Vuoristorataa mennään tunteiden kanssa näinä aikoina. Välillä
ahdistaa ja kurkkua kuristaa, välillä unohtaa tyystin, että eletään missään
poikkeusajassa. Alkuviikkojen paniikkikohtaukset kaupassa ovat toivottavasti
mennyttä, kiidän kuin robotti tutulta hyllyltä toiselle, puhumatta ja
pukahtamatta, tempaisen pankkikortit valmiina taskusta ja pakkaan yltiömäisellä
vauhdilla. Tutut kasvot löytyvät nyt
virtuaalimaailmasta, zoomista ja Facetimesta. Puhelimessakin voi päivittää
ihmisen ikävää. Onneksi asun edes yhden ihmisen, lähiomaisen kanssa ja saan
tarpeeksi keskusteluseuraa ja ihon kosketusta.
 |
| Elina Vänttisen ulkoilmataidetta |
Ihan turha oikeastaan arvuutella viruksen suhteen yhtään
mitään. Kyllä se v*****aa, niin monta suunnitelmaa on mennyt mönkään.
Toisaalta – ja aina on se toinen puoli – ylenpalttinen aika on rauhoittanut, ei
ole väliä päivistä ja kellonajoista.
Lähiomaisen on aina ollut vaikeampi
sopeutua meikäläisen boheemiin ajankäyttöön. Jos asuisin yksin, en piittaisi
ruoka- ja nukkumaanmenoajoista. Lähiomainen sen sijaan tuntee olonsa
turvalliseksi, kun asiat tapahtuvat suunnilleen samaan aikaan joka päivä. Olen
eläkkeelle jäämisen jälkeen vieroittanut hänet aikaisista herätyksistä, mutta
edelleen hän kauhistelee, jos vielä lojumme keskipäivällä sängyssä lukemassa. Katso,
mitä kello jo on, hän saattaa parahtaa. Nykyään vastaan vain toteamalla, että
pidä nyt kiirettä, että ehdit sinne sohvalle!
On tässä ajassa paljon hyvääkin. Olemme pysyneet
terveinä, ja kunto on kohonnut päivittäisten kävelylenkkien ansiosta. Rahaa
menee vain välttämättömään, kun ei pääse mihinkään. Se, ettei voi tavata
ihmisiä kasvokkain, on luonut tarpeen pitää tiukemmin yhteyttä. Kaikki ovat
samassa oudossa tilanteessa. Toki on huikea ero nuorempien, työssäkäyvien tai
etätyötä tekevien, lastenhoidon kanssa sinnittelevien ja meidän eläkeläisten kanssa,
mutta se ero on aina ollut.
 |
| Tämä löytyi ihan kotimetsästä. |
Karanteeniajan yllättävä seuraus on ollut katsella maailmalla
eläinten varovaista hiipimistä autioille kaduille. Venetsian kanaaleissa näkyy
kaloja, walesilaisessa kylässä vuohia liikenneympyröissä, suurkaupungeissa
kaikenlaisia villieläimiä. Taivas on kirkastunut saasteista, koko maapallo on
hiljentynyt. Miten eläimet riemastuisivatkaan, jos ihmiset katoaisivat kokonaan.
Vaan täytyyhän talouskasvun jatkua, jotta päästään ilmastokatastrofiin asti. Ei
siitä nyt yhtään enempää.
 |
| Luonto tulee kylään. |
Kun aikaa on, se täyttyy jollain, tyhjiötä ei ole.
Nettiin tuli lyhyellä shokkiviiveellä niin paljon korvaavaa toimintaa että
sitä on jo liikaakin. Jokainen taidelaitos ja harrasteryhmä on rynnännyt
nettiin tekemään virtuaalisia visiittejä, näyttelyjä, konsertteja ja
podcasteja. Ainoa, mistä olen nauttinut, oli katsella suorana lähetyksenä Turun Kaupunginteatterin näytelmää Toinen tuntematon. Surullista oli koskettavan esityksen
lopussa kuulla vain muutaman kuvaajan ja äänittäjän taputukset studiossa, kun näyttelijät
tulivat kumartamaan. Katsojia oli parisataa, mutta me taputimme ja huokailimme
yksinämme kotikatsomossa. Palautteenannolle olisi pitänyt antaa mahdollisuus livenä, chattinä – no tulihan se vihaamani sana, jolle en tiedä vastinetta.
Palautepyyntö tuli s-postiin sitten parin päivän päästä. Näitä katsoisi kyllä
useamminkin ja kyllä, olen valmis maksamaan artistien ja ohjaajan työstä
livenä.
Toinen virstanpylväs on ollut maalauksen aloittaminen
taas, etäkurssilla. Kun ilmoittauduin, tajusin, että kaikki välineet minulla jo
olivat, vaikka viimeisestä maalauksen teosta on kymmenisen vuotta. (Vinkki: öljymaalituubit
saa muuten auki, kun viruttelee niitä kuumavesihanan alla. Helga minussa olisi
taas yrittänyt hohtimia ja raakaa voimaa, ja olen onnistunut räjäyttämään keskeltä
muutaman uppiniskaisen putkilon. Kuuma vesi kuulemma sulattaa öljyn ja korkki aukeaa
helpommin.) Etäopetus sujuu ihmeen hyvin näinkin, tulokset postitetaan
Facebookin suljettuun ryhmään, samoin kommentit. Ohjeet ja inspiraatiovideot
samoin. Kiitos tästäkin kuuluu poikkeusajalle, joka pakotti opettajan keksimään
keinot jatkaa opetusta netissä. Olen nauttinut!
 |
| Elina Vänttisen neulottu rouva |
Parasta, ihan parasta kaikessa on ollut jälkikasvun ja
allekirjoittaneen välien läheneminen. Viestittelemme päivittäin Whatsapissa,
ihan vaan arkisia kuvia ja paloja kunkin elämästä, ja olemme järkänneet pari
video-perhetapaamista Irlannin ja Suomen välillä. Työttömäksi jäänyt tytär, Netflixin tuijotteluun tylsistyneenä
ehdotti haastetta, jossa jokainen tekee jotain luovaa päivittäisen teeman
mukaan ja postaa sen Whatsapp-ryhmäämme. Jos ei ehdi tai jaksa, ei väliä.
Teeman annossa vuorotellaan.
Olin hämmästynyt heidän ehdottamistaan teemoista: ilo,
tanssi, kevät, luonto, seikkailu, pimeys ja valo, alku, rauha, ihme,
luonnonkukat, ruoka...ja jokaisesta löytyi erilaisia tulkintoja. Olen nyt nähnyt aikuisten
tyttärieni tanssivan, laulavan, piirtävän, nähnyt heidän arkensa pieniä
ihmeitä. Yllätin itseni esittämässä englanniksi omia runojani, vieläpä epämääräisen
loppusoinnullisia! Me emme ole mitenkään luova, taiteellinen tai esittävä perhe,
kuten jotkut joissa laulaminen tai seuraleikit ovat luontevia tapoja viettää
aikaa yhdessä. Itselleni esiintyminen on aina ollut kauhistus, synttärijuhlien
järjestäminen painajaista, enkä ole laulanut lapsilleni sitten ajan, kun yritin
nukuttaa heitä. Oman luovuuteni olen aina pitänyt yksityisenä, minun harrastuksenani,
kuten hekin omansa. Mikä sääli, jos emme koskaan olisi jakaneet näitä ilon
pisaroita ja avautuneet toisillemme!
Ja tähän ei sitten muuta kuin klara vappen, kuten koulussa
virnisteltiin. Vappu ei koskaan ole merkinnyt minulle mitään, joten ei minulta
mitään puutu nytkään. Rauhan kevättä!
 |
| Tälläkin männyntaimella on suuret unelmat. |
