalaisen miehen vaimona näen kotimaani koko ajan toisen silmin. Nauran käsittämättömän pitkille sanoille (jotka minulle tietty ovat kolmen, neljän sanan yhdyssanoja), ihmettelen google-käännöksiä, taivastelen kapulakieltä virallisissa papereissa. Huomaan, että sellainenkin asia kuin savun haju on suomalaiselle tuttu ja rakas, muisto mökki-iltojen, leirinuotioiden ja saunanlämmittämisen tunnelmista. Lähiomainen tuulettaa sitä vimmaisesti vaatteistaan – tai minun takistani, jos olen erehtynyt makkaraorgioihin. Toisaalta on ihanaa, kun ei tarvitse rakastaa, ei siis edes ostaa, saati maistaa mämmiä, simaa, tippaleipiä, graavilohta, silliä, voileipäkakkua tai sahtia. Lähiomainen ei edes tiedä, että sellaisiakin pitäisi nauttia tiettyinä juhlapäivinä. Ei kerrota.

Aidalla riekkuminen on hauskaa: näkee, mikä on ihanaa ja hyvää Suomessa, sitä miksi halusi palata takaisin, ja toisaalta näkee, miksi muunmaalaiset kummastelevat tapoja ja asenteita. Se ehkä on ulkomailla asumisen paras anti: ei enää ota mitään niin itsestäänselvänä. Asiat voi tehdä näinkin, joskus tämä tapa toimii paremmin, meilläkin olisi tässä opittavaa. Sitten taas tekisi mieli kailottaa koko maailmalle, miten hieno idea ovat kevyenliikenteen väylät, joita on ihan joka kylässä Suomessa, turvallisia ja kunnossapidettyjä. Tai lastentarhalaisten retket metsään, tekemään majoja ja keräämään lehtiä. Sellainen keksintö kuin napakelkka sai meidät hihkumaan viime talvena paikallisella järvenjäällä – erään kyläläisen aikaansaannos, ihan ilmaiseksi ja kaikkien huviksi. Potkukelkkoja oli myös lainassa. Suomi yllättää monessa kohdin.

Elämä tuntuu meillä loksahtaneen täällä kohdilleen. Viime näyttely, jonka pidimme, oli  yleisömenestys. Minun paikallisista maisemista tekemäni maalaukset herättivät paljon keskustelua ja muistelua, ja väittäisin että ne toivat sellaisiakin ihmisiä pop-up galleriaamme, jotka eivät usein taidenäyttelyissä käy. Lähiomaisen valokuvat poikivat myös juttuhetkiä, jotka usein alkoivat epäröivällä väitteellä: en puhu englantia – ja kuitenkin ujot suomalaiset päätyivät juttelemaan ulkomaalaisen kanssa! Kolmas jäsen, graafikko ja akvarellimaalari  taitelijaryppäässämme oli aivan uusi tuttavuus, joka tuntui heti vanhalta tutulta, sopi mainiosti joukkoon ja oli sopivan erilainen tyyliltään ja tekniikaltaan. Jälleen kerran pakko todeta, että samanlainen huumorintaju pelastaa paljon! Toivomme jatkoa yhteiselle innostuksellemme kesällä. 

Suomen ja Irlannin visioita

Päärynägallerian satoa

Pienen Kylägallerian vieraita

Koronan hälvettyä olemme huiskineet muutenkin kyläluutina: seikkailin purkutuomion saaneen, entisen yhteiskouluni vintillä ja käytävillä ja ostin älyttömiä juttuja parilla kympillä. 

Ei, tätä emme ostaneet. 

Osallistuin elämäni ensimmäistä kertaa myyjäisiin omalla tuotannollani. Kävin kylän taidereitin suunnittelukokouksessa.  Vietimme ihanan iltapäivän Tampereella Spring Gathering-irkkufestareilla, mainiota musisointia niin suomalaisten kuin irlantilaisten toimesta. Kävimme kyläläisten kirppiksellä. Kesäprojekteja varten keräsimme ison nipun pajupiiskoja. Ihanaa on, kun jää ja lumi sulaa ja pääsee taas liikkumaan!

Vinkkinä paluumuuttajille: jos haluaa sopeutua kotimaahansa uudestaan, on tärkeää verkostoitua. Aloitin kuntoilusta, mikä sinänsä oli hyvä, mutta eihän siinä kehenkään tutustu. Kerhot ja piirit, jossa tehdään jotain yhdessä ja jutellaan, on paljon parempi alusta. Vapaaehtoisten toiminta, taidepiirit ja kurssit, lukupiirit, käsityöjutut, jopa kierrätys ja kirpparitouhu tuo samanmielisiä ihmisiä yhteen. Paluumuuttajilla on myös Facebook-ryhmiä, jotka järjestävät tapaamisia ja joissa voi huudella apua tai ärsytyksiään. Minusta paljon parjattu Facebook on mainio väline, jos haluaa tutustua myös livenä ihmisiin ja käydä tapahtumissa. Ja vikkelästi pois sellaisista Fb-ryhmistä, joissa käydään kimppuun kuin sika limppuun, oli aihe mikä tahansa. Maailmassa on aivan tarpeeksi vihapuhetta ja herjailua muutenkin, ei sitä tarvitse kotiinsa päästää.

Kuukauden digihelmiä: YLE Areenassa Sadan vuoden sankarit, aivan ihana, lohduttava, voimannuttava dokkarisarja 'noin' satavuotiaista suomalaisista, joissa kipinää riittää.

Irlantilaisen traditionaalisen musiikin helmiä, 1600-luvun sokean säveltäjän Turlough O'Carolanin sävellys, joka avasi allekirjoittaneen kyynelhanat irkkukonsertissa. Tässä isolla kokoonpanolla, jossa myös uileann pipes eli kyynärpäillä 'poljettavat' säkkipillit. Kappaleen nimi on iirinkielellä: Si bheag, si mhor (aksenttimerkit puuttuvat). Tampereella sen esittivät Thomas Johnston ja Eadaoin Ni Mhaicin. 

Kolmas sykähdyttävä elämys, näitä random kohtaamisia eetterissä: Joan Baez ja Paul Simon v. 2016 laulamassa The Boxer Että sellaisia seitsemänkymppisiä! 

Huomasin, että paikallisessa supermarketissa raahattiin ilmapalloja etuoven tienoille. Se on kai vappu tulossa. En ole koskaan ikävöinyt vappua ulkomailla, juhannusta ja jouluaattoa kylläkin. Muistaakseni vappuun liittyy runsas alkomahoolin käyttö, mutta jostain syystä en muista siitä paljon. Ehkä teen aattona talvikeliin sopivan kuuman juoman rum and blackcurrant juice, onhan vappuna aina kylmää ja lumista! Slainte!

Ja ei, ei sanaakaan sodasta. Olen yrittänyt tasapainotella uutistenluvun ja oman elämäni kanssa niin, että jälkimmäinen voittaa. Ei sitä kuitenkaan voi unohtaa päiväksikään. Huoli ja suru on suuri.

Kyivin rauniot, 2022. 30x30.